KÖYRISTÄ JOULUUN

 

 

Katselen tässä tietsikan näytön yli ikkunasta ulos. Jotenkin lohduton on näkymä. Edellisen lumisateen rippeitä on vielä ruohikolla. Päivän olisi jo pitänyt valjeta, viikko sitten siirryttiin  " normaaliaikaan " Hienoa veden suhua tuhuuttaa alhaalla riippuvista, harmaista pilvistä. Lahti on vielä sula ja musta kuin pataässä, vain kevyttä riitettä on rannoilla. Täällä maaseudulla köyrikin on jo ohi ja Suppuniemen köyripukki poltettu. Pihat siivottu ja kaikkea laitettu talviteloille. Sato on korjattu, pakastimet , kellarit ja jääkaapit pullistelee kesän ja syksyn satoa. Maanviljelijätkin ovat hoidelleet omat satonsa kattojen alle.  On se aika vuodesta, kun on vähiten toivoa ja uskoa tulevasta. Jokainen tietää mitä on odotettavissa seuraavina kuukausina - räntää, loskaa, enimmäkseen pelkkää harmautta, hämärää ja pimeyttä. Useimmilla on nuha ja yskä, joillakin ihan oikea flunssakin kuumeiluineen, ja se korona. Voi kauhistus ! Siihen vielä kaiken hyvän lisäksi ystäväni, viholliseni, myelooma on pelotellut ja piinannut jo kuuukauden verran.  Ei se ole oikeastaan ihmekään, että mieli on jotenkin alamaissa. Ei oikein aina huvita.

Mutta ! Kaikkein varminta vaipua synkkyyteen, on jäädä paikoilleen miettimään tätä ankeutta. On potkittava itseään persiille ja noustava siitä alhosta. Lähdettävä liikkumaa edes senverran kun pystyy" ei saa jäädä tuleen makaamaan ". On käytävä kylillä,  mentävä kirkolle ja vaikka lähikaupunkiin, vaikka ei nyt olisi kovin asiaakaan. Näkeehän siellä liikettä ja toisia ihmisiä, hengissä hekin sinnittelevät, vaikka onkin marraskuu. Keksiä  jotain tekemistä, aktiviteettiä, niin kuin se nykyisin ilmaistaan.  Ei nyt tarvitse saparo suorana juosta sinne sun tänne, mutta muutamana päivänä viikosta kuitenkin. Sitten on jo paljon mukavampi tulla taas siihen omaan talvipesään, sytyttää tuvan  uuniin tulet ja vaikka saunankin uuniin. Sekin on semmoista pikku puuhastelua, jossa aika kuluu sen toiminnan ympärillä. Ja pitäähän sitä välillä pötkötelläkin ihan hyvällä omallatunnolla, lukea kirjoja ja päivän epistolaa mullikasta. Jotkut ovat hommanneet jo etukäteen itselleen talvenvaralle sellaisia ( pakollisia ) menoja. Talkootöitä, kansalaisopistoa ja muuta yhdistys elämää ja se on hyvä.

Minä aina käsittelen tätä elämän menoa näin eläkkeellä olevan, maalla asuvan immeisen näkökulmasta. Töissä käyvillä ja  kaupungeissa asuvilla on sitten ihan omat menonsa ja ohjelmansa, jotka eivät enää minulle kuulu, eikä huvita edes muistella niitä.

 Mutta vielä tähän ajan ankeuteen ja synkkyyteen, joka meinasi tässä jo karata käsistä. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että tulisi sellainen oikea vanhan ajan syksy. Alkaisi pitää pakkasia, ei lotisisikaan. Luonto tekisi talvelle telat, niin kuin ennen aikaan. Kohtapuoliin sataisi pysyvän, valkean puhtaan lumen. Luonto saisi huoneeseensa  puhtaat  valkeat raikkaat lakanat, kuin oma makuuhuone  pyykkipäivän jälkeen. Aurinkokin saattaisi pilkahtaa joskus ja pelastaa sen päivän plussan puolelle, noin fiiliksien kannalta. Onhan tässä sentään jotain toivoa !  Ja entäs kun jouluun ei ole enää kahta kuukauttakaan. Minulle ainakin joulu on tärkeä . Sitä ainakin toivoo rauhaa mökkiinsä. Sitä kuuluisaa joulurauhaa, jolloin syödään perinteisiä jouluruokia, kuunnellaan joululauluja, poltetaan kynttilöitä, ihaillaan joulukuusta ja fiilistellään perinteisesti rauhoittumalla, eikä kiireestä ja hötkyilystä ole tietoakaan. Voihan siinä pikkuisen vaikka tonttuillakin. Lunta vaan satelee ikkunan takana ja sisällä lämpimässä tuvassa kynttilät palaa ja joulukuusi tuoksuu. Nostalgista, vai mitä ?  No tässä vaiheessa syksyä meillä on lupa ainakin toivoa kaikkea tätä, kyllä sekin antaa omalta osaltaan potkua eteenpäin.

No sitten !  Joulun aika menee siinä fiilistellessä ja kohta onkin loppiainen. Silloin on jo päiväkin kukon askeleen pitempi. Voimme ihan hyvällä syyllä odottaa jo ensimmäisiä räystäältä tipahtavia vesipisaroita, kohta on jo Matin päivä, jolloin Matti kuhtuu seinustalle, aurinko lämmittää jo tyynellä seinustalla. Siitä eteenpäin kaikki onkin yhtä toivoa ja malttamatonta odotusta josta ei nyt sen enempää. Olemme selvinneet taas yhdestä synkkyydestä ja jäämme toivomaan vanhan hyvän ajan kesää, jolloin aurinko paistaa, on lämmintä ja pestyt matotkin ehkä kuivuvat. Juuri sellaista, kun mennyt kesä oli.

Koko tämän touhun takana on toivo, jota emme saisi menettää edes loka-marraskuussa. Jonkun verranhan olemme tottuneet tässä vuosien mittaan tähän pohjolan vuoden kiertoon, mutta aina se tässä vaiheessa ottaa enemmän tahi vähemmän koville. En väitä ollenkaan, että minä olisin jotenkin positiivisempi kuin muut ja pystyisin aina ajattelemaan vain parasta, välillä on minullakin mieli maassa kun lakoruis, mutta hyvän päivän tullen se välillä onnistuu, se positiivinenkin ajattelu ja pystyy löytämään jotain positiivista vielä tulevaisuudestakin. Meille jään ja roudan lapsille pitäisi olla oma kauppa, josta voisimme edes ostaa toivoa, kaikkea muuta maailmaa mullistavaa turhuutta  siellä näyttää jo olevankin myytävänä.

 

 

                       Tänään on Suomenhevosen päivä  💓

 

Vaikka nyt kirjoitan pelkästään Suomenhevosesta, tarkoitukseni ei ole yhtään väheksyä muita hevosrotuja, mutta tämä päivä on omistettu Suomenhevoselle.

Meillähän on suomessa jokapäivälle jos jonkunlaista hölynpölyneesian teemapäivä, kaikkia ei edes jaksa noteerata millään tavalla, mutta Suomenhevonen on lähellä minun sydäntäni, enkä halua ohittaa sen nimikkopäivää ilman pientä oodia.

 

 Kun olin pikkupoika, isäni teki metsätöitä. Ensin muutamia vuosia ilman hevosta ja ilmeisesti senverran hyvillä hankkeilla, että ne mahdollistivat hevosen oston. Niimpä meille ilmestyi eräänä pimeänä talvi-iltana pieneen navettaamme / talliimme Suomenhevonen.  No nythän tietysti työmahdollisuudet paranivat ja sen myötä hankkeetkin, eikä mennyt aikaakaan kun pihaan ilmestyi jo autokin. Wauxhall Velox oli auton merkki ja ensimäisiä autoja koko kylällä. No oli parissa talossa  kulkuneuvo, piikkinokka mosse ja rättisitikka, mutta niitä minä en pitänyt kuin korkeintaan kulkuneuvoina.

Tämän siis mahdollisi hyvä työhevonen, kuten isältäni sain kehuina hevosesta kuulla.

No työhulluna miehenä isäni hajotti itsensä jo parhaassa työiässä.. Selkä oli lääkärin mukaan ihan paskana, vatsahaava ja jotain muutakin. Niin tuli muutto kaupunkiin kevyempiin töihin ja hevosen myynti, tuli hevoseton aika.  Onneksi Turo meni sukulaistaloon ja näin sitä vielä monena vuonna kaupunkiin muuttomme jälkeenkin. Kesät olin maalla mummolassani ja sain siellä ajaa jonkin verran setäni Jukalla ja ainakin olla mukana maatöissä, jossa sielläkin hevonen oli täysin välttämätön työkaveri.

Miettiessäni Suomenhevosen merkitystä suomalaisille uudisraivaajille, asutustilallisille, metsätyömiehille,  maanviljelijöille ja kaupunkilaisillekin, ei taida tarvita selitellä itselleni, eikä kellekään muullekaan hevosen tärkeyttä suomalaisessa yhteiskunnassa.  Entäs sodissamme 39 - 45  Ja kyllä näyttivät punaset ja valkoisetkin olevan hevosistaan kovin riippuvaisia, silloin 18 kevväällä..  Syytöömät elukat saivat osallistua taisteluihin kummallakin puolella..  Viime sodissakin menetettiin yli 20000 Suomenhevosta. Kuka olisi vetellyt tykkejä pitkin karjalan pöheiköitä ja louhikoita,  millä olisi hoideltu taistelijoiden muonitus, huolto, patruunatäydennykset ja vaikka vedelty uponneet herrojen autot ylös karjalan liejuisilta teiltä. Hevosten tämä kaikki oli tehtävä ja usein täysin mahdottomissa olosuhteissa ja lepohetkiä varten ei ollut talleja, oli vain jonkunlaisia havumajoja kovimpinakin pakkasaikoina.

Siinä meille muutamia esimerkkejä Suomenhevosen tärkeydestä sodan ja rauhan aikana.

Tietysti hevosia on erilaisia luonteeltaan, niin kuin on hevosmiehiäkin. Jotkut hevoset ovat alttiita, kuuliaisia ja rehellisiä, tekevät mitä ihminen vaatii, nöyrästi ja mielellään.

Sitten on hevosia, jotka hieman säästetlevät itseään, tekevät  vaadittavat asiat siten kun heille sopii mutta ehkä hyvän kuskin narraamana yltävät kyllä hyviinkin suorituksiin. Paljon riippuu hevosen käsittelijästäkin, kuinka työt ja yhteistyö sujuu.

Setäni kertoo joskus tarinaa heidän yhdestä hevosesta, joka oli kyllä tehnyt vaadittavat työt suht alttiisti, hieman kyllä joskus päätään viskoen ja häntää pyöritellen, mutta sitten kun mitta oli tullut täyteen se oli pysähtynyt kuin kone, josta loppui menovesi. Eikä se ollut siitä lähtenyt, ennen kuin sai pitää lakisääteisen tauon. Sitten omia aikojaan oli taas käskemättä jatkanut vetämään tukkikuormaa, tai muuta niittokonetta tahi välttiä. Se olikin sitten saanut nimekseen kommunisti, kun oli niin tarkka ollut siitä työehtosopimuksen taukopykälästä.

Kyllä niitä hevosmiehiäkin on ollut jos jonniilaisia, mutta niistä sitten toisen kerran.

Joku ruotsista tullut metsätyönjohtaja oli kerran ihmetellytkin, että onko suomessa kaikkien hevosten nimi perkele.

Parhaillaan Suomenhevosta voi verrata koiran rehtiyteen ja uskollisuuteen. 

Minuun hevoskärpänen iski uudelleen 70 - luvun lopulla, kun perhetuttavaksi tuli Evert Ryyttäri ja hänen mukanaan hevoset, jotka olivat hänelläkin pääosin suomenrotuisia. Vonkauksen ilmeisesti tunnistaa useimmat.  Eikä siihen mennyt tietysti kauaa, kun minäkin hankin hevosen ja oma tallikin alkoi rakentua samalla, Tästäpä päästäänkin aasinsilaa pitkin ravi ja harrastehevosiin.

 

Ennen hevoset olivat tosi kovilla metsä, ym töissä, mutta koneiden yleistyessä ja  ravien yleistyttyä Suomenhevonenkin on päässyt aivan uudenlaisiin tehtäviin. Taakse ovat jääneet umpihangessa vedettävät tukki ja halkokuormat, pakkasissa seisominen ja huonot talliolosuhteet. Nyt ovat hevoset päässeet niinsanotusti paremmille päiville. No tietysti treenata täytyy ja juostakin mahdollisimman kovaa, mutta hoito, käsittely ja ruokinta ovat nykyisin aivan toista luokkaa. Tallit ovat tilavia, puhtaita ja valoisia. Hevosia hoitavat nykyiset hevoshoitajat paremmin, kuin usein siippojaan, tahi muita puolisoitaan ja tunnollisina hoitajina toimivat pääosin naiset.. Ruoka on ravitsevaa, kaikki vitamiinit ja hivenaineet huomioidaan. Heinän on oltava ensiluokkaista,pesulla ja uimassa käydään säännöllisesti treenien jälkeen, kavioiden ja jalkojen huollosta huolehditaan tarkasti, hieroja käy säännöllisesti ja lääkärissä käytetään aina, kun on vähänkin tarpeen, mistään ei tingitä, paitsi hevosen hoitajan vapaa-ajasta ja mieliteoista. Hyvä ravi, tai ratsuhevonen menee aina edelle itsestä ja omistajan, tai hoitajan tarpeista. Ja näin sen hoidon pitää kyllä ollakin, jos meinaa hevosellaan menestyä ja saada ehkä toimeentuloakin, kuin ennen tukkimetsästä. Puhun kokemuksesta, olen seurannut hevosia, hevosmiehiä ja raveja sieltä 70 - luvulta asti ja itselläkin on ollut monta hyvää Suomenhevosta. Ja olisi vieläkin, jos siihen vaan olisi mahdollisuutta.

Ns, pullahevosia en kuitenkaan hyväksy. Otetaan hevonen seisomaan talliin ja lasketaan mahdollisesti pieneen tarhaan välillä jaloittelemaan, Suomenhevonen on sosiaalinen eläin, se tarvitsee liikuntaa, sitä on valjasteltava, ajettava lenkkejä ja mikä parasta, tehtävä töitä. Jotain mielekästä tekemistä hevosella on oltava, muuten sekin masentuu, olleutuu nuutuneeksi ja haluttomaksi. Parhaat Suomenhevosmiehet teettävät hevosilla töitä, kaikkea mitä vaan talosta hevoselle löytyy, pitävät niitä välillä laitumilla ja antavat niiden nauttia elämästään. Näin hevosen mieliala pysyy vireäna ja valmennuskin hoituu osin siinä huomaamattaan. Ruoka ja juoma käy ja ruuansulatuskin pysyy kunnossa.  Kyllä hevosmies huomaa, minkälaiset ravitaipumukset ja vauhti hevosella on, juosta ne kyllä osaa, jos ne ovat ravihevoseksi jalostuneet, mutta kunto ja mieliala on oltava moitteeton, muuten tulosta ei synny radallakaan.

Sama pätenee ratsuihinkin.

Jalostus on siis Suomenhevosellakin kääntynyt enimmäkseen sinne ravipuolelle ja hyvä niin.

Jos täältä maailmasta lähdettyä on synnyttävä johonkin uudelleen, toivon melkein, että syntyisin hyväsukuiseksi Suomenhevos oriiksi. Saisin hyvää huolenpitoa, harjailtaisiin ja selkäkin pestäisiin joka ilta ja entäs ne tyttökaverit,  leveelautasiset tammat.

( ei vaimon luettavaksi ) 😇

 

Kauan eläköön, jalostukoon ja hyvinvoikaan Suomenhevonen !  💓💖

 

                      

Ovatko lakkapaikat salaisia ?

Näin kysyi eräs kansalainen feispuukseinällään hiljattain.

Nyt kun on  juuri tulossa paras marja-aika, niin on ehkä aiheellista kysyäkin.
En huomannut kenenkään paljastaneen omaa tiettyä paikkaansa, joitakin alueita, tai tyypillisiä soita, joilla lakkaa esiintyy kuitenkin vihjailtiin kysyjälle.

Itse olin poikasena erään sukulaiseni maatilalla muutaman kesän kesävieraana, tai poikarenkinä, ihan miten vaan. Oli yleisetikin tiedossa, että siinä saaressa oli yksi kohtalaisen hyvä lakkapaikka, josta saattoi hyvänä kesänä kerätä sankollisen, ylikin lakkoja.
Mutta, sitä ilmeisesti pidettiin niin , ettei sitä muut tiedä, kuin kyseisen talon asukkaat, jossa olin, tai ainakin he olivat vissiin saaneet jotenkin ajanperintönä yksinoikeuden paikkaan. No oli miten vaan, mutta jonakin heinäkuun päivän aamuna ruokakomeroon, kaiken muun taakse ilmestyi lakka-astiat.
Niistä ei puhuttu sanaakaan missään yhteydessä, eikä edes sanaa lakka mainittu koskaan.
Siitä minä päättelin, että ainakin se lakkapaikka oli olevinaan salainen ja yksityinen, ettei peräti tabu.

No näillä tienoille, missä nykyisin asustelen ja olen syntynytkin, ovat marjapaikatkin olleet perinteisesti jotenkin jaettuja eri talojen kesken, ehkä jollain sanattomalla ja eleettömällä perinteellä, ovat siis periytyneet taloissa asuneiden sukujen ja ihmisten mukaan. Vaikkakin aivan varmasti ajanmittaan on pikkuisen poikettu aidan tuollapuolenkin, sopivan tilaisuuden tullen.

Muistan, kun itse sain kehitettyä kesämökin tontteineen tältä kylältä 80 - luvun lopulla ja esittelin perheeni ja myös vaimoni lähinaapurilleni, joka on erittäin läheinen sukulainen.
Talon emäntä sanoi vaimolleni, että kyllä myö tullaan toemeen kun vuan et mäne minun marjamaelle.
Että tämmönen ehto asetettiin toimeentulemiselle. Peli selväksi kerta paukulla.
Talolliset keräävät omilla alueillaan ja mökkiläiset on sitten niitä, jotka ramppoovat ihmisten mehtiä ja kerreevät kaekki marjat ja sienet.  No näihinhän meidän perhekin kuuluu, siksi emme juurikaan pysty osallistumaan syksyn marja ja sieni keskusteluun, korkeintaan noin vertauskuvien kautta, kun meillä ei ole kun tämä mökkitontti.

No tuosta sieni asiasta muistui vielä mieleen, että nekin on jaettu talollisten kesken näkymättöminllä rajoilla.
Ajelimme perämoottorilla tuossa kanttarelliaikoihin järvenrantoja syynäillen, josko jostain arvais mennä kurkistamaan löytyisikö niitä. Rantauduimme lupaavan näköisen puuston kohdalle ja  siellähän alkoi keltaista näkyäkin.
Kylän suurimman talon hyvinkin hurskas ja uskonnollinen emäntä oli kuitenkin seuraillut ikkunastaan touhujamme, vai oliko peräti tullut metsään seisomaan ja vahtimaan aarteitaan. no jokatapauksessa sieniä kerätessämme alkoicvat kumikengät lotista ja emäntä hengästyneenä juoksi selittämään, että kun hän on näitä kanttarelleja pitänyt vähen niin kuin ominaan tässä metässä. Ja taloon tästä paikasta oli hyvinkin yli puolikilometriä.
Jonkun verran olimme yllättyneitä hurskaan emännän toimista, mutta mikäs siinä, tarjosimme emännälle keräämämme sienet, mutta ei hän kuitenkaan niitä ilennyt ottaa, vaikka kyllä näkyi käsiä polttelevan.

Että kyllä näkyy lakka, marja ja sienipaikatkin olevan, ainakin tällä kylällä ns. salaisia, ainakin jo ennalta jaettuja.  Sittemmin kylälle on tullut muitakin mökkiläisiä noukkimaan pitkin mehtiä kaekki sienet ja marjat. Suurin osa talojen isäntiä ja emäntiä on poistunut tyhjin korein ja sankoin autuaammille ja peremmille marikoille ja tilanne on ikäänkuin normalisoitunut. Suurin osa kantaväestöä on jo sienille allergisiakin, vissiin ja marjatkin ostetaan poimittuna joiltain mökkiläisiltä, ehkä. Ainakaan mitään ruuhkaa ei ole marikoilla havaittavissa, eikä emännistä ole enää metsiensä vahtijoiksi.  Käsittääkseni tämä ikiaikainen jokamiehen oikeus on näilläkin marikoilla toteutumassa ainakin pikkuhiljaa. Se joka löytää, se kerää ja syö, kunhan ei mene sopimattoman lähelle  asumuksia rohmuamaan kaikkia marjoja ja sieniää.
Näin sen pitää ollakin ja näin on hyvä.  Mutta vieläkään emme me mökkiläiset arvaa kylläkään kehua kylällä saaliillamme, ihan noin naapuri ja sukusovun vuoksi  ☺️
Ja voin vakuuttaa, kun tässä nyt on tuttu porukka, eikä juttu leviä, että ensitalvenakin syödään meillä useampana iltana hilloa, pakastemarjoista tehtyä kiisseliä ja sienikastiketta
( tuolta Vesannonpuolelta kerättyjä )

Tottumus on toinen luonto.

Muistatteko vielä aikaa, jolloin tv lupamaksu poistui ?  Tuli mediavero, vai mikä sen oikeanpi nimi oli ? No jokatapauksessa alettiin periä jokaiselta veroa television katselusta, katsoitpa sitä tahi et ja olipa sinulla televisio tahi ei. Sanottiin , että nyt voidaan lähettää laadukkaita ohjelmia, kun laitetaan touhu verolle.  Siis alkoi tämä ohjelmien toisto, toisto ja taas toisto. Parilla kolmella kanavalla saattaa olla yhtäaikaa saman ohjelman toistojakso meneillään.
No tämähän aiheutti alussa tietysti hiukan närää ja kirjoittelua tiedotusvälineissä, etenkin näissä vapaissa väylissä, niin kuin facessa. No entäpä nyt ?  Ei kuulu enää mitään narinaa, vaikka tahti jatkuu aivan samana. Etenkin tanskalaisia sarjoja ja ohjelmia uusitaan moneen kertaan  ja myös elokuvia. Ja yleensä kaikkia sarjaohjelmia.

 Entäpä mainokset, joita tungetaan kaikkien kaupallisten ohjelmien väliin viimeistään noin vartin välein, jopa kymmenen minuutin välein ?  Jos ne olisivat edes jotenkin viihdyttäviä, älykkäitä, tai edes siedettäviä, mutta kun tuntuu,. että katsojaa pidetään täysin idioottina, vähä älyisenä keskosena, jolle voi ilveillä miten tahansa, ilmeisesti luullen, että kyllä se älykääpiö nyt ostaa tuotettamme, kun laitetaan tarpeeksi älytön mainos.
Alkuun tämäkin häiritsi osaa katselijoita, mutta nykyisin kaikki vaan ilmeisesti tuijottaa mainokset läpi ja sillä siisti. Paitsi minä, joka nappaan vähintään äänen pois välittömästi kun rahalaitos lävähtää ruutuun. Tosin ihan aina ei kerkeä, kun mainokset pamahtaa mitään ilmoittamatta kesken ohjelman.

Aikoinaan tuli myös auton käyttövero koeluontoisesti vuodeksi voiman. Tästä oli aluksi kovaa depattia jokapaikassa, mutta nyt kun tämä koeluontoinen kokeilu on jatkunut muutamankymmentä vuotta, veroa on nostettu n. 300 %  kaikki ovat ihan hiljaisia ja puristelevat nyrkkejään housun taskuissa ja maksavat kiltisti veronsa.

Uusin rasite, joka meille on laitettu on tämä " käytämme evästeitä "
Et pysty enää lukemaan juuri mitään uutisia, tai muitakaan haluamiasi linkkejä älylaitteillasi, ennen kun hyväksyt " evästeet "   Tämä kiusaaminen yleistyy ja yleistyy melkein päivittäin ja leviää kuin kulovalkea. Koetitpa päästä minkätahansa linkin sisään, räpsähtää eteesi " käytämme evästeitä, hyväksy, tai asetukset "  Ja ellet hyväksy, linkki jää sinulta lukematta.
Kuinkahan tällainen on mahdollista, liekö edes laillista, jos alettaisiin selvittämään jonkin lain puitteissa. Kuinka meidän on pakko hyväksyä mainonta ja se että meistä kerätään tietoja markkinamiesten tarpeisiin väkipakolla ?
Alussahan tämä tietysti ihmetyttää osaa käyttäjistä, osa vaan painaa " hyväksyn" sen kummempaa ajattelematta ja pikkuhiljaa se vaan normalisoituu juuri kenenkään siitä välittämättä.

Entäpä jos markkinamies laittaa seuraavaksi, että anna " sosiaaliturvatunnus " niin voit kirjautua faceen ? Ja pankkitunnuksilla voit kommentoida.  Tämäkin menee varmasti suuremmalta osaa käyttäjistä läpi " hyväksy "  painalluksella.  Alkuun pikkusen hälistään, mutta sitten siitäkin tulee normaali käytäntö. Me totumme siihen.

Näin meitä, tätä suurta hanhilaumaa, totutetaan pikkuhiljaa pitämään vaikka jääpurasta persiissämme, kun joku vippivirma, tai mainosmies alkaa pikkuhijaa akressiivisesti hiostamaan. Lopulta melkein kaikilla  housun persus vähän pullottaa.

Voi meitä " meidän herramme muurahaisia "

Pielinen

" ja uamulla myö ihhaillan pielisen pintoo "

 

Jokavuotinen, jo tavaksi tullut Pielisen ympäriajo on taas tehty.
Se alkaa perinteisesti Nurmeksen Apsilta, jossa syömme lounaan, mutta tänävuonna se ei ihan kirjaimellisesti onnistunut, korona rajotteiden vuoksi., Mutta saimme kuitenkin jotain syödäksemme ja hyvät kahvit päälle.

Minä en oikeastaan ihan täysin ymmärrä itsekään mikä minua vetää tänne Pielisen rannoille magneetin tavoin. Lienenkö joskus aikaisemmissa elämissäni asustanut täällä, vai mikä ihme tänne vetää ?
Se fiilis tulee jo ennen Nurmesta. Jotenkin siellä on kaikki niin tuttua ja hyvää, ihan erilaista kuin täällä Savosssa. Avaruutta, tasaisuutta, hiekkakankaista mäntymetsää, siistejä asumuksia ja kivettömiä peltoja valtateiden varsilla, hyvät suorat asfalttitiet.

Sitten kun poikkeat valtateiltä syrjäisille sivuteille, eteesi aukeaa aivan eri maailma.
Paljon tyhjiä asutustiloja, vanhoja hylättyjä pihapiirejä,  Juulin sannoissa " on pitäny luopuu "  ja lähtee Helssinkiin, kun ei ole moanviljellii kannattanna.

Sielunmaisema

Näillä jokaisella mökkirähjälla ja autiolla pihapiirillä tuntuu kuitenkin olevan minulle joku tärkeä sanoma. Niissä on eletty, raivattu peltokapaleita, laitettu yksinkertaista ruokaa, lapset ovat lähteneet kouluun eväät repussa. Isä pellolle, tai savottaan. Iltasella on tultu kotiin, pantu työrytkyt ja valjaat  uuninpäälle kuivamaan. Vietetty hämärätuntia lapset koulutehtäviä tehden, äitin potakkakattila hellalla kiehuen ja sianlihasipaleet valurautapannulla siristen, isän poltellessa tupakkia pahinpaan nälkäänsä. Niissä on eletty. Välillä itkien, välillä ehken jopa nauraen, Kesäisin juostu uimaan ja matkalla syöty pellonreunoista ja kiviraunioiden kupeelta mansikoita ja mesikoita. Sitten on pikkuhijaa isän terveys alkanut reistailla, on koskeksinut tuohon norttiaskin seutuville, pojilta on lennellyt kihvelistä paskakakikkareet ojiin, ei ole huvittanut pikkutilan raataminen,iltamalippuihin ei ole ollut rahaa, on tullut lähtö " pitkin tietä "

Lievästi juhlatuulella.

Isä on joutunut myymään tilan, tai jättämään sen silleen. Kukapa niitä aukoksi hakattuja metsiä ja kivisiä peltoja on ostanutkaan. On ollut muutettava lähemmä liäkäriä.
Nämä asiat tulee minulle väkisin mieleen näitä huonoja mäkisiä hiekkateitä ajellessa ja sillon on vaikea puhua, sanat ja ääni tuntuvat takertuvat kurkkuun.

Lieksan läpi ajamme ja sana Lieksa tuntuu minusta jotenkin niin kotoiselle.

Herranniemessä.

Vuonislahdessa kylän läpi ajaessa tulee mieleen vaikka mitä. Vanhat kaupparakennukset, koulu ja " mikkoryssän " baarirakennus, tanssilava ja seurantalo, autioitunut kylänraitti ja laivalaituri, josta Tuula vei matkalaisia Kolille.  Harranniemessä käymme aina, joskus olemme yötäkin ja koko viikonlopunkin.

Siitä sitten Enon, tahi Ahvenisen kautta Join kaupunkiin, tai Kolille. Juukan kautta " kotisuomeen "

Nyt jo purettu osa Joensuun historiaa.

Joensuu on kaunis ja viihtyisä pikkukaupunki. Olen aina sanonut, että jos minun olisi ihan pakosta muutettava pois Tervosta ja omasta kodistani, olisi ainut vaihtoehto Joensuu.

Tällä matkalla saan kokea koko tunteideni kirjon. Välillä itkun hyrske ei ole kaukana, välillä  iloinen ja hyvä mieli nousee päällimäiseksi.  Aina koko reissusta jää kuitenkin hyvä fiilis ja olen varma, että palaamme sinne taas uudelleen.

Saattaa se kyllä olla niinkin, että minut hyvin tunteva löytää näistä kuvista sen vinkin, mikä minua niin palastaa aina tänne " ihhailemmaan Pielisen pintoo "

KULMUNI

Kyllä kirkkaasti munille meni tämäkin Kulmunin touhu.

 

On se  onneksi vielä kansalaisilla oikeus kommentoida ja esittää vapaasti mielipiteensä näiden meidän asioidenhoitajien touhuista.
 On sitä pakko ihan ihmetellä, kuinka kova hinku se on näillä pyrkyreillä kiivetä aina vain ylemmäs ja ylemmäs, aina kärkipaikoille miten ylös vaan pystyy pääsemään. Puoluejohtajaksi, ministeriksi ja vaikka presidentiksi, jos vaan tilaisuus tulee.
Ja tässä asemassa olevaa ihmistä jännittää esiintyminen, niin että egoa on pönkitettävä kymmenillä tuhansilla euroilla.  No,tietysti ainakin minulle on sama, vaikka pönkkä maksaisi satoja tuhansia, jos se kustannettaisiin omilla rahoilla, mutta että meidän veronmaksajien on kustannettava nämä pönkitykset, se ei mahdu minun egooni.

Vedän tähän nyt kontrastiksi oman elämäni tässä tasa arvon ja hyvinvoinnin Suomessa.
Minun on tultava toimeen ja maksettava veroja viisi vuotta kyseisellä summalla, jonka joku Kulmuni tuhlaa hetkessä egonsa pönkittämiseen. Että pystyy esiintymään kustantajilleen varmana ja luotettavana paskanpuhujana julkisuudessa. Ja jolla on useita isopalkkaisia avustajia, jotka kertovat hänelle mitä hänen on puhuttava ja miten. Luultavasti kirjoittavatkin hänelle valmiin konseptin seuraavaa esiintymistä varten. Jotenkin tämä on tavallisen kansalaisen silmin katsottuna niin raakaa huumoria, että ainakaan minun oikeustajuni ei tahdo sitä oiken sulattaa. Kontrasti on liian räikeä, että pystyisin hyväksymään tällaisen menettelyn.

Maan tapahan tämä tietysti on, näinhän meitä kusetetaan ja koukeroidaan jatkuvasti ( hallitsijoiden ) toimesta. Jollekin vippivillelle maksetaan viisi miljoonaa, että toimittaa meille kelvottomia kasvomaskeja lentokonelastin. Toiselle suharille kustannetaan viidelläkymmenellä tuhannella egon pönkittämistä, että pystyy änkyttämättä kertomaan meille kyseisen koukeron, jne ja niin edelleen.
Sitten kun joku jää näistä kiinni, hän vaan hymyillen, nauraen kertoo julkisuudessa siirtyvänsä sivuun asioiden hoidosta, tai sitten jatkaa vaan kylmästi tehtäviensä hoitoa ja verorahojen tuhlausta.
Mihinkään muunlaiseen vastuuseen näitä ei teoistaan saada koskaan.  Sori, tää nyt meni vaan näin,
mutta eihän tässä mitä, varma maksaja on aina tiedossa.

Mitäpähän se hyödyttää näin yksityisen ihmisen purnata yhtään mistään mitään, mutta kun meillä on tämä sananvapauslaki vielä toistaiseksi voimassa ja näin blogin kyseessä ollen julkaisuvelvollisuuden kanssakaan ei ole ollut vielä toistaiseksi ongelmaa, niin helpottaa pikkusen, kun saa päästellä paineita.

Seppo Vihma, lohenmyyjä ( ehkä ) jumalan armosta.

Muutettuamme koko perheellä asumaan vakituisesti Helsinkiin 80 - luvulla, oli tietysti savolaiseen tyyliin löydettävä kaikenlaiset paikat, kuinka täällä toimitaan, Oli löydettävä mistä saa parhaat perunat, mistä parhaan ruisleivän, mistä tuoreimmat kalat ym. Marketit ja tavan kaupat eivät kelvanneet, kuin normaalien päivittäistavaroiden hankintaan, Helsingissäkään.

Kaikki järjestyi aikanaan. Heikinlaaksossa oli pieni leipomo, josta sai parhaan ruisleivän.
Hertsikan teollisuusalueella oli perunatukku, josta sai valita mieleisensä perunan ja kauppatorilta löytyi paras kalanmyyjä, jolla oli parhaat, tuoreet kalat.
Perunan ja vihannesten ostopaikaksi valikoitui myöhemmin kauppatorilta, Loppilainen Ketonen, jolta haettiin sitten aina potut ja vihannekset, mutta kalapaikkana säilyi aina ja ainoastaan Seppo Vihma.
Sepolle tuotiin kalat suoraan kalastuspaatista kauppatorin myyntipisteeseen.
Häntä ei kiinnostanut muiden kalojen myynti, kuin itämeren lohen, vaimo myi muut kalat ja Seppo keskittyi ainoastaan lohen myyntiin.
Lohen käsittely ja myynti olivat lähes taidetta. Joskus sai odotella vuoroaan puolituntia - kauenminkin, mutta kaikki ostajat tiesivät kyllä tilanteet ja odottivat kiltisti vuoroaan, kuunnellen siinä samalla Sepon jutustelua.
Oli komeaa katsoa, kun hän veti 8 - 10 kiloisesta lohesta fileen irti, ja alkoi paloitella sitä asiakkaan toivomuksen mukaisesti.  Siinä poistettiin kalasta kaikki ylimääräinen rasva, evät ja ruodot, hakattiin veitsellä runsaasti mukaan tuoretta tilliä ja asiakkaan halutessa kala myös graavattiin. Lopuksi tehtiin tuotteesta siisti ja kaunis paketti, käyttäen pergamiinia ja lopuksi puotipaperia ja paketti tarjottiin asiakkaalle aina niin, että nahkapuoli kalasta oli alapuolella.  Tämä operaatio ( näytös ) tapahtui aina kiireettömästi, asiantuntemuksella ja hyvien juttujen säestämänä.
Joskus osuin aamulla paikalle, kun Sepolle tuotiin kalalasti rantaan, sain seurata koko operaatiota alusta alkaen ja kun Seppo fireroi ensimäisen lohen, hän sipaisi siitä ensimäisen maistiais siivun, hieraisi siihen hieman karkeaa suolaa, tarjosi sen veitsen kärjellä ja sanoi, maistapa kaima tuosta, tuore lohi ei muuta tarvitse. Ja se oli taivaallisen hyvää !
Joskus, jos ostin lohta loppuviikolla isomman palan, hän kysyi automaattisesti, minne asti viet ?
Osasi sitten ripauttaa suolaa sen mukaisesti, laittaa jääpussit mukaan, jolloin kala kesti kylmänä pitempään.  Ja herra varjele, jos joku asiakas keksi kertoa mitä turejuustoa ja muuta hän laittaa uunilohen päälle mausteeksi  - Seppo suoristi selkänsä, katsoi asiakasta hetken silmiin, sanoisin aika merkitsevästi, mutta yleensä ei sanonut kuitenkaan mitään.

Lohi ja sen käsittely oli Sepolle ilmeisesti kutsumustyötä, taidetta, loistavaa aisiakaspalvelua, leppoisaa tunnelmaa myyntiteltassa, elämän tapa.
 Ja asiakas tunsi olevansa arvostettu ja luotettavissa käsissä ostaessaan jo siihen aikaan melko arvokasta herkkua.  Enpä juuri koskaan kuullut kenenkään kysyvän, paljonko on lohi kilo.
Hanellä oli vakioasiakaspiiri, kaikki tiesivät pelin hengen. Teltaan ei tultu, jos oli kiire ja minuuttiaikataulu, vaan saatetiin ostaa tilapäisesti viereisestä kojusta norjan lohta, jota Seppo halveksi.
Vanha iso sininen paketti mersu oli hänellä ajokkinaan, jolla hän roudasi rekvisiitan torille ja sieltä pois. Hän tuli aina, kun sai kalat suoraan kalastajalta kojuunsa, niinä päivina, kun ei lohta ollut tiedossa, hän ei tullut ollenkaan.
Kerran hän sanoi minulle, se ei mennyt katsastuksesta läpi tuo mersu, ajan sillä niin kauan kuin jeparit nappaa siitä kilvet pois. Sitten en tule enää torille.

Hän oli niihin aikoihin kun muutettiin Helsingistä pois, ehkä yli 70 vuotias. Sormet olivat jo hieman koppuraiset kymmenien vuosien kylmän kalan käsittelystä. Mutta homma kävi ja juttu luisti.

Taisi olla pari kolme vuotta, kun tulimme seuraavan kerran kauppatorille. Ketoselta ostimme uudet siiklit, porkkanat ja jotain muuta, mutta Sepon paikan rannassa oli täyttänyt jo joku muu.
Oli tainneet jepet napata hänen autosta kilvet, en kysellyt keltään asiasta sen tarkemmin, jääköön se asia silleen, mutta jotenkin tuntui tyhjemmälle kauppatorilla käynti ja aina nykyisinkin tulee jokakerta mieleen tuo armoitettu lohimies torilla käydessäni.
Kuinkahan monelle muullekin ?

On erittäin suuri harmi, kun en koskaan napannut valokuvaa Sepon kojusta. Taisi olla siihen aikaan liian kiire ajatella tällaisia kamera asioita ja että Seposta tulee vielä joskus legenda.
Mutta silloin, kun oli aikaa astua hänen telttaan, kire haihtui vähäksi aikaa.  ❤️