" Näin sydämeeni joulun teen "

 

Minä pidän joulusta. Minulle on vieras käsite joulustressi. Joulu tulee ajallaan ja ainakaan joulunaikaan ei minulla ole stressiä eikä mitään paniikkia.
Mieltymykseni jouluun johtuu kai niistä muutamasta lapsuusvuodesta, jotka asuin täällä maalla, pikku mökissämme tuossa aivan nykyisen kotini lähellä. Joulukuusi piti tuoda sisään jo monta päivää ennen aattoa. Sitten alkoi se pukin odotus ja jännitys. Kuusessa olleita talikynttilöitäkin piti edes pikkuisen poltaa, että tuntuisi vielä enemmän joululta. Oli myös olemassa mahdollisuus, että tontut kävisivät pimeän aikaan kurkkimassa ikkunoista. Ja ihme kyllä, joinain aamuina olikin tontun jälkiä hangella, olivat siis käyneet yöllä tirkistelemässä. Ei ollut vaikeaa herätä aamullakaan, olihan taas yhtä yötä vähemmän pukin tuloon. Ja sitten kun se aattoilta viimein koitti, käytiin ensin joulusaunassa, jonka jälkeen vietiin lahjavakka saunan nurkalla olleelle isolle kivelle. Sieltä se pukki sitten tullessaan ottaisi sen ja tulisi kellot kilisten koputtelemaan ikkunaan ja lopulta kolistelemaan eteiseen, avaisi oven ja kysyisi - onkos täällä kilttejä lapsia ?

Pikku kotimme oli lumisen pellon ja metsän reunassa, kylältä vain rekitie ja suksenlatu tulivat pihaamme. Puitteet siis mitä aidoimmat joulun odotukseen ja viettoon. Jouluruuista en muista mitään, eivät kai ne silloin niin ihmeelisiä olleet, tuskin kinkkuakaan oli, en ainakaan muista. Se joulun odotus, tunnelma ja lapsen usko on vaan jäänyt iäksi mieleeni. Niiden muistojen vuoksi kai joulu on minulle edelleenkin niin tärkeä.

Sitten muutimme kaupunkiin. Joulutkin muuttuivat, kävimme tosin vielä joinain jouluina papan ja mummon luona maalla, mutta eivät ne olleet enää aivan niiden lapsuusjoulujen veroisia tunnelmaltaan. Sen jälkeen olikin sitten monenlaisia jouluja, joissa ei aina ollut joulun tunnelmaa, eikä niissä kaikissa ole edes muistelemista. Nuorena aikuisena meni muutama joulu parhaiden ystävien, tai vaimon perheen kanssa, niistäkin on hyviä, tunnelmallisia muistoja, saimmehan itse järjestää oman joulumme haluamallamme tavalla. Sitten alkoi tulla omia lapsia muutaman vuoden välein. Kirsi, Vesa, Jussi, Henna ja Matti. Olimme oikea perhe, järjestimme joulua koko perheellä meille kaikille yhteiseksi, jälleen tunnelmalliseksi juhlaksi. Sen jälkeen olemme asuneet monessa paikassa, aina ei ole ollut jouluna luntakaan, mutta pukki on käynyt ja aina olemme saaneet hyvän joulun, lapset ovat sen tehneet. Joulun odotuksen, jännityksen ja lämpimän joulutunnelman hyvine jouluruokineen, pukin odotuksineen ja riemullisine pakettien aukomisineen.
Nyt on tulossa se joulu, kun olemme yli neljäänkymmeneen vuoteen joulun aivan kahdestaan. Lapset ovat siellä jossain, viettävät omia joulujaan, omissa kodeissaan, lastensa ja toistensa kanssa. Toivottavasti pitävät yhteyttä toisiinsa ja toivottavasti heillä kaikilla on hyvä ja lämmin joulumieli.
Kaikesta huolimatta minäkin odotan taas joulua, niin kuin ennenkin, hyvällä, toiveikkaalla ja tunnelmallisella mielellä. Olemme laittaneet ja valmistelleet joulua pikkuhiljaa. Vietämme rauhallisen aattoillan kuunnellen niitä vanhoja joululauluja, saunomme ja nautimme hyvistä jouluruuista, joulun tunnelmasta ja rauhasta. Käymme perinteisesti joulukirkossa ja haudoilla sytyttämässä kynttilät.
Tänä vuonna ei pukki tule, mutta muuten on kaikki hyvin. Kodin ympärillä on runsaasti lunta, järvi jäässä, sisällä lämmintä, joulukuusi ja kynttilät loistavat. Uskon näin tavoittavani ainakin pienen osan oman lapsuuteni joulutunnelmasta ja siitä onnellisuudesta, jonka sittemmin omat lapset toivat jouluun.  " kuin harras sävel sisälläni soisi "

Rauhallista ja tunnelmallista joulujuhlaa teille kaikille.. 

On siinä eroja. . .?

Nyt kun sitä on ollut aikaa näinä eläkevuosina tehdä kaikenlaista mitä itse haluaa, niin on tullut mietittyäkin erilaisia asioita. Ihan vaan tarkasteltua vähän tarkemmin jotain kohdalle sattunutta asiaa.
Tässä ei nyt välttämättä ole kysymys siitä, että olisin mennyt hypistelemään ja syynäämään , nuin konkreettisesti, vaan koettanut lähinnä ajatella asiaa siltä kannalta, että mille joku asia tuntuu noin naisen näkökulmasta. Tässä kun nyt aika paljon kaksistaan asustellaan ja toinen meistä on kieltämättä nainen.
Naiset tuntuvat käsittääkseni laskelmoivan aika paljon kaikkia asioita etukäteen. Tuskin tiedänkään miten paljon ja pitkälle. Ja minä kun olen aina elänyt miehen elämää, jossa en ole laskelmoinut niin tarkkaan tulevia. Käsittääkseni miehelle tulee elämässä, tulevaisuudessa, päivässä ja seuraavassa hetkessä asioita, jotka vaan tulee eteen ja sitten ne ratkaistaan ja niistä mennään yli.
Tietysti ns. isot asiat ovat erikseen. Esimerkiksi eläkkeelle jäämistäni pohjustin jo etukäteen sillä, että tein merkittäviä ja välttämättömiä hankintoja, joista on tulevaisuudessa hyötyä, sitten kun tuloni pienenevät huomattavasti. Ostin esimerkiksi hyvän turkishaalarin talven varalle, sillä arvasin, että liikun talvisin ulkona, teen lumitöitä ja pidän talviverkkoja. ( nyt sekin on jo liian pieni )
Mutta luullakseni toistenkin miesten suunitelmat ovat jotain tämän tyyppisiä, isoja ja tärkeitä asioita.  (Siis ovat meidän mielestämme isoja ja tärkeitä.) Pikkujutut vain tulevat ja menevät.
Elämänkumppania valitessaan naiset pelaavat luullakseni paljon pidemmälle ulottuvaa peliä, kuin miehet. Itse olen rakastunut laakista ja se on sitten däts it. Naimisiin - oma koti - työpaikka - lapsia ja elämää.  Se on selvä peli, ei siinä sen kummempia pelejä tai suunitelmia tarvita. Joka aamu tulee uusi päivä ja illalla joko pinemee, tai ainakin hämärtyy ja elämä jatkuu sellaisena kuin se seuraavana päivänä valkiaa.
Yksi asia on myös mieltäni askarruttanut, kun meilläkin on tuo televisio. Kuinka nainen jaksaa katsella toinen toistaan samanlaisempia sarjoja. Yksi tapahtuu sairaalassa, toinen pikkukylässä ja loput jossain muissa pikkuympyröissä ja juoni on kaikissa sama. Heti alkuun tapetaan joku, tai ehkä se tapetaan vähän myöhemmin. Sitten lopun aikaa juonitaan toisia vastaan, tapellaan, ollaan hirveän huolissaan, juonitaan taas toisia vastaan ja mennään sänkyyn ja naimisiinkin , vähän niin kuin sekoiteltaisiin korttipakkaa, siis sikin sokin. Ja tätä juonta vuodesta toiseen. En minä sillä, ettei näitä saisi naiset katsoa, ja kaikki ne, joita asia kiinnostaa, vaan kun olen eri sukupuolta ja minua ei jaksa millään kiinnostaa tämän tyyppinen draama, vai farssiako lie, niin sitä tulee miettineeksi näitä miehen ja naisen erilaisuuksia.
Huumorintajukin on meillä jonkun verran erilainen. Joskun kun tulee möläytettyä nais-seuran lähellä ollen, jonku ikivihreän aforismi, tahi  nokkela tähdenlento, niin saattaa olla, että se käsitetään hameväen keskuudessa aivan toisin, tai ehkä sitä ei ymmärretä ollenkaan. Tulee vain katse - voe raukkaa. Tai ehkä - vot häpen ?
( savon englantia ) Naiset ovat pääosin ja kaikki jollain tavalla kauniita ja viehättäviä ja myös selvästi pelaavat sillä. No, miehet ovat pääosin, kuin jumipuita, jotkut jopa komeita - kapistuksia, komistuksia, eivätkä juurikaan edes tiedä sitä olevansa. Ovat vaan miehiä ja sillä siisti. Ihmettelevät ehkä, miten minäkin olen naisen saanut. Vaihtavat sukkaa, alushousua ja paitaa sillioin kun käsketään ja häipyvät tiellä olemasta silloin kun siivotaan. Katsoisivat illalla mielellään urheiluohjelmia, joissa Suomalaiset pärjäisivät. Mutta kun eivät nykyisin pärjää, työlääntyvät ja menvät lämmittämään saunaa, vaikka illalla kylvettiin. Tai nysväävät jotain muka tärkeääkin autotalleissaan. Palaavat sisälle tyytyväisenä, kun on saatu linnunpönttöön se katto ja pohja tehtyä. Nainen ( vaimo ) on sillä aikaa siivonnut, tehnyt vehnästä, laittanut ruuan ja piparkakkutaikinan valmiiksi huomiseksi. Päivittelee sitten, että kyllä nää päivat menee ite-eistään, kun ei saa mitään aikaan.


Olisi kai näitä miesten ja naisten eroja ja aroavuuksia vaikka millä mitalla, mutta kun olen mies, ajatus katkeaa välillä, kun en ole suunitellut sen pitempään. Tuosta vaan, nyt minkä satuin ihmettelyltäni muistamaan.
Mutta on se hyväkin, että niitä eroja on. Siihen kai se perustuu koko tämä ihmiskunnan olemassa olo.
Ensinnäkin, nainen on ollut aikojen alusta saalis ja mies saalistaja, mutta ei se sitä saalistaan ole pataan laittanut, muut sillä on ollut mielessä alusta asti ja teidätte varmasti mitkä muut. Enkä minä sillä, että nainen olisi jotenkin huonompi, tahi mies parempi tässä yhteispelissä, kuhan nyt taas vähän raottelin keskusyksikköäni aikani kuluksi.
Kauan elököön na ratkaisevat erot naisen ja miehen välillä ja että naiset olisivat tulevaisuudessakin naisia ja miehet miehiä, tytöt tyttöjä ja pojat poikia ja että heitä myös saisi sanoa niiksi !

Numerosauna.

" yleisessä saunassa, miestenpuolella "

Minä olen onnekseni sitä ikäpolvea, jotka ovat saaneet kokea Kuopiolaisten yleisten saunojen  olemassaolon. Niitä yleisiä saunoja oli vielä 60 - luvulla ja 70 - luvun alussakin Kuopiossa useita. Puutalokulttuuri oli vielä kukoistuksessaan, eikä niissä  ( Pikku Pietarin ) kortteleisa ollut saunoja tahi suihkuja. Ei edes kaikissa kerrostaloissa ollut saunaa, niinpä nämä yleiset saunat olivat silloin ainut keino kaupunkilaisen saunoa ja puhdistautua.
Haapaniemellä, Haapaniemenkadun alkupäässä on ns. Lokomon talo, josa oli myös yleinen sauna, osastot tietenkin erikseen miehille ja naisille. Mutta oli myös niinsanottu numerosauna, josta saattoi perhe tilata oman saunavuoron, vain omalle perheelle. Saunottajat hoitelivat yleisellä puolella selänpesun ja vaikka kokopesun, asiakkaan niin halutessa.
Veikko Lavi ( Vepa ), on tehnyt nielestäni erittäin hyvän aiheeseen sopivan laulun " yleisessä saunassa "  Siinä kuvataan niin hyvin näiden ihmispesuloiden tunnelmaa, kuin vain näissä saunoissa kylpenyt voi asian sanoiksi pukea. Saunat olivat oikeastaan terapiaryhmiä, sielun ja kehon hoitoloita, joihin tavalliset kansalaiset, työmiehet ja naiset yleensä lauantai-iltana töistä päästyään kokoontuivat.
Luukulla kerättiin varsin kohtuullinen pääsymaksu ja myytiin limppaa ja pilsua saunajuomaksi. Kaikilla oli tullessaan kassi mukana, jossa oli puhtat vaihtovaatteet, pyyhe ja vastan pösylä. Ja tottakai siellä alimmaisena, kun oikein tarkkaan kopeloi, löytyi myöskin se puteli, jolla saatiin huuhdeltua sielusta ja mielestä loputkin viikon raskaan työn vaivat ja mieltä painavat asiat. Puheensorina alkoi luistaa paremmin ensimäisten löylyjen jälkeen, kun tultiin vilvoittelemaan pukuhuoneen puolelle. Kassiinpohjaa kopaistaessa yleensä pää käännettiin sinne pukukopin suojaan, ikään kuin salaa otetiin huikkaa, ähkettiin ja puhkettiin hyvien löylyjen jälkeen. Siinä sitten muutamien löylyjen jälkeen se pullo alkoi jo kiertää lähimpien miestenkin pukukopin suojassa ja sieltä tarjottiin myös vastavuoroisesti takaisin.
Näin kylpy eteni pikkuhiljaa siihen vaiheeseen, että olikin loppuvilvoittelun ja puhtaiden alusvaatteiden vuoro. Pullot tyhjenivät, asiat ja mielenvaivikit ja ehkä joku partioretkikin oli puitu miesten kesken. Sen ajan mieshän ei avautunut naiselleen ja kohtalotoverillekin avautuminen vaati vähintäänkin yhden psyykepullon. Oli parempi, kevyempi mieli ja muutenkin fiiilikset olivat vielä nousunpuolella. Kotiinlähtö iltaruualle ja vaimon tarkan silmän  alle edessä. Siellä saattoivatkin sitten alkaa toisenlaiset terapiat, mutta se onkin sitten jo toinen juttu, miksi ja ehkä juuri siksi mieliala saattoi muuttua illan mittaan, sillä nämä terapia-asiat tulkittiin useinkin pelkäksi juopotteluksi, vain kova työ oli miehen terapiaa.  Mutta siitä loput kertookin sitten Irvin - " viideltä saunan ja kuudelta putkaan " Joka sekään sanoitus ei suinkaan ollut tuulesta temmattua, vaan todellista työmiehen lauantaita, niin monessa tapauksessa ja perheessä.

No joka tapauksessa, olivatpa asianhaarat ja terapiat miten hyvänsä, nämä yleiset saunat olivat paikkoja, joissa pestiin keho ja useimmiten sielukin puhtaksi odottamaan sitä viikon ainoaa lepopäivää, sunnuntaita. Sauna se on aina, vissiin aikojan alusta ollut Suomalaiselle ikään kuin pyhä, tai ainakin sielunhoidollinen, kehon ja sielun puhdistautumispaikka.  Jokainen tietää miltä tuntuu, kun saunan ensilöylyt hyväilevät raskaan raatajan, tahi henkisen työn uuvuttaman ihmisen pintaa. Hikipisarat alkavat pikkuhiljaa punkea syntisestä rasvanahkasta, siinä ikään kuin koko ihminen uudistuu, kolotukset ja pahat mielet häviää, tilalle tulee autuas raukeus.. Eivät siinä juurikaan silloin liiku mielessä  lainan lyhennykset, tahi muut arkipäivän murheet. Saunassa on ennen aikaan synnytty ja siellä on myös ruumis pesty viimeistä matkaa varten. Ja veikkaan, että siellä on saanut myös moni uusi elämä alkunsa. ( tuskin sentään yleisessä saunassa ).
Mutta ajatelkaapa elämää ilman saunaa, ei sitä vielä nykyisinkään voisi kuvitella ja parhaiten se tulee mieleen lötkötellessä raukeana ja autuaallisessa olossa kylvyn jälkeen , kuka milläkin mielipaikallaan, kuten minä nyt omalla sohvallani ja kellokin on jo reilusti yli kuuden .😊

Ton, ton, ton, ton !

Pierettääkö ? Sanoi tämänaamuinen juontaja aamuteeveessä, kädessään kroisantti ja hillosilmäpulla ?

On mielenkiintoista ja välillä huvittavaakin seurata meidän nykyihmisten taistelua kaikenlaisten tontonien kanssa. Tarkoitan tätä jokapäiväistä sekamelskaa siitä, mitä saisimme syödä ja mitä emme.
Ja kuka on gluteeniton, kuka laktoositon, rasvaton, maidoton, kalaton, hiilihydraatiton, pähkinätön ja joku vielä munaton. No niitä on kyllä paljon, niitä munattomia, eikähän se ruuaksikaan tunnu sopivan läheskään kaikille. Minulle on tullut viimeaikoina vasta selväksi, ettei vihreätkään sovi ihmiselle. Kaalit, salaatti ja kaikenlainen rehu ei sovi ihmisille, pierettää siinä kuin rasvat, sokerit ja maidotkin, ne kaikki yli kahdeksankymmentä eri maitovaihtoehtoa, jotka kuulema löytyvät hyvin varustetun elintarvikekaupan hyllyltä. Viimeiksi kyllä eräässä julkaisussa lytättiin rasvaton maito, eli kurri, vähintäänkin kuusnolla ihmiselle kelpaamattomaksi ravinnoksi. Siinä ei ole mitään, paitsi sinertävän valkoinen väri.
No mikäs meille sitten sopii ?  Sopii sitä ainakin kysyä.  Minkälaiselle ravinnolle ihmispolon suolisto ja ruuansulatus on sitten tarkoitettu ?  Siinä se nähdään, minä luulen, että meille ei sovi loppupeleissä kun tulella kypsytetty riista, keitetty kala ja juomaksi vesi. Tätähän se on ravintomme ollut alunperinkin, miten kauan liekään, miljoonia vuosia ? Tämmöisille eväille ruuansulatuksemme on kehittynyt ja taitaa olla sitä vieläkin. Veikkaan, ettei juurikaan pieretä kun kiehauttaa kattilallisen ahvenia, tai paistelee niitä tulen loimussa ja hörppää kauhallisen vettä jälkeen.  Ja mikäs siinä jos pierettää vielä sittenkin ? Hurauttelee vaan reilusti ja taputtaa sitten vieruskaveria olalle - eläpä välitä, sattuu se joskus mullekin. Sillähän siitä pääsee. Tuntuu tuo joskus pierettävän hevostakin ja lehmää, vaikka pelkkää äpärikköä, tai kuivaa heinää söisivät. Lienee kaasunmuodostus suolistossa luonnollisimpia ominaisuuksiamme, niin elukoilla kuin ihmisilläkin. Ihminen on vaan ainut, joka vaivautuu siitä, kun sitä pitäisi päästellä, mutta ei ilkiä, jos joku sattuu kuulemaan.

Mutta ajatelkaapa nykyihmisen syömisiä. Se ostaa Mäkistä mättöä, valmiseineksiä, kaiken maailman prosessoituja elintarvikkeita. Broileria, lohta, lihaa siihen kauheaan keltaiseen liejuun upotettuna, jota marinaadiksi kutsutaan. Niihin on käytetty kaikkia niitä kolmeasataa kolmeakymmentä neljää sallittua E - lisäainetta, jotka muka tutkitusti ovat terveellisiä ja haitattomia ihmiselle. Voe äet armas, sanon minä !
Jo on kumma jos ei ala suolistossa kuplia, perse vorvottaa ja maksa valittaa.  Ei oikein mitään ruokaa, eikä raaka-ainetta voi enää saada, jossa ei olisi jotain myrkkyä, lannoitetta, E,tä tahi antibioottia.
Ja oletteko panneet merkille kanssaihmistenne terveydentilaa ?  Eikö olekin tuttavapiirissänne useita, joilla on todettu jos jonkinlaista syöpää ja vaikka mitä tautia ja oiretta. Ja vielä nuorissa ja suhteellisen nuorissa ihmisissä.
Se se on niin, että nämä lisäaineet, rehut, lannoitteet ja muut myrkyt, joita nykyaikana käytetään elintarvikkeissa ja ruuantuotannossa, eivät sovi meidän ihmisten terveelliseen ravintoon, ne ovat myrkkyjä meidän keholle ja terveydelle, ne ovat täysin luonnonnottomia meidän ruuansulatukselle ja suolistolle. Ei meidän suolisto ole millään voinut sopeutua tässä muutamassa kymmenessä vuodessa, joina näitä myrkkyjä on alettu käyttää tolkuttomasti ravinnossamme, kun se ei ole sopeutunut, puhtaaseen viljaan, maitoon ja salaatteihinkaan tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien saatossa.
Mutta, maailma kehittyy huimaa vauhtia, elintaso nousee, kulutuksen ja bruttokansantuotteen on noustava entistä kiivaammin keinoja kaihtamatta. Ja yksi suurin kehittyjä on elintarviketeollisuus ja kauppa. Mikään ei saa rajoittaa kaupan kasvua. Kukaan varteenotettava auktoriteetti ei yksinkertaisesti uskalla julkisuudessa sanoa, että älkää syökö tätä paskaa mitä kaupan hyllyt pursuvat, te sairastutte syöpiin, kidutte ja kuolette ennen aikojaan, vaikka jokainen ajattelemaan pystyvä ihminen huomaa tämän kehityksen seuraukset. Ei tätä mikään voi pysäyttää, valitettavasti.
Ajatelkaapa jos vaikka Sauli Niinistö( pidän häntä varteenotettavana auktoriteettinä virkansa puolesta ), pitäisi jonain juhlapyhänä televisiopuheen.  -  kuulkaapa nyt arvoisat kansalaiset. Nyt on niin, että näitä teollisuuden tekemiä ja kauppiaiden myymiä eineksiä ja makkaroita ei kyllä kannata ostaa kenenkään, ne ovat valitettavasti myrkkyä meidän terveydelle.
Mitähän siitä seuraisi ?  Olisiko Sale kauan pressana ?  Köysiin pantaisiin ja toimitettaisiin hourulaan, vaikka oikeassa oli.
Sitähän meille on tolkutettu ja ammoisia aikoja -  kenenkään elinkeinon harjoittamista ei saa millään tavoin rajoittaa, eikä edes asettaa kyseenalaiseksi, vaikka siinä ihmishenkiä menisi, tai koko maapallo tuhoutuisi. Onhan tämä nähty jo niin monissa tapauksissa ( Terrafame, esim. )  Mutta hys, hys, pysykäämme asiassa.

Niin, siis ihmisen ruuansulatuskin näyttäisi olevan vielä vähintäänkin kivikautisen ihmisen tasolla. Ei se niin vaan opi  muutamassa sadassa, tai tuhannessakaan vuodessa mitään uusia metkuja, se kapinoi, sairastuu, on pakko käyttää vaikka minkälaisia tontonieta, eikä sittenkään ole hyvä. Mutta mikäs siinä, näillä mennään.  Koetetaan nyt edes omaksi hyväksi mieleksemme pyyttä järvestä kaloja, se on kuitenkin ´muistettava, että petokalaa saa syödä vain kerran viikossa, sillä niissä on niin paljon ympäristömykkyjä. Ja viettäkäämme laatuaikaa puutarhassamme, viljellään porkkanoita ja perunoita, keräillään sieniä ja marjoja, pierettivätpähän ne sitten tahi eivät, tulee meille ainakin parempi mieli, että nyt ne ovat puhtaampia ja parempia syötäväksi.  Mutta eipä paistella niitä voissa, lisätä sokeria ja hörpitä päälle maitoa, sillä silloin ollaan jo mukavuusalueemme ulkopuolella, vatsa alkaa oireilla.
 ( aika mukava sana muuten tuo - mukavuusalue, melkein yhtä mukava, kun se laatuaika )   😉

Aika erikoista  ?

Valtakunnaliset kädentaitomessut - Tampereella  17 - 19.  11 - 2017

Käytiin Tampereella nääs, käsityömessuilla. Porukkaa oli, eikö lie enemmän kuin Anttilan loppuunmyynnissä. Vaikka oli perjantai ja useimmilla vissiin työpäivä, paitsi ei käsityöläisillä, olihan parkkipaikat tupaten täynnä. Kuljettajamme oli laskenut, että bussejakin pitkälti kolmattasataa.
Parhaillaan oli kuulemma pitänyt jonossa olla yli puolituntia auton kanssa päästäkseen messualueelle.
Sisällä messuhalleilla olivat vessajonot huomattavan pitkiä, jo heti aamusta, varsinkin naisten vessoille, sen huomion tein ohikulkiessani. Ruoka - ja kahvipisteisiin olivat jonot vieläkin pitemmät ja istumapaikat kiven alla, tai paremminkin naisten pyllyjen alla. Katseltavaa ja ihasteltavaa oli toki runsaasti, ehkäpä ihan ähkyyn asti, Miehillekin, ainakin toinen toistaan ja ehkä kolmattaankin kauniimpia esittelijöitä omissa kojuissaan, joita olikin noin seitsemän sataa. Siis niitä esilleasettajia. Tietenkin joka kojussa oli pari kolme naista, siis katsottavaa riitti, miehillekin.
Niin, ja olihan siellä yhdessä hallissa maisteluosastokin. Sai maistella naisten tekemiä mitä herkullisimpia leivonaisia, mehuja ja sörsseleitä. Sieltä jäi erikoisesti mieleen, että puuron maistattaja oli mies, ja se ohrapuuro oli sellaista joka valmistui ilman haudutusta - nam ! Sen pystyy siis luultavasti mieskin valmistamaan, kun kysyy naiseltaan, miten tämä vesi lämmitetään. Tämä osato oli erikoisesti minun mieleeni ja viihdyinkin siellä melko pitkään.
Sitten oli tosipaljon niitä tyttöitten osastoja, kaikenlaista kaunista, harvinaista ja erittäin taitoa ja kekseliäisyyttä vativaa käsityötä, johon me miehet tuskin pystyisimme parhaina päivinämmekään.
Kyllä täytyi ihan oikeasti ihmetellä mitä kaikkea nainen saakaan käsiensä ja aivojensa yhteistyöllä aikaiseksi, käyttäen nykyaikiasia työvälineitä.
Ajatelkaa - moottorisahakin oli tehty virkkaamalla, vai oliko se vain Homeliten päälle tehty kokovartaloloimi, en ilennyt mennä koplottelemaan ja olisiko se siitä sen paremmaksi tullutkaan, miestä siinä oli kuitenkin ajateltu ja moottorisahaa, idea oli mahtava.

Löysin minäkin viimein ja viimeisillä voimillani istumapaikan. C - hallissa oli seinustalla katsomo. Oli ilmeisesti joku pelihalli arkipäivässä ja yhdellä seinustalla oli ylöspäin nouseva katsomo. Sinne kiipesin ja laitoin sieltä textarin vaimolle - istun täällä ainakin tunnin, kiertele vaan kaikessa rauhassa.
Ja sieltä näkyikin tosi hyvin esimrkiksi kaikki ompelukone esittelijöiden lafkat. Singer, Berniina, Eva ja mitä kaikkea. Yllätyinkin, sillä esittelijöinä ja näytteeksi surauttajina olivatkin miehet. Myös hallin esiintymislavan jouontaja oli mies, Joonatan kertoi nimekseen ja haastatteli erittäin naiselliesti naista, joka oli kirjoittanut kirjan, taisi olla jostain virkkauksesta ja lampaanvilloista. Useita lammasrotuja kertoi olevan erikoisen hyviä, mieleeni jäi ainakin uhanalainen ahvenanmaanrotu ja itäsuomalainen, sekin taisi olla uhanalainen, siis se lammas. Niistä saa arvokasta ja kallista villaa, koska ovat niin uhanalaisia.
No enhän kerennyt istua tuntiakaan täyteen, kun vaimo bongasi minut sieltä lehtereiltä ja tuli suht ryytyneen näköisenä kertomaan, että kaverit olivat käyneet lounaalla, jossain A- hallin ravintolassa.
Tämä siksi, että iltapäivä oli jo melko pitkällä ja hän tietää kokemuksesta minkälaista on yhteis elämämme, jos minulla on nälkä. Siis syynä on se energiavaje, joka laskee veren sokeripitoisuutta.
Siispä minä suunnistamaan raflaan ja vaimo jatkoi hieman huojentuneena tutustumiskierrostaan.
Ja parin kyselyn jälkeen kyseinen paikka löytyikin, tosin sinne yläkerranravintolaan en löytänyt kyselyjan jälkeenkään ovea, enkä muutakaan tietä, mutta alakerrassa oli kuulemma sama menyy - 10.90e  noutopöydästä. Tästä ilahduin suuresti ja viihdyinkin ruokailemassa vissiin toista tuntia. En koko aikaa hotkien, vaan aikaa kulutellen ja rauhassa nauttien, jopa keskustellenkin kanssa-aterioivien kera. Aterioinnin jälkeen meninkin sitten pällistelemään pääsisäänkäynti  aulaan, sillä kohta alkoi olla aika kokoontua poislähtöä varten. Nyt jaksaisin taas seisoskella hyvillä mielin, sielu ja keho ravittuna, veren sokiriarvot kohdallaan (  n, 4,5 - 6 mmol/l. )

 Kerroin tässä nyt valtakunnallisista  kädentaitomessuista vain omasta, miehen näkökulmastani.
Paikalle odotetaan neljääkymmentätuhatta naista, miestä ja lasta ja olen melko varma, että tuo kävijämäärä ylittyykin, olimmehan paikalla perjantaina ja viikonlopuksi porukkaa tulee vielä runsaasti enemmän.

Mutta. . .?  Mietin omassa pienessä mielessäni, olisivatko nämä messut olleet paremminkin valtakunnan naisten kädentaidoille omistetut. Sillä löysinkö, tai jäikö mieleeni vain kolme lafkaa, siitä seitsemästäsadasta näytteille asetetusta, joissa olisivat miesten käsillään tekemät työt olleet pääosissa. Kuuluttajina ja juontajina he kyllä esiintyivät vissiin kaikilla areenoilla, mutta ovatko miesten käsityöt ja käsityötaidot jotenkin päässeet ruostumaan, vai tekevätkö miehet nykyisin naisten käsitöitä, joita naiset sitten esittelevät ? Vai eikö miesten töitä tuoda valtakunnallisilla turneilla esille ? Tämä puoli messuista jäi minua jotenkin mietityttämään.
No minä olen tietenkin perinteinen mies, nimikin on Seppo, joka viittaa johonkin Seppo Ilmariseen, rukkaskädessä rautaa takovaan ja kirveen kanssa heilumaan mehtäläiseen, mutta tiedän ja tunnenkin monenlaisia kädentaitaja miehiä, mutta heidän kädentaidot ja tuoteala eivät olleet ollenkaan esillä koko tapahtumassa.
Eihän millään voi olla mahdollista, että vain pieni murto-osa kädentaitajista olisi miehiä. Vai liekö sitten niin ? Mistäpä minä teidän.  NYT HOI UKOT !! Alkakaapa kaivella työkaluja niistä papalta perityistä pakeista ja alkakaa vuolemaan kanteleita ja puulusikoita, että me miehetkin päästään esille seuraavilla valtakunnallisilla  KÄDENTAITOMESSUILLA !

Me teimme matkan Tervon Tekevien porukalla. Tämän yhdistyksen tarkoituksena on ylläpitää ja edistää kädentaitoja. Maillä oli erittäin hyvä, antoisa ja iloinen reissu  hyvän bussinkuljettajan johdolla ja olihan meitä matkalla kuljettaja mukaanlukien viisi miestäkin.


Käsityöt ja käsillä tekeminen näyttää onneksi olevan kunniassaan ja se kiinnostaa niitäkin, luulisin, joilla on peukalo keskellä kämmentä ja laastari etusormessa. Mutta me miehet, missä me esittäydymme kädentaitoinemme ? Emme ainakaan näillä messuilla. Pidämmekö tuotteitamme ja taitojamme vakan alla ? Eikö taitojamme arvosteta, vai eikö niitä enää olekaan ?
Tuskin nyt nentään.

Elämänmenoa.

Sitä on tuota menoa ja tuloa ihmisellä elämänsä aikana monenlaista, niin kun on tuloja ja menojakin.
Tulot ja menot ne ovat näin eläkkeelle jäätyäni huomattavasti pienentyneet, mutta onneksi on vielä jonkunverran sitä elämänmenoa.

Kyllä sitä saa olla siitäkin kiitollinen, että on tämänkin verran vielä kunnossa eläkkeellä ollessaan.
Monesti tulee ajateltua sitä elämää, kun lapset olivat vielä kotona, itse oli työelämässä, asuttiin siellä isolla kirkolla ja elettiin sitä kiireistä aikaa.  Kiireistä se oli nykytilanteeseen verrattuna ajattelipa sitä kuinka positiivisesti tahansa. Ja eikähän se silloin ollut mitenkään erikoista, itse oli vielä nuorempi, vahvempi ja se aika nyt vaan oli sitä vaihetta elämässä. Onneksi oli lapsia tupa täynnä ja heidän mukana vauhtia päivissä ja illoissa. Nykyisin kun katsoo uusintoja sen aikaisista tv-sarjoista, ne ovat osin meikäläiselle ihan uusia. Silloin 90-luvulla oltiin illat poikien harkoissa, tai jossain muissa menoissa iltamyöhään ja viikonloput peleissä. Mökilläkin koetettin käydä sen minkä aikaa riitti, ainakin vajaalla kokoonpanolla. Minä tykkäsin asua Helsingissä, siellä oli meidän kaikkien koti ja se oli meidän kotikaupunki. Enkä minä tässä muutenkaan siitäkään ajasta narise, onpahan mitä muistella ja huonoja muisteltavia siitä ajasta ei tunnu olevankaan.

Mutta se se on vaan kumma, kun lapset lähtevät yksi toisensa jälkeen omiin leipiinsä ja elämiinsä, niin jo alkaa ihminen ajatella, että mitähän nyt tekisi. Saa olla hyvät työpaikat valmiina, koti ja kaikki, elämä menee entisiä latujaan. Mutta jokin muutos siinä pikkuhiljaa tapahtuu. Sitä alkaa rätnäämään, että voi juma ! Nythän tässä on mahdollisuus omiinkin suunnitelmiin ja vieläpä niiden toteuttamiseenkin. Siinä käykin helposti niin, että alkaa ajatella asioita siltä kantilta, että nythän tässä ei ole muuta kun tää koti, työssäkäynti ja kotona oleminen kahdestaan. Minkäslaista se olikaan elämä siellä savossa ? Voi vitsi ! Oli siellä sentään elämä jotenkin kotoistakin niissä pienissä ympyröissä. Jollain lailla tuttua ja turvallistakin. Immeisettii olivat jotennii lupsakampia. Eikös se nii ollunnakkii ? Alkaa ajatella savon murteella. No se johtuu tietenkin siitä, että kun on syntynyt savolaiseksi, niin sitä voi lähteä savosta, mut se savo ei vaan lähde minusta.
Näin siellä moni muukin rätnää entisiä kotiseutujaan. Jotkut rätnää siellä lopun ikäänsä, me lähdettiin kokeilemaan, vieläkö me sijoituttaisiin niihin vuosikymmenten takaisiin kuvioihin. Ensin tutkailemaan Kuopioon ja sieltä pikkuhiljaa kotiin Tervoon.
Nyt on työvelvoitteet valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan tehty, on aika eläkejärjestelmän pikkusen jelppiä loppumatkalla. Ja mikä hienointa, nyt on aikaa ja kuntoakin  vielä omille tekemisille, harrastuksille ja vaikka päiväunille, jos niin huvittaa. Eikä yhtään itku piäse sen takia kun jäin eläkkeelle. En jäänyt tyhjänpäälle, nythän se vasta elämä alkoikin, eikä ole edes huono omatunto kun sanon näin.  Se on aikansa kutakin, sano pässi, kun päätä leikattiin.

Elämässä ehkä parasta tällä hetkellä ovat hitaat aamut, joista olin uneksinut jo nuorempanakin.  Hyvä aamupala ja iso kupillinen hyvää kahvia, jotka vaimo vielä hyväntahtoisesti valmistaa. Pötköttely sohvalla ja päivän asioiden ja tekemisten, tai tekemättä jättämisien suunnittelu. Tietenkin ilma pitää nuuhkia ulko-ovelta vessareissulla, se ratkaisee paljon tulevassa päivässä ja tietenkin vaimon allakka, minne ollaan luvattu mennä, tai onko joku muu vakiomeno. Niitäkin on. On tullut lupauduttua, tai hakeuduttua sopivasti erilaisiin juttuihin, mutta nekin ovat kaikki tavallaan vapaaehtoisia ja ainakin mieluisia. On suorastaan painajaismaista ajatellakin, että pitäisi alkaa heti herättyään sinkoilemaan pelkkä kahvikuppi kourassa sinne sun tänne housuja jalkoihinsa kiskoen ja hätäillä olenko jo myöhässä ja minkähänlainen katastrofi siellä työmaalla odottaa.. Voi kauhistuksen kanahäkki ! Luulisi äkkiä, että on huono omatunto näin vapaasta ja  omaehtoisesta elämästä ja totta puhuen, joskus niin onkin. Saa nähdä miten kauan näin hyvin menee ja olenko minä oikeasti ansainnut kaiken tämän, olenko sen arvoinen ? Ehkä tämä ajattelutapa johtuu siitä, että en ole tottunut juurikaan menemään helpoimman kautta elämässäni, paremminkin päinvastoin.  Mutta, antaa mennä kun on alamäki. Tämä lause jäi jotenkin isästäni mieleen, liekö sitten hyvä vai huono elämän ohje pojalleen, voi sen ainakin tulkita kahdellakin eri tavalla.
Jotenkin senkin olen alkanut sisäistää, että tämä on loppujen lopuksi niin lyhyt  tämä elämän pätkä, minkä me palloilemme täällä maanpäällä, että kannattaa koettaa edes loppumatkasta tehdä siitä mahdollisimman mukava itselleen, sillä sitäkään päivää ei etukäteen onneksi tiedä, milloin tilanne muuttuu, etkä voi juurikan vaikuttaa elämäsi laatuun.
Tekisi mieleni veisata tähän loppuun virrestä viisi se säkeistö, että " elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen "   Nauttikaamme siis elämänmenosta!  🙂

" Pönde " muistelee .

Lapsena asustelin tuossa muutaman sadan metrin päässä pikkumökissä, Uudisharjulla.
Usein näin myöhäis-syksy aamuisin, kun heräsin, olivat muikkuverkot ripustettuina liiterin seinälle ja siinä omat ja naapurit päästelivät verkoista muikkuja. Verkot olivat silloin jotain mustia pumpulilanka verkkoja. Hopeiset muikut erottuivat niistä selvästi ja niitä näytti aina olevan paljon. En muista mille ne maistuivat kotona, varmasti äiti osasi valmistaa niistä  vähintään yhtä hyviä ruokia, kuin muuídenkin talojen naiset. Mieleen on jäänyt kuitenkin naapuritalon muikkukeitto. Taisi olla niin, että kipitin sinne useampanakin päivänä syöntiaikaan ja katsomaan, olisiko sitä keittoa tarjolla. Alma ei vissiin keittänyt sitä keittoa turhan kauan, koska siinä perunalohkot olivat jotenkin sopivan kypsiä ja muikut kokonaisia. Niistä oli helppo kerätä ruodot pois, eikä tarvinnut niellä semmosta risuaitaa niin kuin silloin, jos muikut on keitetyy möyhyksi. Ei siinä keitossa muuta ollutkaan, kuin ne muikut ja perunat, eikä siinä tarvinnut muuta ollakaan, pippureita ja sipulia inhosin.

¨Heti muikunkudun jälkeen Pulkkilansalmikin jäätyi, ainakin rannoilta. Kovana pakkasyönä rantavedet jäätyvät ja sitten selkävedetkin. Ja parin pakkaspäivän jälkeen , jos ei ollut satanut lunta, on niinsanotusti kierät jäät. Jäänpäällä ei ole lunta, eikä muutakaan sohjoa ja rantoja kierrellessä näkee helposti parin metrin syvyyteen tarkasti, mitä siellä phjassa on.  Silloin oli aika lähteä - kolkkamatikkaan.  Tarkoitta sitä, että kuljettiin rantamia pitkin pikku leka, tahi isän kirves olalla ja pärevakka kainalossa. Pikkumatikat ja vähän isommatkin, liuruilevat syksyn tullen rantavesiin lähes tuonne vesirajaan, mitä etsinevätkään sieltä, jotain syömistä vissiin. Jäitäpitkin hiippailtiin hiljaa ja matikan havaittuamme täräytimme sillä nuijalla, tahi kirveshamaralla jäähän, sille kohden, jossa se matikka oli. Vesi siellä alla tärähtää sen verran, että matikka pökertyy. Sitten vain äkkiä reikä jäähän ja matikka vakkaan. Eivät ne koskaan kovin isoja olleet, mutta niitä kun laittoi useamman keittoon, niin matikkakeittohan siitä tulee.
Aika oli silloin toinen nykyiseen verrattuna. Pikkumatikatkin kelpasivat ja lapsiin luotettin, että he osaavat liikkua jäillä, niin, etteivät putoa avantoihin, tai huku heikkoihin jäihin. Jäälläkin liikkumisen oppi jo nuorena, kun paljon liikkuu. Sen tuntee jalkojen alla, milloin varsinkin syysjäällä liikuttaessa ollaan liian heikolla jäällä. Ritinä muuttuu rätinäksi ja jää alkaa notkua, silloin kipin kapin rannemmalle, ennen kuin pulahtaa jäihin. Kevät jäät ovat sitten eri juttu, niihin tottuminen on, täytyy myöntää, opittu kantapään kautta. Onneksi olen vielä hengissä. ÄLKÄÄ MENKÖ HEIKOILLE KEVÄTJÄILLE OLLENKAAN !

Näin kekrin aikoihin, pyhäinmiesten päivänä, oli meillä jonkinlainen traditio käydä hakemassa jänispaisti. Silloin oli yleensä aina jo lumi maassa, oli " koirien " hyvä seurata missä pupu mennä vipelti. Metsälle lähdettiin koko perheellä, yleensä myös Hannu setä oli Saimi vaimonsa kanssa mukana.
Porukalla etsittiin ja ajettiin jänis makuukseltaan ylös, siitä sitten akat ja mukulat ajamaan sitä jänistä ja ukot torrakoineen passiin. Öyke kuului metsäsästä kuin lauma äänivikaisia hurttia olisi ollut jäniksen perässä. Ajokoiraa meillä ei koskaan ollut, hoituihan homma näinkin. Koko porukka ulkoili ja yleensä suraavana päivänä syötiin jänispaistia. No, tietysti koiratkin pääsivät samalle paistille pöytään, ei tarvinnut pöydän alla kytätä sinne tippuneita murusia.☺.

Näihin aikoihin, rekikelien alettua, aloitettiin myös yleensä rankojen teko ja ajo pihalle keväistä sirkkelöintiä varten. Ennakoitiin niin, että vähintään parin vuoden rangat olivat kuivamassa kasoissa, näin varmistettiin, että polttopuuta on aina tarvittava määrä, sillä kaikissa taloissa oli puulla lämmitettävät uunit kaikissa huoneissa ja tuvassa vielä leivinuuni.
Se tuoksu, kun mummo luuti lämmitetyn tuvan uunin leivänpaistoa varten, kesällä tehdyllä lehdesvastalla, tuskin unohtuu koskaan.

Pikkuhiljaa talven edistyessä joulua kohden, ilmat kylmenivät, hanget paksunivat, miehetkin hakeutuivat tukkitöihin, tai halon hakkuuseen puufirmoille, tai talojen maille. Joitain koukkuja saatetiin pitää hauille ja matikoille, mutta varsinainen talvikalastus alkoi vasta joulun jälkeen.
Ennen Kuopion talvimarkkinoille menoa piti olla matikanrysät jään alla kutua odottamassa.

" määtkö markkinoille - mään "
" käätkö Elorannassa - kään "

Köyristä jouluun.

Katselen tässä tietsikan näytön yli ikkunasta ulos. Jotenkin lohduton on näkymä. Edellisen lumisateen rippeitä on vielä ruohikoilla. Päivän olisi jo pitänyt valjeta, viime yönä siirryttiin  " normaaliaikaan " Hienoa lumen suhua tuhuuttaa alhaalla riippuvista, harmaista pilvistä. Lahti on vielä sula ja musta kuin pataässä, vain kevyttä riitettä on rannoilla. Täällä maaseudulla keyrikin on jo ohi. Pihat siivottu ja kaikkea laitettu talviteloille. Sato on korjattu, pakastimet , kellarit ja jääkaapit pullistelee kesän ja syksyn satoa. Maanviljelijätkin ovat hoidelleet omat satonsa kattojen alle.  On se aika vuodesta, kun on vähiten toivoa ja uskoa tulevasta. Jokainen tietää mitä on odotettavissa seuraavina kuukausina - räntää, loskaa, enimmäkseen pelkkää harmautta, hämärää ja pimeyttä. Useimmilla on nuha, yskä ja kaiken maailman romuska, joillakin ihan oikea flunssakin kuumeiluineen. Ei se ole oikeastaan ihmekään, jos mieli matelee pohjamudissa, olo on kuin persuuksensa kastelleella kalamiehellä muikunkudussa. Viluttaa, ei huvita.

Mutta ! Kaikkein varminta vaipua synkkyyteen, on jäädä paikoilleen miettimään tätä ankeutta. On potkittava itseään persiille ja noustava siitä alhosta. Lähdettävä liikkumaa," ei saa jäädä tuleen makaamaan ". On käytävä kylillä,  mentävä kirkolle ja vaikka lähikaupunkiin, vaikka ei nyt olisi kovin asiaakaan. Näkeehän siellä liikettä ja toisia ihmisiä, hengissä hekin siellä sinnittelevät, vaikka onkin lokakuu. Keksiä  jotain tekemistä, aktiviteettiä, niin kuin se nykyisin ilmaistaan.  Ei nyt tarvitse saparo suorana juosta sinne sun tänne, mutta muutamana päivänä viikosta kuitenkin. Sitten on jo paljon mukavampi tulla taas siihen omaan talvipesään, sytyttää tuvan  uuniin tulet ja vaikka saunankin uuniin. Sekin on semmoista pikku puuhastelua, jossa aika kuluu sen toiminnan ympärillä. Ja pitäähän sitä välillä pötkötelläkin ihan hyvällä omallatunnolla, lukea kirjoja ja päivän epistolaa mullikasta. Jotkut ovat hommanneet jo etukäteen itselleen talvenvaralle sellaisia ( pakollisia ) menoja. Talkootöitä, kansalaisopistoa ja muuta yhdistys ja yhteisöelämää ja se on hyvä.

Minä aina hunttailen tätä elämän menoa näin eläkkeellä olevan, maalla asuvan immeisen näkökulmasta,, siis omastani. Töissä käyvillä ja  kaupungeissa asuvilla on sitten ihan omat menonsa ja ohjelmansa, jotka eivät enää minulle kuulu, eikä huvita edes muistella niitä.

 Mutta vielä tähän ajan ankeuteen ja synkkyyteen, joka meinasi tässä jo karata käsistä. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että tulisi sellainen oikea vanhan ajan syksy. Alkaisi pitää pakkasia, ei lotisisikaan. Luonto tekisi talvelle telat, niin kuin ennen aikaan. Kohtapuoliin sataisi pysyvän, valkean puhtaan lumen. Luonto saisi huoneeseensa  puhtaat  valkeat raikkaat lakanat, kuin oma makuuhuone  pyykkipäivän jälkeen. Aurinkokin saattaisi pilkahtaa joskus ja pelastaa sen päivän plussan puolelle, noin fiiliksien kannalta. Onhan tässä sentään jotain toivoa !  Ja entäs kun jouluunkaan ei ole enää kahta kuukauttakaan. Minulle ainakin joulu on tärkeä . Sitä ainakin toivoo rauhaa mökkiinsä. Sitä kuuluisaa joulurauhaa, jolloin syödään perinteisiä jouluruokia, kuunnellaan joululauluja, poltetaan kynttilöitä, ihaillaan joulukuusta ja fiilistellään perinteisesti rauhoittumalla, eikä kiireestä ja hötkyilystä ole tietoakaan. Voihan siinä pikkuisen vaikka tonttuillakin. Lunta vaan satelee ikkunan takana ja sisällä lämpimässä tuvassa kynttilät palaa ja joulukuusi tuoksuu. Nostalgista, vai mitä ?  No tässä vaiheessa syksyä meillä on lupa ainakin toivoa kaikkea tätä, kyllä sekin antaa omalta osaltaan potkua eteenpäin.

No sitten !  Joulun aika menee siinä fiilistellessä ja vyötä löysäillessä ja kohta onkin loppiainen. Silloin on jo päiväkin kukon askeleen pitempi. Voimme ihan hyvällä syyllä odottaa jo ensimmäisiä räystäältä tipahtavia vesipisaroita, kohta on jo Matin päivä, jolloin Matti kuhtuu seinustalle, aurinko lämmittää jo tyynellä seinustalla. Siitä eteenpäin kaikki onkin yhtä toivoa ja malttamatonta odotusta josta ei nyt sen enempää. Olemme selvinneet taas yhdestä synkkyydestä ja jäämme toivomaan vanhan hyvän ajan kesää, jolloin aurinko paistaa, on lämmintä ja pestyt matotkin ehkä kuivuvat.

Koko tämän touhun takana on toivo, jota emme saisi menettää edes loka-marraskuussa. Jonkun verranhan olemme tottuneet tässä vuosien mittaan tähän pohjolan vuoden kiertoon, mutta aina se tässä vaiheessa ottaa enemmän tahi vähemmän koville, painaa päälle kuin tavarajuna. En väitä ollenkaan, että minä olisin jotenkin positiivisempi kuin muut ja pystyisin aina ajattelemaan vain parasta, välillä on minullakin mieli maassa kun lakoruis, mutta hyvän päivän tullen se välillä onnistuu, se positiivinenkin ajattelu ja pystyy löytämään jotain positiivista vielä tulevaisuudestakin. Meille jään ja roudan lapsille pitäisi olla oma kauppa, josta voisimme edes ostaa toivoa, tai ladata nykyajan mukaan kortille, kaikkea muuta maailmaa mullistavaa teköälyä ja turhuutta  sitä näyttää jo olevankin myytävänä.

Turvaistuinsukupolvi.

Aika hyvä ja jotenkin niin osuva nimitys tämän ajan lapsille.
Onko sinulla varmasti uusin ja uudenaikaisin turvaistuin lapsellesi ?  Sellainen, josta varmaan ei juurikaan näy edes ulos, eikä siinä pysty liikuttamaan juurikaan muuta, kuin pikkuisen päätä.

Monesta asiasta sitä saisi olla elämälleen enempi kiitollinen, kuin mitä on. Ja yksi asia on se, että sai lapsena olla ja kasvaa maalla. Sai onkia omine nokkineen, könytä pitkin kallioita ja räksinpesiä. polokasta  lehmänpaskaan, niin että loiskahti.Tonkia siitä sitsontiaisia, heitellä kiviä ja olla olevinaan vaikka ihmissyöjä metsällä. Muistan kerrankin, kun oltiin poikien kanssa  hakametsässä jahtaamassa ihmissyöjiä. Isot pyssyt oltiin laudoista veistetty, sillä ihmissyöjä on semmonen elukka, ettei se kuole ritsoilla. Siinä sitten täräytin jonkun koivun tyveltä sillä mörssärillä päälle tulevaa ihmissyöjää. Ase oli potkasevinaan niin, että lensin selälleni isoon lehmäntattiin ja koko selkäpuoli tietenkin kauheessa liejussa. Ai että pääsikö itku ?  No ei varman. Siinä naurettiin vedet silmissä koko porukalla - äijän tykki potkas niin, että lensi selälleen ihmissyöjän paskaan.
Ei touhu ollut kuitenkaan niin kuin Turkan seitsemässä veljeksessä,paskan tonkimista nenästä räkä valuen, mutta eipä tarvinnut, kuin mennä metsään, niin mielikuvitus alkoi laukata niin, ettei sieltä edes syöntiaikaan satuttu kotiin. Ulkona oli kaikenlaista tekemistä, niin kesä, kuin talviaikaankin. Läheskään aina ei ollut edes kavereita leikeissä mukana ja silti tekemistä riitti.Enkä kalastus ja metsästys touhuun niitä olisi huolinutkaan, miehet sanoi aina, että metällä ja kalassa on oltava hiljaa, ei siihen tarvita kavereitä häsläämään. Kerran jouduin Helsinkiläis serkkujeni ja niiden faijan kanssa ongelle. Se oli niin kauheeta mesomista ja meluamista, että liekö saatu yhtään kalaakaan. Se Vilho onki munkkitaikinapalleroilla. Minusta se koko touhu oli niin älytöntä, etten lähtenyt toista kertaa mukaan. Serkkutyttökin sai sitten vielä kaiken kukkuraksi melesta päähänsä, kun ei ollut tarpeeksi nätisti veneessä.
. Talvella usein hiihtelin kilpaa itsekseni. Tein umpihankeen puolen kilometrin lenkin, enkä läheskään aina voittanut, vaikka olin Veikko Hakulinen. Joskus Arto (tintti)Tiainen pyyhkäsi lopussa ohi. Vilkas mielikuvitus on aina ollut köyhän paras huvitus ja se kyllä pitää paikkansa yhä edelleen.
Mutta mitempä nykyinen turvaistuinsukupolvi sitä käyttää. Ainuat maisemat mitkä auton ikkunasta vilisee ohi ovat kaupunkien ja teidenvarsien kaupat ja konttorirakennukset. Välillä joku piipaa- auto kiilaa ohi ja saa koko liikenteen ja kuskin pään aivan sekaisin. - helevetti, että niillä on kiire !  Sitten mennään kotipihassa laskemaan sitä kahden metrin pituista teräsliukumäkeä. Isä tyrkkää ylhäältä vauhtia ja äiskä ottaa alhaalla kiinni.  Voi mahtava mikä kokemus !  Sitten mennäänkin jo sisälle, sillä on kiire IPadille kahtomaan mitä on tullu. Sitten vähän vanhempana Iskä vie autolla harkkoihin , hakee sieltä pois, aamulla vie kouluun ja kiirehtii taas viemään  illalla harkkoihin. Koskaan ennen Suomen ja koko ( sivistyneen ) maailman historiassa, lapset eivät ole olleet niin paljon sisällä, kuin nykyisin.

Siitäkin olen hyvilläni, että meillä oli kesämökki maalla, järven rannalla silloinkin, kun asuimme Helsingissä. Annoin ihan tahallani lasten touhuta pitkin rantoja ja metsiä. Tehdä majoja puuhun ja seilailla omatekemillään lautoilla. Tottakai siinä on riski, että sattuu pikku vahinkoja, mutta voi niitä sattua siellä kaupungissakin. Ei tarvitse kun pallo lentää vahingossa kadulle ja huonolla tuurilla käy tosi huonosti. Yleesä, jos putoat muutaman metrin korkuisesta kuusen tarrista, tai luiskahdat mättäikössä nenällesi, ei tule kuin naarmuja ja osaat varman pitää seuraavalla kerralla kiinni oksista niin, että pysyt siellä puussa, tai  katot miten pompit siellä mättäikössä. Kyllä ainakin lapsi, minun käsityksen mukaan oppii kaikista parhaiten kokemuksiensa perusteella, eikä niin, että vanhemmat koko ajan selittä, ettei niin ja nuin  saa tehdä, ei mennä sinne, eikä tänne. Kerrankin meille tuli poikien kaveri stadista viikonlopuksi mökille, ei varmaan ollut taivaltanut koskaan muualla kuin sileällä asfaltilla. Kohta tuli itkien pihaan, oli kaatunut ja lyönyt otsansa kiveen.

Eihän tämä tietenkään lasten vika ole, että istutaan vain köysittyinä turvaistuimeen. Meidän vanhempien vikahan se on ja koko tämän aikakauden. Enkä minä tässä sitäpaitsi syylliä tarvitsekkaan, ihmettelen vaan taas kerran tätä maailman menoa. Laki määrää nykyisin lehmillekin ulkoiluttamis ajat. Entäs vanhainkodeissa sisällä makaaville, tai istuville vanhuksille ? Entäs kehityksen tärkeimmissä ijissä oleville lapsille ?  Ainut pakollinen ja lakisääteinen taitaa olla hyvin köysitty turvaistuin ??

Levätkää rauhassa talven alla.

Tänään oli se perinteinen  syyspäivä ennen talven tuloa, kun kävimme laittamassa pois menneiden lähiomaistemme haudat kuntoon talven alle.
Päivä olikin oikein syksyn tuntuinen, nyt ei satanut vettä ja aurinkokin yritti vilkuilla muutaman kerran päivän aikana. Kaupungillakin piti käydä, tottakai, kun kerran oltiin kaupunkiin tultu.
Kirjaston edessä, autossa istuessani ja katsellessani tuulen pyörittelemiä syksyisen kirjavia lehtikasoja, muistui yht´äkkiä mieleen, kuinka usein nuoruudessani kävelin yksin koleana syys sunnuntaiaamuna näitä katuja ja kuinka tuuli silloinkin pöläytteli puista pudonneita lehtiä autioilla jalkakäytävillä ja katujen kulmilla. Muistin selvästi sen ikään kuin kylmän ja hylätyn, aution tunteen, vaikka kävelin keskikaupungin katuja. Ei siitä tullut pahoja fiiliksiä silloin, eikä nytkään, tunne oli vaan niin voimakas.
Hautausmaillakin on mukava kävellä kuulaana, kirpakkana päivänä syyslehtien peittämiä käytäviä pitkin, siinä on jotain sellaista tunnetta, joka tietää varmaa valmistautumista talven tuloon.
Entiset, keväällä ja kesällä kertyneet istutukset ja leikkokukat otimme haudoilta pois, laitoimme katajat ja callunat perinteisesti talveksi tilalle.

Pientä huumoriakin saattaa ja saakin sisältyä toimintaan, vaikka ollankin hautoja laittamassa. Vaimoni siinä callunalle pientä kuoppaa kaivaessaan tuumasi - joka toiselle kuoppaa kaivaa, muisti sitten kuitenkin lopun - joka toiselle ei. ( oikeammin taitaisi mennä - se itse siihen lankeaa )  No, todellisuudessa, johonkin kuoppaan tässä lopuksi langetaankin, mutta onnneksi emme tiedä tulevaa ja ihan hyvä niin.
Siellä lepäävät nyt talven tuloa odotellen läheisemme. Todellisuudessahan he ovat jo kauan olleet jossain muualla, mistä me emme tiedä mitään. Hauta on vaan heidän muistomerkkinsä, muisto siitä, että he kerran olivat seurassamme ja sen muistomerkin luona on hyvä käydä heitä muistamassa ja kunnioittamassa heidän muistoaan.

Hyviä ihmisiähän he kaikki olivat ja hyviä tulee lopulta meistäkin, melkein kaikista, viimeistään siinä vaiheessa, kun hautakumpuamme luodaan umpeen. Ainakin laulun arvoisia, niin kuin " Vepa " asian ilmaisi.
Heikki Turunen ilmaisi asian Simpauttajan sanoin " hyvä olit elläissäs, mut parempi kuoltuvas "

Minä sanon - levätkää rauhassa Anna Sandelit, Vieno Esterit, Maija Annikit ja kaikki muut edesmenneet hyvät ihmiset.

Paljonko painat ?

No minä painan 120 kg ja ylikin. Olen lihava, ylipainoinen ja lähes yhteiskunnallinen ongelma ja hylkiö. Obeesi yksilö, jonka syytä on lähes koko yhteiskunnan kaikki ongelmat. Joka ikisessä diaknoosissa ja lääkärien keskustelussa merkitään oselleni, henkilö on obeesi.

Muistaako joku 50 - 60 luvun. Minullakin syötettiin lapsena, siis 50-luvulla ruokahalulääkettä, kun ei ruoka maistunut ja olin laiha. Hyvin on tehonnut, nyt en ole laiha , enkä aliravittu.
Silloinen ruokavaliona oli pottuhaavikkaat ja ruskeakastike, kalakeitto, suolakala ja savusärjet, tai jotain, mikä ei millään maistunut lapselle. Aikuiset niitä söivät, että jaksoivat tehdä töitä. Ja pannulla paistettua läskiä. Mutta silloin tehtiinkin ruumiillista työtä itsensä väsyksiin. Ei ollut jääkaapissa koskaan juustoja, jugurtteja, makkaroita, pitsoja, eikä muita nykyajan herkkuja, kun ei ollut koko jääkaappia, oli vain ruokakomero. Siellä oli korkeintaan suola lahnaa, tahi  kapasärkeä, voita leipää ja kokomaitoa. Kaloja sipellettiin leivänpäälle, tahi lämmitettiin pottukattilan päällä.
Eikä siitä ole kovinkaan kauan, kun taaksepäin muistellaan. Jos katsot kuuskytluvulta ja vielä seitkytluvulla tehtyjä ohjelmia, tai dokkareita, eipä juurikaan näy ylipainoisia ihmisiä, varsinkaan nuoria. Itsekin painoin v - 1975, 75 kiloa.
Entä nyt ? Onko kaupoissa, mäkeissä, pitserioissa, ravintoloissa herkkuja, jotka ovat kaikkien ulottuvilla, onko rahaa ostaa ja mässäillä ? Tuleeko telkkarissa pitkin iltaa pelkkiä ruokaohjelmia ja mainoksia ? Saako jokapaikasta mega-aterioita ?  - Kyllä !  Mega ja jätti on nyt muotia.
Ja kaikkiin tuotteisiin ahdetaan piilorasvaa, sokeria ja vaikka mitä ihmispoloa koukuttavaa kamaa, keltaista liejua kaikkiin lihoihin - marinaadia. Ja aina eniten siihen, joka on halvimpaa ja helpoimmin lämmitettävissä kiireiselle ja trendikkäälle ihmiselle ateriaksi.

Ihmispolo se on semmonen ressukka, että se tykkää kaikesta hyvälle maistuvasta, mielihyvää tuovasta, helposta ja hyvin mainostetusta roskaruuasta, sisältäköön se mitä paskaa hyvänsä. Ja sen töhkän pääle se vetää imelää, tuhansia kaloreita sisältävää suklaata, eli muuta makeaa niin, että lopulta yrjöttää.
 Kyllä elintarviketeollisuus, kauppieas ja mainosmies tämän tietää ja iskee juuri oikeaan hermoon.
Mielihyvä se on tämän päivän elämän ja asian ydin, mihin isketään, kuin korppi kalasäkkiin.
Meillä on suurimmalla osalla niin paha olo tästä maailman menosta, tai joutoaikaa liiaksikin, että  saadaksemme jotain mielihyvää, olemme valmiit asettamaan kauppiaan alttarille vaikka oman terveytemme. Ja useimmiten huomaamatta ja tietämättäkin. Kuka se jaksaa kokoajan lukea sitä sitä pienellä präntättyä siltä lopusta, jossa lukee 400 cal / 100g, kunhan se kama on vaan hyvänmakuista.
Kellä on nykyisin oma peruna ja porkkanamaa, josta syödä pelkkää pottua ja ruskeaakastiketta, leivälle pelkkää ylähuulta ja juomaksi piimän sintua ? Kellä on luonnetta olla ostamatta sinistä lenkkiä, siankylkeä ja hillomunkkeja, ja kaikkea sitä herkkua mitä hyllyt ja altaat notkuu, kun raha ei riitä fileisiin, tahi ohuen ohueisiin riimihärkäsiivuihin, jotka ovat lähes kalorittomia ?  Töllötämme illat, osa päivätkin televisiota mässyttäen jotain juustonaksuja, suklaata, kaljaa , tahi kokista päälle, kun ei ole muutakaan tekemistä. Sitten illoin järjesetään TV,ssä panelikeskusteluja ja lihavuusiltoja  - mistä johtuu liikaliavuutemme. Jokainen älykääpiökinhän sen tietää, että se johtuu just siitä, kun syömme enemmän kuin kulutamme.  Laihtumiseen on vain yksi tie - syödä vähemmän, kuin kuluttaa. Niin yksinkertaista se on. Siihen ei auta mikään muu, ei jumalat, eikä  ravitsemusterapeutit. Laihtumisen kaava on perin yksinkertainen. Mutta kuka meistä siihen pystyy ?  Se onkin maailman laajuinen ongelma ja ehkä tuottavin bisnes tällä hetkellä.

Ruuasta ja syömisetä on tullut tähän maailman aikaan jumalaton must ja bisnes. Se on jo taidetta, elämää suurempaa intohimoa,  ja lähes akrobatiaa. Tuntuu, kuin koko ihmiselämä olisi tyhjää ja tarkoituksetonta ilman ruuanlaittoon ja syömiseen sisältyvää mielihyvää, tunnetta ja pakkoa kehittää mitä uskomattomampia luomuksia lautaselle, itselle ja niille ystäville, jotka tulevat yllättäen, tahi kutsuttuina grilli-iltoihin ja kyläilemään allakoihin merkiittyinä, tarkkaan harkittuina ajankohtina.

Ei ihme, että iso-osa meistä on ylipainoisia, diaknooseissa obeeseja ja  kaikkiin terveyshaittoihimme syyllisiä poloisia, jotka olemme vuosien mittaan syöneet enemmän kuin olemme kuluttaneet.
Voi meitä raukkoja !
Loppupeleissä ihmiselläkin on elämässään vain kaksi tarkoitusta - pariutuminen ja syöminen ja näihin kumpaankin, uskallan sanoa - mainosmies ja kauppias on iskenyt tehokkaasti kyntensä ja meistä ressukoista on tullut uhreja, josta saamme kärsiä enemmän, kuin lääkäri määrää.
Mutta olen aivan varma, että kun meissä todetaan tämän lyhyen elämänpätkän päättyessä se liian myöhään havaittu syöpä, tahi pumppu tilttaa, niin siitä lähtee samoilla kivuilla taivaaseen, tahi helvettiin niin lihava kuin laihakin. Eikä siinä vaiheessa juurikaan läskit , tai luut paljoakaan paina, kivut ja hoidot ovat kummallekin samat ja lähtö yhtä varmaa..

Olisiko se sittenkin niin, että jokainen meistä kanta läskinsä, diaknoosinsa, tahi luunsa ihan itse ja tekee johtopäätöksiä omasta olemisestaan sitä mukaa, kuin se elämää haittaa, vaikeuttaa, tahi sulostuttaa.
Niin sanoakseni "  ,karavaani kulkee ja koirat haukkuu ", elämä on lyhyt, kuin polvisukka vain " , teitpä niin tai näin.
Paluuta 50 - luvullekaan ei enää ole.

Tästä se kaikki alkoi, sitten tulivat rasvagrillit, kokikset, mässyt , pitsat ja megahampurilaiset, työttömyys ja kohta loputkin työmme hoitaa tekoäly.  😓
Voi meitä matkamiehiä maan, meillä on vaan enemmän ja enemmän aikaa syödä itsemme lihaviksi, kaiken maailman psyykkisten ongelmien kera. Ja kauppias hoitaa momman !

Tässä vuodatuksessa siirän vastuuta lihavuudestamme elintarviketeollisuudelle ja kaupalle aivan tietoisestikin, sillä nykyisin elämme älyttömässä yltäkylläisyydessä ja " liha on heikko " niin kuin uskovaiset puolustautuvat.

Ainako vaikeimman kautta ?

Tuo ajatus tuli jälleen mieleen, kun läheisessä tuttavaperheessä mennään taas vaikeimman kautta.
Kysymys on julkisesta terveydenhuollosta, joka on yhteiskunnassamme tällä hetkellä ankarimpien säästötoimien kohteena.

Itse kuulun ikäni ja terveyteni puolesta niihin, jotka käyvät vuosittain vuosikontrollissa terkkarilla.
Niinpä minulla todettiin kohta parivuotta sitten kontrollikäynnillä kohonneet arvot, jotka johtivat syöpälöydökseen. No syöpä sitten hoidettiin ja nyt sitä kontrolloidaan puolivuosittain.
Nyt on kuitenkin niin, että melkein kaikki syöpälajit ovat lähes oireettomia jopa niin pitkälle, kunnes mitään ei ole enää tehtävissä. Itse aloin oman löydokseni jälkeen tiukkaamaan lääkäriltä pääsyä paksunsuolen tähystykseen mahavaivojeni takia. Ja lopulta sinne pääsinkin, vaikka melko tiukassa se lähete oli. Kysyinkin lääkäriltä, miksi näin ? No vastaus oli - jos alettaisiin tähystelemään yleisemmin, tulisi liikaa löydöksiä. Siis rahahan siellä taustalla on. Jouduttaisiin kustantamaan hoitoja huomattavasti nykyistä enemmän.
Mutta kun on se niinkin, ettei ne syövät sieltä ihmisten kehosta minnekään häviä.  Kyllä ne lopulta sieltä todetaan ja yleensä aina vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä.
Ilmeiseti joku säästötoimia miettivä toimikunta on sen laskenut, että ne viimehetkien sytostaatit, sädetys ja kipulääkkeet tulevat halvemmaksi, kuin jos syöpä hoidettaisiin aikaisessa vaiheessa. silloin kun se on vielä hoidettavissa. Aika raaka arviointi, mutta en keksi muutakaan syytä, miksi ihmisten syöpälöydöksiä ei haluta löytää silloin kun ne vielä olisivat hoidettavissa. Raha ja säästöthän siellä on pakko olla takana. Annetaan potilaiden  sairastella tietämättään mahdollisimman pitkälle ja järjestetään sitten nopea saattohoito tehokkailla kipulääkkeillä. Tämäkö on raaka totuus valtion määräämistä säästötoimista kansalaistaan kohtaan, sillä joka ikinen syöpä voidaan todeta ja  hoitaa  nykyisillä menetelmillä, jos se löydetään ajoissa ja jos siihen on tahtoa ja niitä määrärahoja, ( korvamerkittyä ) rahaa, niin kuin se nykyisin ilmaistaan.
 Pitääkö aina mennä vaikeimman kautta ja odottaa se pahin, näinkö se on laskettu, että yhteiskunta pääsee vähemmällä ja saadaan niitä säästöjä ?

 Olen melko varma, että meidän, lähes jokaisen lähituttavapiirissä on samanlaisia kokemuksia lähivuosien sisällä. Omassani ainakin on jo useita tapauksia, joissa löydös on tehty oireistakin  huolimatta liian myöhään. Itse tunnen lähes syyllisyyttä siitä, kun oma löydökseni todettiin ajoissa ja ainakin vielä toistaiseksi olen siltä kohtaa terveiden kirjoissa.
Taitaa rintasyöpä olla ainut, jonka toteamiseksi on järjestetty valtakunnallinen seulonta. Tosin sekin tehdään vasta ikääntyneille ja nuoremmat jäävät ulkopuolelle seulonnan, vaikka kyseisen syövän tiedetään lisääntynen lähes räjähdysmäisesti jo nuoremmallakin iällä. Kuten muidenkin syöpien, esim, eturauhas, haima, paksusuoli ja ihosyöpien.
Meille on syötetty jo ainakin nelisenkymmentä vuotta kaiken maailman lisäaineita melko tehokkaasti ja melkein kaikkien kaupasta ostettavien elintarvikkeiden kylkiäisinä. Hyväksyttyjen E - lisä aineiden luettelo alkaa olla jo lähes raamatun paksuinen ja kaikki ovat todellakin hyväksyttyjä elintarvikkeiden lisäaineita.
Mutta kukaan ei takuuvarmasti pysty sanomaan mitä ne aiheuttavat meidän kehossamme pitemmän päälle. Lisääntyneet syövät ovat taatusti yksi niiden seuraus. Tätähän ei tietenkään voida myöntää, eikä haluta, tai voida tieteellisesti todistaa, sehän olisi elitarviketeollisuudelle ja kaupalle lähes katastrofaalista. Ja rahahan se on ja kauppa, jota meidän tulee palvella terveytemmekin uhraten.- hallelujaa !
Hyvä esimerkki lisäaineiden pakkosyötöstä on jo lähes kaikkiin lihatuotteisiin lisättävä keltainen lieju, jota marinaadiksi sanotaan. Se tuntuu käyvän kalalle, broilerille ja kaikelle lihalle yhtä hyvin. On jo vaikea löytää varsinkin edullisempaa, kukkarolle sopivan hintaista lihaa, johon ei olisi tätä kuraa mätetty kauhallinen, tai pari. Käsittämätöntä on ettei sen käyttöön elintarvikkeissa puututa viranomaisten toimesta. Kauppias sanoo sen tietenkin olevan asiakaslähtöistä, niin kuin niiden kaikkien yli kahdeksankymmenen erilaisen maidon, joista yksikään ei sovi ihmisravinnoksi. Vai vieläkö on joku, joka ei saa maidonjuonnista oireita ?

Näin meille lähes pakkosyötetään huomaamattamme kaiken maailman nitriitit ja muut myrkyt ja muutumme pikkuhiljaa kuluttajista potilaiksi ja sitä tietä kasvamaan koiranputkea läheiselle hautausmaalle, toiset jo hyvinkin nuorena.. No totta on tietenkin, että näin säästöjä syntyy yhteiskunnalle, sillä useimmat potilaat eläisivät vielä pitkälle eläke ikään, jos he saisivat hoidon riittävän ajoissa.Mutta juuri sitävartenhan olemme kohtuuttoman suuria eläkemaksuja maksaneet koko työhistoriamme ajan, että saisimme niistä nauttia, kun on sen aika.
Minun sanomani on, -  enemmän seulontoja ja tutkimus lähetteitä ihmiselle, jotka epäilevät olevan terveydessään jatain vialla ja erikoisesti myös entistä nuoremmille ihmisille !

Syssyä ystävät !

Aika usein kuulee sanottavan, kesä jota ei tullutkaan. Kyllähän se oikeesti sille tuntuukin. oli niin vähän niitä aurinkoisia päiviä, puhumattakaan helteisistä. Viime kesänä ei satuttu kotiin niinä päivinä, jolloin olisi ollut hyvät matonpesupäivät ja ennen kaikkea kuivatuspäivät.
No nyt sitten  pestiin kahden vuoden pesemättömät ja meinasi iskeä paniikki, kun ei alkanut kuulua niitä kuivatus lämpöisiä ja tuulia. Tämä kirvoitti kirjoittamaan oikein runon aiheesta  faceen.
" me rännän ja jään lapset "  Varsinaisesti en ole mikään runoilija, mutta kun tarpeeksi sinkeelle menee, niin runontynkäkin näköjään luiskahtaa, joskin hieman parodisoiden. ( Olisipa hauska kuulla tuo runo Ella Erosen lausumana, oikein tummalla paatoksella.)

Mutta nyt on syksy.  Ja syksy on todella hyvä vuodenaika. Tosin senkin voi pilata jatkuva vesisade, jaka muuttuu sitten lokakuun lopulla rännäksi. Mutta toivotaan nyt niitä kuulaita, kirpeitä ja värikkäitä syysilmoja, jolloin lämpöisensä saa säädellä pukeutumalla. Ei ole kärpäsiä, paarmoja tahi itikoita inisemässä korvanjuressa, ilma vaihtuu ja on raikasta ja kevyttä hengittää.

Syksy on myös sadonkorjuun aikaa, vaikka et olisikaan maanviljelijä. Jos olet ollut keväällä ahkera ja laittanut itsellesi ja perheellesi vaikkapa kasvimaan - sadonkorjuun aika on nyt.
Ja muutenkin voimme satoa korjata. Meillä on vielä olemassa, ainakin toistaiseksi tämä jokamiehen oikeus.
Marjoja ja sieniä on nyt metsissä. Aina sieltä jotain suuhun, tai säilöönpantavaa löytyy, jos on aikaa ja malttia kulkea silmät auki metsissä ja aukoilla. Ne jotka metsästää, keräävät nyt satoa ehkä pakastettavaksikin asti. Kalamiehet ja naiset nassuttelevat makoisia paistettuja ja keitettyjä muikkuja parempiin suihinsa ja jakelevat saalistaan muillekin, sillä kohta on vesilläkin runsauden aika. Muikku kutee tuossa lokakuun puolenvälin tienoilla. Silloin jos tietää kutupaikan, on saalis varmaa ja runsasta. Ja vaikka ei omia verkkoja olisikaan, aina joku tuttu kalamies jeesaa. Muutenkin kalastelu on mukavempaa, kuin keskikesällä, saa verkkojakin pitää yön yli, eikä tarvitse aamulla nousta ennen kukonlaulua kalaan, kylmemmän veden aikaan kala säilyy pitempään tuoreena vedessä.

Niin, siitä kukonlaulusta. Sitä on taas meillä ja kenties naapureillakin kuultu koko kesän.
Nyt olen kuitenkin suunitellut, että ensi viikonloppuna kanat ja kukko viedään taas talviteloille Topin kanalaan. Yöt kylmenevät, kohta heittää se ainutkin munija - potpoti munimasta. Energia menee nääs itsensä lämpimänä pitämiseen, sitä ei riitä enää munimiseen. Loput kanat, tipitii ja manta eivät suvainneet muniakkaan koko kesänä. Viettivät joutilasta kesää, muuten vaan kuopotellen ja nauttien tarjotuista eväistä. Saa nähdä minkälainen yhteenotto tulee kukon kanssa, tämä mehmetti on vähän toista maata kuin muut kukot. Nähtäväksi jää, syödäänkö meillä lopuksi kukkoa viinissä, vai ilman. Parempi olisi kuitenkin mennä sovussa ja yhteisymmärryksessä Topille talvehtimaan, luulisin.
Niin, tämä ainut munija-potpoti, oppi heti keväällä sen verran savonmurretta, että pyyti ihan selvällä murteella - ruokooo ! Parhaimmillaa sanoi jo - ruokaaa ! Vehnänen kelpasi kaikille sen verran hyvin, että välillä pakastinkin oli tyhjä ja vieraita tulossa - talossa ei vehnäsen vehnästä.

Se kaikki oli sitä kulunutta kesää. Kesäähän se kuitenkin oli, olkoompa ilmat mitä tahansa, ainakin nurmikko piti ajaa viikoittain, nyt se kasvaa jo hitaammin, sekin on varma syksyn merkki, jollei muuten erota näistä ilmoista syksyä ja kesää. Mutta taas me elämme uuden kesän toivossa yli puoli vuotta ja lopuksi siteeraankin tähän runoani

" ja luovuttaa me emme saa, on ensi suvi parempaa - me rännän ja jään lapset "

" mieletön, mieletön maailma "

Mieletön , mieletön maailma, riepottelee ihmisparkoja.  Näin lauloi valtakunnan mielettömänä renttuna pidetty - Irvin jo muistaakseni 60 - luvulla, Veksi Salmen sanoin. Ja onko tästä mielettömyydestä päästy nyt 2010 - luvulla ?  Ei !  Mielettömyys on moninkertaistunut noihin aikoihin nähden.
Nyt työelämää, ihmisten yksityselämää ja koko maailmaa hallitaan yhä armottomammin pelolla ja epävarmuudella. Ihmisten ahneudella ja vallanhalullahan ei tunnetusti ole mitään rajoja, ja siihen kun vielä lisätään nykyinen ja koko ajan lisääntyvä uskontojen varjolla käytävä vallan, valloituksen ja tappamisen, muka oikeutettu hyväksikäyttö, alkaa tavallisella tossunkuluttajalla olla pääkopassaan melko turvaton olo. Ja tiedotusvälineet ( media ), repivät tästä verihyyhmästä  kirkuvia otsikoita ja kokopäiväisiä, yksityiskohtaisia (asiaohjelmia).
Kokonaiset kansakunnat vaeltavat maista ja maanosista toiseen, etupäässään  nuoret miehet, etsien parempaa elämää. Naiset, lapset ja vanhukset jätetään lähtömaihin kärsimään kurjuutta ja tappamista.  Haetaan itselle turvapaikaa, lähes maapallon toiselta puolen. Ollan ehkä joltain bulvaanilta kuultu siellä paratiisin aukeavan. Jokainen saa 1600e puhtana käteen kuukaudessa, ilmaisen asunnon ja auton. Ehkä vielä ne paratiisissa luvatut neitsyetkin.
Ja sitten kun sieltä ei sitä paratiisia löydykkään, radikalisoidutaan, liitytään Isisin riveihin, tai aletaan riehumaan puukon, tai muun aseen kanssa silmittömästi ihmisjoukossa tappaen ja haavoittaen syyttömiä ihmisiä. Ajetaan autoilla ihmisjoukkoihin, surmaten ja aiheuttaen kauhua, pelkoa ja epävarmuutta. Koraanissahan luvataan, että mm, itsemurha pommittaja saa paratiisiin päästyään 72 neitsyttä ikiajoiksi omakseen.

Suomessa ja muualla maailmassa firmojen johtajat, jopa valtionomisteisten, junailevat itselleen täysin käsittämättömiä vuosipalkkoja, satojen tuhansien lisäeläkkeitä normieläkkeiden päälle, samaan aikaan kun suurin osa  muista ns, tavallisista eläkkeellä olevista kansalaisista sinnittelee jopa huomattavasti alle tuhannen euron kuukausi eläkkeellä. Tärkeitä ihmisiä hekin ovat ja ovat saattaneet tehdä kovaa työtä ikänsä ja kasvattaa suomeen isomman määrän uusia veronmaksajia, kuin nämä " oikeasti" tärkeät ihmiset. Mutta nyky mittapuun mukaanhan ihminen saavutta statuksen vasta, kun hänellä on paljon rahaa, omaisuutta ja valtaa. Sitten hän on vasta kunnioitettava ja arvostettu ihminen.Hänelle maksetaan kaikesta senverran, kun ilkeää pyytää.
10 - 20 vuotta sitten toitotettiin ihmisille, kouluttautukaa, kouluttautukaa - kouluttautukaa loputtomiin, sillä koulutus on ihmiselle selvää pääomaa. No muuta pääomaa siitä ei sitten tainnut tullakkaan. Jos nykyisin työpaikan saa, on se ihan yhtä epävarma koulutetuilla, kuin kouluttamattomillakin.
Suomessa on lähes 400000 työtöntä, kaikki tukitoimien piiriin kuuluvat mukaan lukien.
Samaan aikaan on kuulemma huutava työvoimapula ??? Luottotiedot ovat menneet sadoilta tuhansilta ihmisiltä, heidän yrittäessään jotenkin selvitä tästä lyhyestä elämän pätkästä täällä raa-assa rahan ja vallan maailmassa. He kuuluvat siihen kastiin, joilta on viety kansalaisluottamus ja ihmisoikeudet, olivatpa he kuinka koulutettuja, tai kouluttamattomia tahansa ja usein vielä olosuhteiden pakosta.
Meillä on lähes satatuhatta oppivelvollisuuden surittanutta nuorta aikuista, jotka eivät ole ikinään tehneet, tai saaneet tehdä palkkatyötä päivääkään. Totta on sekin, että meillä on jo kohta kolmas sukupolvi menossa, joille tönteko on vain vaihtoehto. Toimeen tulee ilmankin, ehkä yhtä hyvin, tai paremminkin kuin alipalkatuissa ns, paskaduuneissa.
Jotain on tässä meidänkin yhteiskunnassa vialla ja pahasti !!!

Niin, siihen mielettömyyteen vielä mennäkseni. Nämä edellä luettelemani mielettömyydet ovat meillä tässä tätä päivää ja just sitä.  Eihän näistä asioista saisi puhua, eikä ainakaan kirjoittaa, pitäisi vaan etsiä positiivisia asioita -  naama hangon keksille, vaikka sielu märkänisi. Sehän se on tämän päivän trendi, ettei vaan leimautuisi, (ystävät) alkavat muuten karttaa.
Sota teki aikoinaan suomessa ihmiset turvattomaksi, mutta siitäkin selvittiin kovalla työllä ja oikealla asenteella, kun sota oli ohi.
Entä tämä nykyinen yleismaailmallinen sota ja mielettömyys ?.  En usko sen riittävän, että silmäätekevät ja kansojen johtajat pitävät korokkeeilta puheita naama nosrunvitulla - me emme anna terrorismille valtaa, emmeka alistu siihen. Taidamme nyt kuitenkin olla yhä lisääntyvän mielettömyyden turbulenssissa.  Mihin tämä kaikki johtaa  -  nähtäväksi jää.

Järki hoe, äly elä jätä !

Politiikkahan on peliä ja sitä peliä tässä on taas pelattu melekosella vauhdilla ja monella tasolla.
Viimeisin maali tässä pelissä tehtiin, kun uudistettiin Suomalaista alkoholipolitiikkaa.
Ja voe herrajestas, että olikin taas komia maali !  Sallittiin limuviinat ruokakauppoihin. Kyllä nyt taas pisteet nousi suomalisilla politiikoilla ja suomalaisten  juomatavat ja alkolin käyttökulttuuri  korjaantuivat merkittävästi. Lapset ja nuoret saavat nyt hyvänmakuisia limppareita ihan salen hyllyltä, sillä hakija aina löytyy, kun on tarvis.  Aikuiset sensijaan saavat hakea hyvän, tai pahanmakuiset juomansa edelleen niistä kunnista, joihin  tämä suomalaisten palvoma, kaukainen, lähes jumalkulttina toimiva ALKO, on suvaittu sijoittaa.  Hallelujaa !

Sen verran olen minäkin liikkunut maailmalla, että olen todennut useissa maissa viinojen ja viinien olevan ruokakauppojen hyllyillä. Ja niiden maiden kansalaiset näyttävän olevan ihan yhtälailla hengissä ja hyvässä hapessa kuin suomalaisetkin. Jos heille joskus tulee tarvis, että otanpa pullon vodkaa, tahi pullon muuta burgundilaista kekkulivettä, niin paikallisen marketin hyllyltähän sen saa, muiden ostosten ohella. Uskomatonta luottamusta kansalaista kohtaa osoittaa näin maan parlamentti.
Meillä sen sijaan pidetään jumalatonta vääntöä parlamentissamme, saako sieltä hyllyltä 4,6 %, vai 5, 5 prosenttista kuraa. Voe herra varjele tätä korpikansaa ja heidän edustajiaan !
Olen melko varma, että seuraava vääntö käydään, vuoden, parin päästä, otetaanko ne 5.5 prosenttiset sieltä pois ja ehkä kuntien päättäjille annetaan vielä päätäntävalta, haluavatko he omassa kunnassaan menetellä niin, vai näin. Ehkäpä siinä vaiheessa kristillisdemokraatit vilauttavat vielä kieltolaki vaihtoehtoakin.
  Minä sensijaan kannatan sitä vaihtoehtoa, että kielletään koko limuviinat ja se A-olutkin minun puolesta, ei sitä juuri kukaan osta enää muutenkaan, laitetaan ne kauniit pullorivistöt sinne Prismojen, Sittareiden ym, puotien hyllyille, niin kuin ne ovat muuallakin sivistyneessä maailmassa.
En jaksa millään uskoa, että siitä Suomi rappeutuisi lopullisesti. Voi olla, että kulutus väliaikeisesti lisääntyisi, mutta näillä hinnoilla ei kenenkään kannata itseään makkuriin vetää jatkuvasti. Ei niin ole käynyt muissakaan maissa, joissa pullon voi ostaa vapaasti, leimautumatta kylällä juopoksi.
Mahottoman radikaalihan tämä mielipiteeni on, mutta paskan näpertelyä on sekin 4.6, vai 5,5 prosentin jahkailu - naurettavaa suorastaan. Ja jotain radikaalisempaahan tällekin asialle olisi tehtävä, että tultaisiin pikkuhiljaa tässäkin asiassakin lähemmäs eurooppalaista tasoa, kun kerran niin rinta rottingilla  nyt euroopassa ollaan. Tuokin puljaaminen tuossa baltian maiden välisessä lauttaliikenteessä ( viinanhakureissaaminen ) on aivan surkuhupaisaa ja myös ne säännökset joita siinä noudatetaan.
Tuntuu, että meitä pidetään jonkinlaisina pellehermanneina, kun selitämme ja venkoilemme siinä tullille käyttävämme koko hiacelastin tuossa pikkuhiljaa itse tissutellen. Ei vaikuta järkitouhulle tämäkään, sen nyt pystyy rätnäämään tullimieskin, mutta pumaskoita noudatetaan, oli niissä sitten järkeä, eli ei.
Joskus tulee väkisinkin mieleen, että ollaakohan me suomalaiset jotenkin jälkeenjääneitä alkuihmisiä, kun meitä pitää niin huolella holhota. Ja että ovatko ainuita selväpäisiä nämä holhoojat, jotka pitävät laumaansa tarkasti kurissa, nuhteessa ja herrainpelossa. Joskus penskana oli vähän isommilla jo ( viisaimmilla ) pojilla tapana mässyyttä omia suklaitaan ja karkkejaan ja kun niiltä pyysi, että anna mullekkii, niin sanoivat, että no paappas silimät kiini ja suu auki, niin herra antaa taevaasta hyvvee. Sitten puottivat kourastaan lampaan papanoita pöljän suuhun.
Näistä suomalaisten herrojen ja politiikkojen touhuista tulee toisinaan vähän samanlainen fiilis.

Merkkihenkilöitä.

Kuopiossa vartuin minäkin mieheksi, vaikka mieli paloikin takaisin synnyinseudulleni Tervoon. Sitä ihminen tottuu melkein mihin vaan, jos on pakko. En sano niin, että Kuopio olisi huono paikka ihmisen elää ja olla, päin vastoin, mutta minä kun olen mielestäni syntynyt maalaiseksi ja kaiken lisäksi väärälle vuosisadallekin, oli kaupunkiasumisessa minulle aluksi totuttelemista.
Alkoihan se sujua ja oikeastaan aika hyvinkin. Koulua käytiin, kansa ja ammattikoulukin. Sitten vielä ammattikurssikin, josta sain uuden ammatin, torninosturinkuljettaja. Olin niinsanotusti urani huipulla, Ainakin pari-kolmekymmentämetriä ylempänä kuin muut. Ja hyvä ammatti olikin, ei siinä mitä. Ehkä hieman levottoman luonteeni vuoksi sekin ammatti sitten vaihtui myöhemmin. Mutta niinä rakennuksillaolovuosina sain tutustua monenlaisiin persooniin. Ainakin ennen oli vielä niin, että ihminen sai helposti lisänimen jostain ominaisuudestaan, tai vaikkapa tekemästään erikoisesta asiasta. Rakennuksillakin  oli tällaisia persoonia ja lekendoja yllättävän paljon. Muutenkin rakennusmiehet olivat pääasiassa persoonallista sakkia. Siellä työnsä ja ammattinsa ääressä ihminen on omimmillaan, ei esitä mitään, eikä ole olevinaan juurikaan muuta, kuin oma itsensä.
Mutta lisänimen mies saa sielläkin helposti, jos miehellä on jokin erikoinen piirre, tai häneen liittyy jokin merkittävä tapahtuma. Kerron nyt tässä mutamista mieleeni tulleista " merkkihenkilöistä ".
Viinahan se siihen aikaan oli raksoilla yleisesti käytetty raskaan työn, sanoisinko helpottaja, keventäjä, tahi osin tapakin. Tilipussi tuotiin joka lauantai ennen ruokatuntia työmaalle ja viimeistään silloin lähti pari miestä takakautta, ei ostamaan makkaraa, vaan käymään viinakaupassa. No loppupäivä menikin sitten mukavimmissa merkeissä, niin ettei kotiinkaan ollut lopulta mitään kiirettä. Usein jäätiin vielä työajan jälkeenkin ruokatupaan pelaamaan sököä ja viihtymään muutenkin miesporukassa.
Aika erikoinen oli eräs Hallikainen. Hän nimittäin oli kossupullon jälkeen kuvitellut osaavansa lentää. Niimpä hän oli ruokalan rappusilla levitellyt siipiään ja hypännyt ilmaan.
No arvaahan sen, saviseen pihaan oli mätkähtänyt mahalleen ja sai siitä lisänimen - lentäjä Hallikainen. Ja varmaan lentäjähallikaisena kuolikin, vaikka olisi muuta kuinka  merkittävää tehnyt eläesään.
Toinen " viinan uhri " oli eräs hiljainen mies, joka aperiittaa saatuaan muuttui vieläkin apeammaksi.  Kaikki elämän murheet alkoivat silloin nousta jostain syystä hänen  mieleensä. Ja niitä tuntui riittävän. Itkuksi meni monesti isolla miehellä eletyn elämän muistelu.
Murheiden Markkuna hänet sen vuoksi kaikki tunsivatkin.
Pönni Pena, oli hyvä raksa-ammattilainen, mutta pikkupönnissä kun melkein aina oli, lisänimen hänkin sai aivan muusta, kuin hyvästä ammattitaidostaan.
Sitten oli eräs mies, jolle viina ei sopinut ollenkaan. Humalapäissään teki kaiken maailman väkivaltarikoksia ja muuta aivan älytöntä, mitä tuskin selvinpäin olisi tehnyt. Linnassakin oli istunut useampaan kertaan ja aina oli juttuja rosiksessa odottamassa. Kerrankin oli riehunut kotonaa kirveen kanssa, hajottanut paikkoja ja kai siinä oli jo perheen henkikin ollut kortilla.
Rakennusapumies oli ammatiltaan, mutta " kirvesmiehenä " hänet tunnettiin työmailla.

Olihan niitä erikoismiehiä paljon muitakin, mulukkupulukkinen, lehmätane, paskapali ym. 
Mutta yksi erikoisuus on vielä mainittava.
Mies oli erittäin tarkka työkaluistaan ja tekemisistään. Hänen työhönsä ja työkaluihinsa ei kukaan saanut puuttua, ei edes mestarit. Ja hänen työnsä oli ovien, karmien ja lukkopesien asennus. Erikoismies, ei tehnyt mitään muuta.
Kerrotan totena, että hän oli aikoinaan pudonnut telineiltä viidennestä kerroksesta, huutanut kolmannen kerroksen kohdalla - pankaa pakki lukkoon !  Onneksi alla oli ollut joustava purkulautakasa. Sen ansiosta oli selvinnyt hengissä ja juuri muita vaurioita ei ollut tullut, kuin elämän ja työn rytmi oli entisestään tarkentunut. Hänellä oli sellainen rullien päällä oleva työkalupöytä, jossa jokainen työkalu ja nippeli oli tarkasti omalla paikallaan. Valkoisella Jaguaarilla ajoi ja tarkasti joka kesä lomallaan kävi sen Englannissa huollattamassa.
- Kone Hakkarainen oli miehen arvo, tai lisänimi.

Olihan niitä ennen merkkihenkilöitä Kuopiossa paljon muitakin. Useat muistaa seppäpuavon, köyhäitkosen, mustaheikin ym.  Nykyisin ei taideta lisänimiä enää antaa, ikävää, että tämäkin kansanperinne katoaa. Kaikki jotenkin tasapäistyy, ei ole enää " merkkihenkilöitä "