Elämänmenoa.

Sitä on tuota menoa ja tuloa ihmisellä elämänsä aikana monenlaista, niin kun on tuloja ja menojakin.
Tulot ja menot ne ovat näin eläkkeelle jäätyäni huomattavasti pienentyneet, mutta onneksi on vielä jonkunverran sitä elämänmenoa.

Kyllä sitä saa olla siitäkin kiitollinen, että on tämänkin verran vielä kunnossa eläkkeellä ollessaan.
Monesti tulee ajateltua sitä elämää, kun lapset olivat vielä kotona, itse oli työelämässä, asuttiin siellä isolla kirkolla ja elettiin sitä kiireistä aikaa.  Kiireistä se oli nykytilanteeseen verrattuna ajattelipa sitä kuinka positiivisesti tahansa. Ja eikähän se silloin ollut mitenkään erikoista, itse oli vielä nuorempi, vahvempi ja se aika nyt vaan oli sitä vaihetta elämässä. Onneksi oli lapsia tupa täynnä ja heidän mukana vauhtia päivissä ja illoissa. Nykyisin kun katsoo uusintoja sen aikaisista tv-sarjoista, ne ovat osin meikäläiselle ihan uusia. Silloin 90-luvulla oltiin illat poikien harkoissa, tai jossain muissa menoissa iltamyöhään ja viikonloput peleissä. Mökilläkin koetettin käydä sen minkä aikaa riitti, ainakin vajaalla kokoonpanolla. Minä tykkäsin asua Helsingissä, siellä oli meidän kaikkien koti ja se oli meidän kotikaupunki. Enkä minä tässä muutenkaan siitäkään ajasta narise, onpahan mitä muistella ja huonoja muisteltavia siitä ajasta ei tunnu olevankaan.

Mutta se se on vaan kumma, kun lapset lähtevät yksi toisensa jälkeen omiin leipiinsä ja elämiinsä, niin jo alkaa ihminen ajatella, että mitähän nyt tekisi. Saa olla hyvät työpaikat valmiina, koti ja kaikki, elämä menee entisiä latujaan. Mutta jokin muutos siinä pikkuhiljaa tapahtuu. Sitä alkaa rätnäämään, että voi juma ! Nythän tässä on mahdollisuus omiinkin suunnitelmiin ja vieläpä niiden toteuttamiseenkin. Siinä käykin helposti niin, että alkaa ajatella asioita siltä kantilta, että nythän tässä ei ole muuta kun tää koti, työssäkäynti ja kotona oleminen kahdestaan. Minkäslaista se olikaan elämä siellä savossa ? Voi vitsi ! Oli siellä sentään elämä jotenkin kotoistakin niissä pienissä ympyröissä. Jollain lailla tuttua ja turvallistakin. Immeisettii olivat jotennii lupsakampia. Eikös se nii ollunnakkii ? Alkaa ajatella savon murteella. No se johtuu tietenkin siitä, että kun on syntynyt savolaiseksi, niin sitä voi lähteä savosta, mut se savo ei vaan lähde minusta.
Näin siellä moni muukin rätnää entisiä kotiseutujaan. Jotkut rätnää siellä lopun ikäänsä, me lähdettiin kokeilemaan, vieläkö me sijoituttaisiin niihin vuosikymmenten takaisiin kuvioihin. Ensin tutkailemaan Kuopioon ja sieltä pikkuhiljaa kotiin Tervoon.
Nyt on työvelvoitteet valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan tehty, on aika eläkejärjestelmän pikkusen jelppiä loppumatkalla. Ja mikä hienointa, nyt on aikaa ja kuntoakin  vielä omille tekemisille, harrastuksille ja vaikka päiväunille, jos niin huvittaa. Eikä yhtään itku piäse sen takia kun jäin eläkkeelle. En jäänyt tyhjänpäälle, nythän se vasta elämä alkoikin, eikä ole edes huono omatunto kun sanon näin.  Se on aikansa kutakin, sano pässi, kun päätä leikattiin.

Elämässä ehkä parasta tällä hetkellä ovat hitaat aamut, joista olin uneksinut jo nuorempanakin.  Hyvä aamupala ja iso kupillinen hyvää kahvia, jotka vaimo vielä hyväntahtoisesti valmistaa. Pötköttely sohvalla ja päivän asioiden ja tekemisten, tai tekemättä jättämisien suunnittelu. Tietenkin ilma pitää nuuhkia ulko-ovelta vessareissulla, se ratkaisee paljon tulevassa päivässä ja tietenkin vaimon allakka, minne ollaan luvattu mennä, tai onko joku muu vakiomeno. Niitäkin on. On tullut lupauduttua, tai hakeuduttua sopivasti erilaisiin juttuihin, mutta nekin ovat kaikki tavallaan vapaaehtoisia ja ainakin mieluisia. On suorastaan painajaismaista ajatellakin, että pitäisi alkaa heti herättyään sinkoilemaan pelkkä kahvikuppi kourassa sinne sun tänne housuja jalkoihinsa kiskoen ja hätäillä olenko jo myöhässä ja minkähänlainen katastrofi siellä työmaalla odottaa.. Voi kauhistuksen kanahäkki ! Luulisi äkkiä, että on huono omatunto näin vapaasta ja  omaehtoisesta elämästä ja totta puhuen, joskus niin onkin. Saa nähdä miten kauan näin hyvin menee ja olenko minä oikeasti ansainnut kaiken tämän, olenko sen arvoinen ? Ehkä tämä ajattelutapa johtuu siitä, että en ole tottunut juurikaan menemään helpoimman kautta elämässäni, paremminkin päinvastoin.  Mutta, antaa mennä kun on alamäki. Tämä lause jäi jotenkin isästäni mieleen, liekö sitten hyvä vai huono elämän ohje pojalleen, voi sen ainakin tulkita kahdellakin eri tavalla.
Jotenkin senkin olen alkanut sisäistää, että tämä on loppujen lopuksi niin lyhyt  tämä elämän pätkä, minkä me palloilemme täällä maanpäällä, että kannattaa koettaa edes loppumatkasta tehdä siitä mahdollisimman mukava itselleen, sillä sitäkään päivää ei etukäteen onneksi tiedä, milloin tilanne muuttuu, etkä voi juurikan vaikuttaa elämäsi laatuun.
Tekisi mieleni veisata tähän loppuun virrestä viisi se säkeistö, että " elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen "   Nauttikaamme siis elämänmenosta!  🙂