Ton, ton, ton, ton !

Pierettääkö ? Sanoi tämänaamuinen juontaja aamuteeveessä, kädessään kroisantti ja hillosilmäpulla ?

On mielenkiintoista ja välillä huvittavaakin seurata meidän nykyihmisten taistelua kaikenlaisten tontonien kanssa. Tarkoitan tätä jokapäiväistä sekamelskaa siitä, mitä saisimme syödä ja mitä emme.
Ja kuka on gluteeniton, kuka laktoositon, rasvaton, maidoton, kalaton, hiilihydraatiton, pähkinätön ja joku vielä munaton. No niitä on kyllä paljon, niitä munattomia, eikähän se ruuaksikaan tunnu sopivan läheskään kaikille. Minulle on tullut viimeaikoina vasta selväksi, ettei vihreätkään sovi ihmiselle. Kaalit, salaatti ja kaikenlainen rehu ei sovi ihmisille, pierettää siinä kuin rasvat, sokerit ja maidotkin, ne kaikki yli kahdeksankymmentä eri maitovaihtoehtoa, jotka kuulema löytyvät hyvin varustetun elintarvikekaupan hyllyltä. Viimeiksi kyllä eräässä julkaisussa lytättiin rasvaton maito, eli kurri, vähintäänkin kuusnolla ihmiselle kelpaamattomaksi ravinnoksi. Siinä ei ole mitään, paitsi sinertävän valkoinen väri.
No mikäs meille sitten sopii ?  Sopii sitä ainakin kysyä.  Minkälaiselle ravinnolle ihmispolon suolisto ja ruuansulatus on sitten tarkoitettu ?  Siinä se nähdään, minä luulen, että meille ei sovi loppupeleissä kun tulella kypsytetty riista, keitetty kala ja juomaksi vesi. Tätähän se on ravintomme ollut alunperinkin, miten kauan liekään, miljoonia vuosia ? Tämmöisille eväille ruuansulatuksemme on kehittynyt ja taitaa olla sitä vieläkin. Veikkaan, ettei juurikaan pieretä kun kiehauttaa kattilallisen ahvenia, tai paistelee niitä tulen loimussa ja hörppää kauhallisen vettä jälkeen.  Ja mikäs siinä jos pierettää vielä sittenkin ? Hurauttelee vaan reilusti ja taputtaa sitten vieruskaveria olalle - eläpä välitä, sattuu se joskus mullekin. Sillähän siitä pääsee. Tuntuu tuo joskus pierettävän hevostakin ja lehmää, vaikka pelkkää äpärikköä, tai kuivaa heinää söisivät. Lienee kaasunmuodostus suolistossa luonnollisimpia ominaisuuksiamme, niin elukoilla kuin ihmisilläkin. Ihminen on vaan ainut, joka vaivautuu siitä, kun sitä pitäisi päästellä, mutta ei ilkiä, jos joku sattuu kuulemaan.

Mutta ajatelkaapa nykyihmisen syömisiä. Se ostaa Mäkistä mättöä, valmiseineksiä, kaiken maailman prosessoituja elintarvikkeita. Broileria, lohta, lihaa siihen kauheaan keltaiseen liejuun upotettuna, jota marinaadiksi kutsutaan. Niihin on käytetty kaikkia niitä kolmeasataa kolmeakymmentä neljää sallittua E - lisäainetta, jotka muka tutkitusti ovat terveellisiä ja haitattomia ihmiselle. Voe äet armas, sanon minä !
Jo on kumma jos ei ala suolistossa kuplia, perse vorvottaa ja maksa valittaa.  Ei oikein mitään ruokaa, eikä raaka-ainetta voi enää saada, jossa ei olisi jotain myrkkyä, lannoitetta, E,tä tahi antibioottia.
Ja oletteko panneet merkille kanssaihmistenne terveydentilaa ?  Eikö olekin tuttavapiirissänne useita, joilla on todettu jos jonkinlaista syöpää ja vaikka mitä tautia ja oiretta. Ja vielä nuorissa ja suhteellisen nuorissa ihmisissä.
Se se on niin, että nämä lisäaineet, rehut, lannoitteet ja muut myrkyt, joita nykyaikana käytetään elintarvikkeissa ja ruuantuotannossa, eivät sovi meidän ihmisten terveelliseen ravintoon, ne ovat myrkkyjä meidän keholle ja terveydelle, ne ovat täysin luonnonnottomia meidän ruuansulatukselle ja suolistolle. Ei meidän suolisto ole millään voinut sopeutua tässä muutamassa kymmenessä vuodessa, joina näitä myrkkyjä on alettu käyttää tolkuttomasti ravinnossamme, kun se ei ole sopeutunut, puhtaaseen viljaan, maitoon ja salaatteihinkaan tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien saatossa.
Mutta, maailma kehittyy huimaa vauhtia, elintaso nousee, kulutuksen ja bruttokansantuotteen on noustava entistä kiivaammin keinoja kaihtamatta. Ja yksi suurin kehittyjä on elintarviketeollisuus ja kauppa. Mikään ei saa rajoittaa kaupan kasvua. Kukaan varteenotettava auktoriteetti ei yksinkertaisesti uskalla julkisuudessa sanoa, että älkää syökö tätä paskaa mitä kaupan hyllyt pursuvat, te sairastutte syöpiin, kidutte ja kuolette ennen aikojaan, vaikka jokainen ajattelemaan pystyvä ihminen huomaa tämän kehityksen seuraukset. Ei tätä mikään voi pysäyttää, valitettavasti.
Ajatelkaapa jos vaikka Sauli Niinistö( pidän häntä varteenotettavana auktoriteettinä virkansa puolesta ), pitäisi jonain juhlapyhänä televisiopuheen.  -  kuulkaapa nyt arvoisat kansalaiset. Nyt on niin, että näitä teollisuuden tekemiä ja kauppiaiden myymiä eineksiä ja makkaroita ei kyllä kannata ostaa kenenkään, ne ovat valitettavasti myrkkyä meidän terveydelle.
Mitähän siitä seuraisi ?  Olisiko Sale kauan pressana ?  Köysiin pantaisiin ja toimitettaisiin hourulaan, vaikka oikeassa oli.
Sitähän meille on tolkutettu ja ammoisia aikoja -  kenenkään elinkeinon harjoittamista ei saa millään tavoin rajoittaa, eikä edes asettaa kyseenalaiseksi, vaikka siinä ihmishenkiä menisi, tai koko maapallo tuhoutuisi. Onhan tämä nähty jo niin monissa tapauksissa ( Terrafame, esim. )  Mutta hys, hys, pysykäämme asiassa.

Niin, siis ihmisen ruuansulatuskin näyttäisi olevan vielä vähintäänkin kivikautisen ihmisen tasolla. Ei se niin vaan opi  muutamassa sadassa, tai tuhannessakaan vuodessa mitään uusia metkuja, se kapinoi, sairastuu, on pakko käyttää vaikka minkälaisia tontonieta, eikä sittenkään ole hyvä. Mutta mikäs siinä, näillä mennään.  Koetetaan nyt edes omaksi hyväksi mieleksemme pyyttä järvestä kaloja, se on kuitenkin ´muistettava, että petokalaa saa syödä vain kerran viikossa, sillä niissä on niin paljon ympäristömykkyjä. Ja viettäkäämme laatuaikaa puutarhassamme, viljellään porkkanoita ja perunoita, keräillään sieniä ja marjoja, pierettivätpähän ne sitten tahi eivät, tulee meille ainakin parempi mieli, että nyt ne ovat puhtaampia ja parempia syötäväksi.  Mutta eipä paistella niitä voissa, lisätä sokeria ja hörpitä päälle maitoa, sillä silloin ollaan jo mukavuusalueemme ulkopuolella, vatsa alkaa oireilla.
 ( aika mukava sana muuten tuo - mukavuusalue, melkein yhtä mukava, kun se laatuaika )   😉

Aika erikoista  ?

Valtakunnaliset kädentaitomessut - Tampereella  17 - 19.  11 - 2017

Käytiin Tampereella nääs, käsityömessuilla. Porukkaa oli, eikö lie enemmän kuin Anttilan loppuunmyynnissä. Vaikka oli perjantai ja useimmilla vissiin työpäivä, paitsi ei käsityöläisillä, olihan parkkipaikat tupaten täynnä. Kuljettajamme oli laskenut, että bussejakin pitkälti kolmattasataa.
Parhaillaan oli kuulemma pitänyt jonossa olla yli puolituntia auton kanssa päästäkseen messualueelle.
Sisällä messuhalleilla olivat vessajonot huomattavan pitkiä, jo heti aamusta, varsinkin naisten vessoille, sen huomion tein ohikulkiessani. Ruoka - ja kahvipisteisiin olivat jonot vieläkin pitemmät ja istumapaikat kiven alla, tai paremminkin naisten pyllyjen alla. Katseltavaa ja ihasteltavaa oli toki runsaasti, ehkäpä ihan ähkyyn asti, Miehillekin, ainakin toinen toistaan ja ehkä kolmattaankin kauniimpia esittelijöitä omissa kojuissaan, joita olikin noin seitsemän sataa. Siis niitä esilleasettajia. Tietenkin joka kojussa oli pari kolme naista, siis katsottavaa riitti, miehillekin.
Niin, ja olihan siellä yhdessä hallissa maisteluosastokin. Sai maistella naisten tekemiä mitä herkullisimpia leivonaisia, mehuja ja sörsseleitä. Sieltä jäi erikoisesti mieleen, että puuron maistattaja oli mies, ja se ohrapuuro oli sellaista joka valmistui ilman haudutusta - nam ! Sen pystyy siis luultavasti mieskin valmistamaan, kun kysyy naiseltaan, miten tämä vesi lämmitetään. Tämä osato oli erikoisesti minun mieleeni ja viihdyinkin siellä melko pitkään.
Sitten oli tosipaljon niitä tyttöitten osastoja, kaikenlaista kaunista, harvinaista ja erittäin taitoa ja kekseliäisyyttä vativaa käsityötä, johon me miehet tuskin pystyisimme parhaina päivinämmekään.
Kyllä täytyi ihan oikeasti ihmetellä mitä kaikkea nainen saakaan käsiensä ja aivojensa yhteistyöllä aikaiseksi, käyttäen nykyaikiasia työvälineitä.
Ajatelkaa - moottorisahakin oli tehty virkkaamalla, vai oliko se vain Homeliten päälle tehty kokovartaloloimi, en ilennyt mennä koplottelemaan ja olisiko se siitä sen paremmaksi tullutkaan, miestä siinä oli kuitenkin ajateltu ja moottorisahaa, idea oli mahtava.

Löysin minäkin viimein ja viimeisillä voimillani istumapaikan. C - hallissa oli seinustalla katsomo. Oli ilmeisesti joku pelihalli arkipäivässä ja yhdellä seinustalla oli ylöspäin nouseva katsomo. Sinne kiipesin ja laitoin sieltä textarin vaimolle - istun täällä ainakin tunnin, kiertele vaan kaikessa rauhassa.
Ja sieltä näkyikin tosi hyvin esimrkiksi kaikki ompelukone esittelijöiden lafkat. Singer, Berniina, Eva ja mitä kaikkea. Yllätyinkin, sillä esittelijöinä ja näytteeksi surauttajina olivatkin miehet. Myös hallin esiintymislavan jouontaja oli mies, Joonatan kertoi nimekseen ja haastatteli erittäin naiselliesti naista, joka oli kirjoittanut kirjan, taisi olla jostain virkkauksesta ja lampaanvilloista. Useita lammasrotuja kertoi olevan erikoisen hyviä, mieleeni jäi ainakin uhanalainen ahvenanmaanrotu ja itäsuomalainen, sekin taisi olla uhanalainen, siis se lammas. Niistä saa arvokasta ja kallista villaa, koska ovat niin uhanalaisia.
No enhän kerennyt istua tuntiakaan täyteen, kun vaimo bongasi minut sieltä lehtereiltä ja tuli suht ryytyneen näköisenä kertomaan, että kaverit olivat käyneet lounaalla, jossain A- hallin ravintolassa.
Tämä siksi, että iltapäivä oli jo melko pitkällä ja hän tietää kokemuksesta minkälaista on yhteis elämämme, jos minulla on nälkä. Siis syynä on se energiavaje, joka laskee veren sokeripitoisuutta.
Siispä minä suunnistamaan raflaan ja vaimo jatkoi hieman huojentuneena tutustumiskierrostaan.
Ja parin kyselyn jälkeen kyseinen paikka löytyikin, tosin sinne yläkerranravintolaan en löytänyt kyselyjan jälkeenkään ovea, enkä muutakaan tietä, mutta alakerrassa oli kuulemma sama menyy - 10.90e  noutopöydästä. Tästä ilahduin suuresti ja viihdyinkin ruokailemassa vissiin toista tuntia. En koko aikaa hotkien, vaan aikaa kulutellen ja rauhassa nauttien, jopa keskustellenkin kanssa-aterioivien kera. Aterioinnin jälkeen meninkin sitten pällistelemään pääsisäänkäynti  aulaan, sillä kohta alkoi olla aika kokoontua poislähtöä varten. Nyt jaksaisin taas seisoskella hyvillä mielin, sielu ja keho ravittuna, veren sokiriarvot kohdallaan (  n, 4,5 - 6 mmol/l. )

 Kerroin tässä nyt valtakunnallisista  kädentaitomessuista vain omasta, miehen näkökulmastani.
Paikalle odotetaan neljääkymmentätuhatta naista, miestä ja lasta ja olen melko varma, että tuo kävijämäärä ylittyykin, olimmehan paikalla perjantaina ja viikonlopuksi porukkaa tulee vielä runsaasti enemmän.

Mutta. . .?  Mietin omassa pienessä mielessäni, olisivatko nämä messut olleet paremminkin valtakunnan naisten kädentaidoille omistetut. Sillä löysinkö, tai jäikö mieleeni vain kolme lafkaa, siitä seitsemästäsadasta näytteille asetetusta, joissa olisivat miesten käsillään tekemät työt olleet pääosissa. Kuuluttajina ja juontajina he kyllä esiintyivät vissiin kaikilla areenoilla, mutta ovatko miesten käsityöt ja käsityötaidot jotenkin päässeet ruostumaan, vai tekevätkö miehet nykyisin naisten käsitöitä, joita naiset sitten esittelevät ? Vai eikö miesten töitä tuoda valtakunnallisilla turneilla esille ? Tämä puoli messuista jäi minua jotenkin mietityttämään.
No minä olen tietenkin perinteinen mies, nimikin on Seppo, joka viittaa johonkin Seppo Ilmariseen, rukkaskädessä rautaa takovaan ja kirveen kanssa heilumaan mehtäläiseen, mutta tiedän ja tunnenkin monenlaisia kädentaitaja miehiä, mutta heidän kädentaidot ja tuoteala eivät olleet ollenkaan esillä koko tapahtumassa.
Eihän millään voi olla mahdollista, että vain pieni murto-osa kädentaitajista olisi miehiä. Vai liekö sitten niin ? Mistäpä minä teidän.  NYT HOI UKOT !! Alkakaapa kaivella työkaluja niistä papalta perityistä pakeista ja alkakaa vuolemaan kanteleita ja puulusikoita, että me miehetkin päästään esille seuraavilla valtakunnallisilla  KÄDENTAITOMESSUILLA !

Me teimme matkan Tervon Tekevien porukalla. Tämän yhdistyksen tarkoituksena on ylläpitää ja edistää kädentaitoja. Maillä oli erittäin hyvä, antoisa ja iloinen reissu  hyvän bussinkuljettajan johdolla ja olihan meitä matkalla kuljettaja mukaanlukien viisi miestäkin.


Käsityöt ja käsillä tekeminen näyttää onneksi olevan kunniassaan ja se kiinnostaa niitäkin, luulisin, joilla on peukalo keskellä kämmentä ja laastari etusormessa. Mutta me miehet, missä me esittäydymme kädentaitoinemme ? Emme ainakaan näillä messuilla. Pidämmekö tuotteitamme ja taitojamme vakan alla ? Eikö taitojamme arvosteta, vai eikö niitä enää olekaan ?
Tuskin nyt nentään.

Elämänmenoa.

Sitä on tuota menoa ja tuloa ihmisellä elämänsä aikana monenlaista, niin kun on tuloja ja menojakin.
Tulot ja menot ne ovat näin eläkkeelle jäätyäni huomattavasti pienentyneet, mutta onneksi on vielä jonkunverran sitä elämänmenoa.

Kyllä sitä saa olla siitäkin kiitollinen, että on tämänkin verran vielä kunnossa eläkkeellä ollessaan.
Monesti tulee ajateltua sitä elämää, kun lapset olivat vielä kotona, itse oli työelämässä, asuttiin siellä isolla kirkolla ja elettiin sitä kiireistä aikaa.  Kiireistä se oli nykytilanteeseen verrattuna ajattelipa sitä kuinka positiivisesti tahansa. Ja eikähän se silloin ollut mitenkään erikoista, itse oli vielä nuorempi, vahvempi ja se aika nyt vaan oli sitä vaihetta elämässä. Onneksi oli lapsia tupa täynnä ja heidän mukana vauhtia päivissä ja illoissa. Nykyisin kun katsoo uusintoja sen aikaisista tv-sarjoista, ne ovat osin meikäläiselle ihan uusia. Silloin 90-luvulla oltiin illat poikien harkoissa, tai jossain muissa menoissa iltamyöhään ja viikonloput peleissä. Mökilläkin koetettin käydä sen minkä aikaa riitti, ainakin vajaalla kokoonpanolla. Minä tykkäsin asua Helsingissä, siellä oli meidän kaikkien koti ja se oli meidän kotikaupunki. Enkä minä tässä muutenkaan siitäkään ajasta narise, onpahan mitä muistella ja huonoja muisteltavia siitä ajasta ei tunnu olevankaan.

Mutta se se on vaan kumma, kun lapset lähtevät yksi toisensa jälkeen omiin leipiinsä ja elämiinsä, niin jo alkaa ihminen ajatella, että mitähän nyt tekisi. Saa olla hyvät työpaikat valmiina, koti ja kaikki, elämä menee entisiä latujaan. Mutta jokin muutos siinä pikkuhiljaa tapahtuu. Sitä alkaa rätnäämään, että voi juma ! Nythän tässä on mahdollisuus omiinkin suunnitelmiin ja vieläpä niiden toteuttamiseenkin. Siinä käykin helposti niin, että alkaa ajatella asioita siltä kantilta, että nythän tässä ei ole muuta kun tää koti, työssäkäynti ja kotona oleminen kahdestaan. Minkäslaista se olikaan elämä siellä savossa ? Voi vitsi ! Oli siellä sentään elämä jotenkin kotoistakin niissä pienissä ympyröissä. Jollain lailla tuttua ja turvallistakin. Immeisettii olivat jotennii lupsakampia. Eikös se nii ollunnakkii ? Alkaa ajatella savon murteella. No se johtuu tietenkin siitä, että kun on syntynyt savolaiseksi, niin sitä voi lähteä savosta, mut se savo ei vaan lähde minusta.
Näin siellä moni muukin rätnää entisiä kotiseutujaan. Jotkut rätnää siellä lopun ikäänsä, me lähdettiin kokeilemaan, vieläkö me sijoituttaisiin niihin vuosikymmenten takaisiin kuvioihin. Ensin tutkailemaan Kuopioon ja sieltä pikkuhiljaa kotiin Tervoon.
Nyt on työvelvoitteet valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan tehty, on aika eläkejärjestelmän pikkusen jelppiä loppumatkalla. Ja mikä hienointa, nyt on aikaa ja kuntoakin  vielä omille tekemisille, harrastuksille ja vaikka päiväunille, jos niin huvittaa. Eikä yhtään itku piäse sen takia kun jäin eläkkeelle. En jäänyt tyhjänpäälle, nythän se vasta elämä alkoikin, eikä ole edes huono omatunto kun sanon näin.  Se on aikansa kutakin, sano pässi, kun päätä leikattiin.

Elämässä ehkä parasta tällä hetkellä ovat hitaat aamut, joista olin uneksinut jo nuorempanakin.  Hyvä aamupala ja iso kupillinen hyvää kahvia, jotka vaimo vielä hyväntahtoisesti valmistaa. Pötköttely sohvalla ja päivän asioiden ja tekemisten, tai tekemättä jättämisien suunnittelu. Tietenkin ilma pitää nuuhkia ulko-ovelta vessareissulla, se ratkaisee paljon tulevassa päivässä ja tietenkin vaimon allakka, minne ollaan luvattu mennä, tai onko joku muu vakiomeno. Niitäkin on. On tullut lupauduttua, tai hakeuduttua sopivasti erilaisiin juttuihin, mutta nekin ovat kaikki tavallaan vapaaehtoisia ja ainakin mieluisia. On suorastaan painajaismaista ajatellakin, että pitäisi alkaa heti herättyään sinkoilemaan pelkkä kahvikuppi kourassa sinne sun tänne housuja jalkoihinsa kiskoen ja hätäillä olenko jo myöhässä ja minkähänlainen katastrofi siellä työmaalla odottaa.. Voi kauhistuksen kanahäkki ! Luulisi äkkiä, että on huono omatunto näin vapaasta ja  omaehtoisesta elämästä ja totta puhuen, joskus niin onkin. Saa nähdä miten kauan näin hyvin menee ja olenko minä oikeasti ansainnut kaiken tämän, olenko sen arvoinen ? Ehkä tämä ajattelutapa johtuu siitä, että en ole tottunut juurikaan menemään helpoimman kautta elämässäni, paremminkin päinvastoin.  Mutta, antaa mennä kun on alamäki. Tämä lause jäi jotenkin isästäni mieleen, liekö sitten hyvä vai huono elämän ohje pojalleen, voi sen ainakin tulkita kahdellakin eri tavalla.
Jotenkin senkin olen alkanut sisäistää, että tämä on loppujen lopuksi niin lyhyt  tämä elämän pätkä, minkä me palloilemme täällä maanpäällä, että kannattaa koettaa edes loppumatkasta tehdä siitä mahdollisimman mukava itselleen, sillä sitäkään päivää ei etukäteen onneksi tiedä, milloin tilanne muuttuu, etkä voi juurikan vaikuttaa elämäsi laatuun.
Tekisi mieleni veisata tähän loppuun virrestä viisi se säkeistö, että " elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen "   Nauttikaamme siis elämänmenosta!  🙂

" Pönde " muistelee .

Lapsena asustelin tuossa muutaman sadan metrin päässä pikkumökissä, Uudisharjulla.
Usein näin myöhäis-syksy aamuisin, kun heräsin, olivat muikkuverkot ripustettuina liiterin seinälle ja siinä omat ja naapurit päästelivät verkoista muikkuja. Verkot olivat silloin jotain mustia pumpulilanka verkkoja. Hopeiset muikut erottuivat niistä selvästi ja niitä näytti aina olevan paljon. En muista mille ne maistuivat kotona, varmasti äiti osasi valmistaa niistä  vähintään yhtä hyviä ruokia, kuin muuídenkin talojen naiset. Mieleen on jäänyt kuitenkin naapuritalon muikkukeitto. Taisi olla niin, että kipitin sinne useampanakin päivänä syöntiaikaan ja katsomaan, olisiko sitä keittoa tarjolla. Alma ei vissiin keittänyt sitä keittoa turhan kauan, koska siinä perunalohkot olivat jotenkin sopivan kypsiä ja muikut kokonaisia. Niistä oli helppo kerätä ruodot pois, eikä tarvinnut niellä semmosta risuaitaa niin kuin silloin, jos muikut on keitetyy möyhyksi. Ei siinä keitossa muuta ollutkaan, kuin ne muikut ja perunat, eikä siinä tarvinnut muuta ollakaan, pippureita ja sipulia inhosin.

¨Heti muikunkudun jälkeen Pulkkilansalmikin jäätyi, ainakin rannoilta. Kovana pakkasyönä rantavedet jäätyvät ja sitten selkävedetkin. Ja parin pakkaspäivän jälkeen , jos ei ollut satanut lunta, on niinsanotusti kierät jäät. Jäänpäällä ei ole lunta, eikä muutakaan sohjoa ja rantoja kierrellessä näkee helposti parin metrin syvyyteen tarkasti, mitä siellä phjassa on.  Silloin oli aika lähteä - kolkkamatikkaan.  Tarkoitta sitä, että kuljettiin rantamia pitkin pikku leka, tahi isän kirves olalla ja pärevakka kainalossa. Pikkumatikat ja vähän isommatkin, liuruilevat syksyn tullen rantavesiin lähes tuonne vesirajaan, mitä etsinevätkään sieltä, jotain syömistä vissiin. Jäitäpitkin hiippailtiin hiljaa ja matikan havaittuamme täräytimme sillä nuijalla, tahi kirveshamaralla jäähän, sille kohden, jossa se matikka oli. Vesi siellä alla tärähtää sen verran, että matikka pökertyy. Sitten vain äkkiä reikä jäähän ja matikka vakkaan. Eivät ne koskaan kovin isoja olleet, mutta niitä kun laittoi useamman keittoon, niin matikkakeittohan siitä tulee.
Aika oli silloin toinen nykyiseen verrattuna. Pikkumatikatkin kelpasivat ja lapsiin luotettin, että he osaavat liikkua jäillä, niin, etteivät putoa avantoihin, tai huku heikkoihin jäihin. Jäälläkin liikkumisen oppi jo nuorena, kun paljon liikkuu. Sen tuntee jalkojen alla, milloin varsinkin syysjäällä liikuttaessa ollaan liian heikolla jäällä. Ritinä muuttuu rätinäksi ja jää alkaa notkua, silloin kipin kapin rannemmalle, ennen kuin pulahtaa jäihin. Kevät jäät ovat sitten eri juttu, niihin tottuminen on, täytyy myöntää, opittu kantapään kautta. Onneksi olen vielä hengissä. ÄLKÄÄ MENKÖ HEIKOILLE KEVÄTJÄILLE OLLENKAAN !

Näin kekrin aikoihin, pyhäinmiesten päivänä, oli meillä jonkinlainen traditio käydä hakemassa jänispaisti. Silloin oli yleensä aina jo lumi maassa, oli " koirien " hyvä seurata missä pupu mennä vipelti. Metsälle lähdettiin koko perheellä, yleensä myös Hannu setä oli Saimi vaimonsa kanssa mukana.
Porukalla etsittiin ja ajettiin jänis makuukseltaan ylös, siitä sitten akat ja mukulat ajamaan sitä jänistä ja ukot torrakoineen passiin. Öyke kuului metsäsästä kuin lauma äänivikaisia hurttia olisi ollut jäniksen perässä. Ajokoiraa meillä ei koskaan ollut, hoituihan homma näinkin. Koko porukka ulkoili ja yleensä suraavana päivänä syötiin jänispaistia. No, tietysti koiratkin pääsivät samalle paistille pöytään, ei tarvinnut pöydän alla kytätä sinne tippuneita murusia.☺.

Näihin aikoihin, rekikelien alettua, aloitettiin myös yleensä rankojen teko ja ajo pihalle keväistä sirkkelöintiä varten. Ennakoitiin niin, että vähintään parin vuoden rangat olivat kuivamassa kasoissa, näin varmistettiin, että polttopuuta on aina tarvittava määrä, sillä kaikissa taloissa oli puulla lämmitettävät uunit kaikissa huoneissa ja tuvassa vielä leivinuuni.
Se tuoksu, kun mummo luuti lämmitetyn tuvan uunin leivänpaistoa varten, kesällä tehdyllä lehdesvastalla, tuskin unohtuu koskaan.

Pikkuhiljaa talven edistyessä joulua kohden, ilmat kylmenivät, hanget paksunivat, miehetkin hakeutuivat tukkitöihin, tai halon hakkuuseen puufirmoille, tai talojen maille. Joitain koukkuja saatetiin pitää hauille ja matikoille, mutta varsinainen talvikalastus alkoi vasta joulun jälkeen.
Ennen Kuopion talvimarkkinoille menoa piti olla matikanrysät jään alla kutua odottamassa.

" määtkö markkinoille - mään "
" käätkö Elorannassa - kään "