Ja vuodet ne käy yhä nopeimmiks.

Niin ollaan taas uudella vuodella.
Muistan kun pojan koltiaisina hunttailtiin minkälaisia autot ovat sitten kun on vuosi 2000.
Minä ainakin ajattelin itseni olevan tuona vuonna vanha ukon kääppänä. Autojen kuvittelin olevan semmosia vähän ovaalin ( kananmunan ) muotoisia ja arvelin niiden kulkevan teiden kohdalla, mutta parin metrin korkeudella, enkä paljoa erehtynytkään. Tiellä ne tosin vieläkin kulkevat, mutta melkein ilman kuljettajan ohjausta.
 Nyt on jo vuosi 2018, enkä edelleenkään suostu olemaan vanha käppänä. No runoilija loihtii ajankulkua  " vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks "  On siinä perääkin, eihän sitä voi kieltää. Nyt on aikaa olla välillä vaikka haikea ja monenlaista vaikeutta näyttää kokoajan kertyvän tähän matkantekoon. Niistä vaan pitää mennä röytämällä' yli, ei niiden kanssa saa jäädä tupeksimaan. Toinen runoilija sanoo " ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki " ja siinä tämä taiteilija on kyllä aivan oikeassa. Taiteesta puheen ollen, meikäläinenkin on ottanut viime syksynä vielä aivan uuden harrasteen, teatteritaiteen. Siis näyttelemisen harrasteteatterissa. Ja mieli tekisi vielä ruveta soittamaan jotain instrumenttiakin. Saatan erräänä päevänä hilata tuonne rantamökkiin rummut, katotaan miten siinä käypi. Koko ikäni on vähän vipattanut rytmijälka ja käsikin, ei ole vaan oikein joutanut rummuttelemaan, on täytynyt muuta sooloilla.                                . Saahan nyt nähä, toteutuuko vielä tuokin haave. Minulle on jotenkin tullut semmoinen käsitys, että malkein kaikki näyttelijät ovat siviilissä melko ujoja ja omalaatuisia ihmisiä, olen heitä tuntenutkin joitain, seköhän se minuakin vetää esiintymään ? Joku perä siinä saattaa olla.
Niin, ne vuodet, ne vuodet. Niitä vaan kertyy hirmuvauhdilla lisää ja minusta tuntuu, että nykyisin kaksi kerrallaa. Niin nopeasti tuntuu aika menevän. Tähän huomioon havahduin muunmuassa tänään, kun televisiossa mainostetiin, että Titanic elokuvan teostekin on kulunut jo kaksikymmentä vuotta.
Äskenhän se vasta oli ensi-illassa. Ei helevekkeri ! Pannaanpa se kaksikymmentä vuotta eteenpäin, niin meikäläinekin työtää jo siinä vaiheessa Tervon kirkon nurkalla, petäjänjuurella koeranputkee.
Voi kauhistus ! Mutta semmonen on elämän laki, armotonta on matkamme täällä.
Mutta toennii, ihan myötääsä tuntuu olevan perjantai ja se on kyllä pahan merkki. Aika menee liian kovalla vauhdilla, ihan hirvittää. Jotenni pitäs suaha ryytä tähän hommaan, mutta jospa annetaan kuitennii männä, huilataan vasta haudassa. Pääasia kai se olis, että sais terveenä kuolla.
No nyt tää touhu kyllä lipsahti vahingossa uuven vuoden kunniaks elämän ja kuoleman kysymyksiin, mutta kun ne vuodet käy yhä nopeimmiks, sille minusta tuntuu ihan tosissaan.

No keksitään jottain muuta, vaikka sitä, että kyllä on hirveesti tullu lunta. Verkotkin pitäs saada jään alle, mutta ei taida olla menemistä vielä tuonne isoille selille ? Ja tänne rannemmas jos heittää, niin pelekkää haukee saat syyvä koko talven.
Olette ehkä huomanneet, että minulla on muuten semmonen ns. identiteettiongelma puheessani ja tässäkin kirjutustouhussa. Minen sua selevee pitäskö minun puhua ja kirjottoo kirjakieltä, vai savon murretta. Sekasi ne männöö puhuessa ja skrivatessa. Ne muutamat kymmenet vuodet tuolla immeisten ilimoella teki sen, että siellä pamlattiin (yleiskieltä ), mutta kun ajettiin mökille, niin tuossa Pieksämäen jälkeen mulla ainakin alko puhe muuttua savonkielelle. Pojat sanokin, että jaha, kohta ollaan mökillä.
Jotenkin hävettääkin täällä puhua ihmisille sitä, olkoon se nyt vaikka yleiskieltä, tahi mitä hyvänsä, tuntuu, että ihmiset ajattelee, että on se nyt hieno kun puhhuukii nuin hienosti, vaekka pienestä peräkylän mökistä on mualimalle viäntäätynnä. Saman efektin tuntuu kampeevan tähän kirjotteluun puol väkisellä. Tuntus välillä niin oikeemmalle kirjuttookkii tätä meijän rakasta lättyyttämistä. Toisaalta olen ihan hyvillänikin siitä, että pystyn puhumaan ja kirjottamaankin vielä ihan sujuvasti tätä ( toesta kotimaesta ). Antakee anteeks, jos tää on tämmöstä sekamelskoo, en mitä tahallaan halua teitä harhaattoo.
Tää dilemma saatta johtua siitäkii, kun sain kerran niin konkreettisen kokemuksen tuolla 70- luvun alussa, ollessamme serkkupojan häissä. Siellä toinen serkkupoika oli asunu pari vuotta Korsossa ja puhu niin stadia, että minua hävetti. Tarjos viiskymmpiselle maalais- sedälleni pullonsuusta punkkua ja sanoi - ota säkin Hansi tosta huikkaa, se saa sunkin svengaamaan. Minusta se oli jotenkin niin groteskia, että liekö siitä jääny ikuinen trauma.
 Laittakaa tuonne loppuun kommenttia, jos ette saa selvää tästä sekamelikeitosta, niin minä siirryn jompaan kumpaan.

Tämmösiä oli mietelmät nyt täsä äkkisiltään alkuvuodesta. Uudistin senkin jokavuotisen uuden  vuoden lupaukseni, että en lupaa mitään.
Onnea ja kaikkee hyvää teille tulevaks vuodeks !