Köyristä jouluun.

Katselen tässä tietsikan näytön yli ikkunasta ulos. Jotenkin lohduton on näkymä. Edellisen lumisateen rippeitä on vielä ruohikoilla. Päivän olisi jo pitänyt valjeta, viime yönä siirryttiin  " normaaliaikaan " Hienoa lumen suhua tuhuuttaa alhaalla riippuvista, harmaista pilvistä. Lahti on vielä sula ja musta kuin pataässä, vain kevyttä riitettä on rannoilla. Täällä maaseudulla keyrikin on jo ohi. Pihat siivottu ja kaikkea laitettu talviteloille. Sato on korjattu, pakastimet , kellarit ja jääkaapit pullistelee kesän ja syksyn satoa. Maanviljelijätkin ovat hoidelleet omat satonsa kattojen alle.  On se aika vuodesta, kun on vähiten toivoa ja uskoa tulevasta. Jokainen tietää mitä on odotettavissa seuraavina kuukausina - räntää, loskaa, enimmäkseen pelkkää harmautta, hämärää ja pimeyttä. Useimmilla on nuha, yskä ja kaiken maailman romuska, joillakin ihan oikea flunssakin kuumeiluineen. Ei se ole oikeastaan ihmekään, jos mieli matelee pohjamudissa, olo on kuin persuuksensa kastelleella kalamiehellä muikunkudussa. Viluttaa, ei huvita.

Mutta ! Kaikkein varminta vaipua synkkyyteen, on jäädä paikoilleen miettimään tätä ankeutta. On potkittava itseään persiille ja noustava siitä alhosta. Lähdettävä liikkumaa," ei saa jäädä tuleen makaamaan ". On käytävä kylillä,  mentävä kirkolle ja vaikka lähikaupunkiin, vaikka ei nyt olisi kovin asiaakaan. Näkeehän siellä liikettä ja toisia ihmisiä, hengissä hekin siellä sinnittelevät, vaikka onkin lokakuu. Keksiä  jotain tekemistä, aktiviteettiä, niin kuin se nykyisin ilmaistaan.  Ei nyt tarvitse saparo suorana juosta sinne sun tänne, mutta muutamana päivänä viikosta kuitenkin. Sitten on jo paljon mukavampi tulla taas siihen omaan talvipesään, sytyttää tuvan  uuniin tulet ja vaikka saunankin uuniin. Sekin on semmoista pikku puuhastelua, jossa aika kuluu sen toiminnan ympärillä. Ja pitäähän sitä välillä pötkötelläkin ihan hyvällä omallatunnolla, lukea kirjoja ja päivän epistolaa mullikasta. Jotkut ovat hommanneet jo etukäteen itselleen talvenvaralle sellaisia ( pakollisia ) menoja. Talkootöitä, kansalaisopistoa ja muuta yhdistys ja yhteisöelämää ja se on hyvä.

Minä aina hunttailen tätä elämän menoa näin eläkkeellä olevan, maalla asuvan immeisen näkökulmasta,, siis omastani. Töissä käyvillä ja  kaupungeissa asuvilla on sitten ihan omat menonsa ja ohjelmansa, jotka eivät enää minulle kuulu, eikä huvita edes muistella niitä.

 Mutta vielä tähän ajan ankeuteen ja synkkyyteen, joka meinasi tässä jo karata käsistä. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että tulisi sellainen oikea vanhan ajan syksy. Alkaisi pitää pakkasia, ei lotisisikaan. Luonto tekisi talvelle telat, niin kuin ennen aikaan. Kohtapuoliin sataisi pysyvän, valkean puhtaan lumen. Luonto saisi huoneeseensa  puhtaat  valkeat raikkaat lakanat, kuin oma makuuhuone  pyykkipäivän jälkeen. Aurinkokin saattaisi pilkahtaa joskus ja pelastaa sen päivän plussan puolelle, noin fiiliksien kannalta. Onhan tässä sentään jotain toivoa !  Ja entäs kun jouluunkaan ei ole enää kahta kuukauttakaan. Minulle ainakin joulu on tärkeä . Sitä ainakin toivoo rauhaa mökkiinsä. Sitä kuuluisaa joulurauhaa, jolloin syödään perinteisiä jouluruokia, kuunnellaan joululauluja, poltetaan kynttilöitä, ihaillaan joulukuusta ja fiilistellään perinteisesti rauhoittumalla, eikä kiireestä ja hötkyilystä ole tietoakaan. Voihan siinä pikkuisen vaikka tonttuillakin. Lunta vaan satelee ikkunan takana ja sisällä lämpimässä tuvassa kynttilät palaa ja joulukuusi tuoksuu. Nostalgista, vai mitä ?  No tässä vaiheessa syksyä meillä on lupa ainakin toivoa kaikkea tätä, kyllä sekin antaa omalta osaltaan potkua eteenpäin.

No sitten !  Joulun aika menee siinä fiilistellessä ja vyötä löysäillessä ja kohta onkin loppiainen. Silloin on jo päiväkin kukon askeleen pitempi. Voimme ihan hyvällä syyllä odottaa jo ensimmäisiä räystäältä tipahtavia vesipisaroita, kohta on jo Matin päivä, jolloin Matti kuhtuu seinustalle, aurinko lämmittää jo tyynellä seinustalla. Siitä eteenpäin kaikki onkin yhtä toivoa ja malttamatonta odotusta josta ei nyt sen enempää. Olemme selvinneet taas yhdestä synkkyydestä ja jäämme toivomaan vanhan hyvän ajan kesää, jolloin aurinko paistaa, on lämmintä ja pestyt matotkin ehkä kuivuvat.

Koko tämän touhun takana on toivo, jota emme saisi menettää edes loka-marraskuussa. Jonkun verranhan olemme tottuneet tässä vuosien mittaan tähän pohjolan vuoden kiertoon, mutta aina se tässä vaiheessa ottaa enemmän tahi vähemmän koville, painaa päälle kuin tavarajuna. En väitä ollenkaan, että minä olisin jotenkin positiivisempi kuin muut ja pystyisin aina ajattelemaan vain parasta, välillä on minullakin mieli maassa kun lakoruis, mutta hyvän päivän tullen se välillä onnistuu, se positiivinenkin ajattelu ja pystyy löytämään jotain positiivista vielä tulevaisuudestakin. Meille jään ja roudan lapsille pitäisi olla oma kauppa, josta voisimme edes ostaa toivoa, tai ladata nykyajan mukaan kortille, kaikkea muuta maailmaa mullistavaa teköälyä ja turhuutta  sitä näyttää jo olevankin myytävänä.