Keväthuumaus.

Jokainen aistit omaava ja tunteva ihminenhän sen nyt tajuaa - nyt on kevät !
On sitä odotettukin.  Kevät on tosiaankin tullut " seihtemällä hevosella ", niin kun vanha kansa sanoo.
Tarkoittaa sitä, että välillä näyttää hyvälle, sitten taas sataa lunta. Taas edistyy ja sitten taas ei. On yöpakkasia ja vaikka mitä viivykettä. Mutta aina se lopulta tulee ja tuli nytkin.
Mutta näin maalla asuvalle se ei välttämättä merkitse pelkää auvoista pällistelyä, toki sitäkin, mutta täällä alkaa oikeastaan melkoisen työteliäs aikajakso. Pihat ruopotelleen, kasvimaat laitellaan, pilkotaan suuret määrät puita ja uusia rankoja hilataan rantteelle. Veneet tervaillaan, korjaillaan jokapuolella tälven jälkiä. Suursiivotaan ja pestään jokapaikkaa, laitellaan grillit sun muut kesävehkeet paikoilleen ja kalastetaan. Katiskat pyyntiin ja lahnanverkko parina yönä järveen. Useampina öinä ei viitsi pitää, tulee sen verran lahnoja, että menee pelkäksi lahnansyönniksi koko kevät. Asun ison veden lahden rannalla ja tähän pakkaa lahnoja heti jäidenlähdön jälkeen, ei kutemaan, mutta käyvät katsomassa kutupaikkansa ja tulevat sitten mätilastissa parinviikon päästä tositoimiin, yleensä silloin tuomi kukkii.
Lintujen tulohan se on niin pitkään odottua ja näin keväällä sekin tapahtuu. Nyt on taas koivikot ja pihapuut laulua täynnä. Pönttöjä vallataan ja pesitään. Lopullinen pönttöjako tapahtuu aina vasta sitten, kun kirjosiepot tulevat. Ovat nimittäin niin akressiivisia, että ottavat sen pöntön mikä tuntuu heistä parhaalle. Lähtö tulee tintille, vaikka olisi jo pöntön varannut.

Niin, oikeastaan kevät tulee sitten lopulta kuin juna, valtavalla voimalla ja tohakalla. Sen ohimenoa ihan pelkää. Koettaa roikkua siinä kiinni ja jarrutta sen menoa, sillä kesä on sitten jo aivan eri asia.
Ei sitä elämän " ruuhkavuosina ", ( parempaa ilmaisua en nyt keksi ), kaupunkiolosuhteissa pystynyt oikein täysillä aistimaan. Silloin oli toisenlaista elämää ja toisenlaiset kiireet. Nyt on tämä elämä ja on hyvä elää näin.  Nyt on aikaa ja osaa jo pysähtyä tähän hetkeen aivan eritavalla kuin silloin nuorempana. Tosin, on tullut iänmyötä asioita, jotka pakottavatkin hiljentämään vauhtia vaikka olisi kuin kiire ja hätä keväänkin ohimenosta ja muustakin touhottamisesta, mutta silloin pitää lähteä vaikka keräämään korvasieniä  😄
Kohta kukkii tuomi. Se on minulle herkkä asia. Tuomen tuoksu on niin mahtava ja voimakas kokemus joka kevät, että se jotenkin pysäyttää hiljentää koko sielun.
Sitten norjan angervo, sireeni ja pihlaja. Silloin ei pitäisi olla sisällä  yölläkään, sillä niitä ei voi kokea, kuin taas vuoden päästä. Mutta kaikki menee tietenkin menojaan, ne luisuu käsistä ja aisteista väkisinkin, ei sille voi mitään. Se on luonnon laki ja se on kuin korkein oikeus, sen päätöksestä ei voi valittaa.  Mutta kaikkeen sen ihmisen on totuttava ja tottuukinhan se, onhan tiedossa lohtua, koko kesä vielä edessäpäin.
Mutta, kun meillä kaikilla on nämä nykymaailman hienot laitteen, niin pankaapa kuukleen  Merja Laaksonen - hetken juhlaa. Ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan.

Nyt on meille kesäkanatkin jo tulleet ja kukko.  Mutta yllätys, yllätys ! Ei herättänytkään kukko pirulainen tänä aamuna. Vaille kahdeksan menin katsomaan, mikä on kellossa vialla. Ja siellä koko porukka oli vielä yöpuulla. Ruokaakin annoin, mutta kovin unisina silmäilivät touhujani. Sinne ne sitten jäivätkin, yöpuulle. Saattaa olla hyväkin ettei tämä kukko nouse aamuyöstä kiekumaan, mutta kun se viimekesäinen ei rivennyt siitä hommastaan. Takuuvarmasti kolmen - neljän välillä tuli herätys ja toisinaan ei kellosta tuntunut veto loppuvan ollenkaan.
No uusi kukko, uudet tavat, uusi kevät. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla tulevaa kesää.

Koppalakit, " sellanen ol Viipuri. "

Toteutimme pitkäaikaisen suunitelmamme,käydä tutustumassa hieman tarkemmin entiseen kansainväliseen kauppakaupunkiimme Viipuriin.
Elämyshän se oli, monessakin mielessä. Ensimäisen kaupunkipäivämme jälkeen tuli väistämättä mieleen, että ei ole pidetty " lahjahevosesta " yhtä hyvää huolta, kuin omasta, jos tässä maassa nyt pidetään huolta omistakaan hevosista.
Suurin osa, lähes kaikki vanhat rakennukset olivat purkukunnossa, tai osittain purettuja.
Sodan jälkeenkin rakennetut olivat tosin pikaista ja perusteellista kunnostusta vailla. Julkiset rakennukset, jotka kuvaavat lähinnä valtion hallintoa, tai  muuta julkista infrastruktuuria, olivat pääosin lähes kelpokunnossa. Ihmiset, paitsi hallin kauppiaat, vaikuttivat melko kylmäkiskoisilta, jotenkin kuin heillä olisi ollut joku arki / virkanaamari ja koppalakki yllä. Ystävällistä, sydämellistä ilmettä ei juurikaan kohdannut, ainakaan turistia kohtaan, Ja turisteiksihan meidät pällistelijät tietenkin tunnisti jokainen paikallinen.
Saimme myös osallistua heidän 9. 5 vietettävään voiton päivään. Siihen, jota vietetään sen muistoksi, jolloin he torjuivat  natsismin ja kapitalismin ikeen.  Sitä näytettiin juhlittavan asiallisesti ja sanoisin vielä siististi. Yhden humalaisen näin ja se ei ollut suomalainen. Seuraavan päivän aamuna kaupunki oli nimittäin siistissä kunnossa. Ei ollut kaduilla ja puistoissa roskavuoria, eikä tyhjiä pulloja.
Koskettavinta oli se tuhansien ihmisten kulkue, jotka kantoivat sodassa kaatuneiden sukulaistensa ja veteraaniensa kuvia. Minusta se oli jotankin kunniakasta ja hyvä tapa nostaa esille sodan mieletöntä hintaa. He kantoivat kuvia rinta rottingilla, vaikka olivat menettäneet kuvissa olevat omaisensa. Kaikilla kulkueeseen osallistuneilla oli jokin prenikka, tai nauha rinnuksissa, eikä se mielestäni ollut mitenkään yliampuvaa, tai mautonta. He olivat ylpeitä kansallisuudestaan ja siitä, mitä olivat saavuttaneet ja däts, it. Yhtään vastamielenosoitustakaan emme havainneet. Ei siihen ole meillä mitään sanottavaa, muuta kuin korkeintaan, että ihmisten tolkuton tapattaminen sodissa on aivan perseestä, ( sanottakoon se nyt näin nyky kielellä )

Minusta se on enemmänkin sieltä syvältä, jos täällä suomessa joku vetää päällensä t-paidan, tai lippiksen, jossa on Suomen leijona, niin hänet leimataan heti rasistiksi, tai vähintään iikolliksi. Kyllä ovat asiat viturallaan, jos ei suomalaisuuden päivänäkään kukaan rohjennut edes facessa onnitella kavereitaan suomalaisuudesta ja kaikki tämä siinä pelossa, ettei sitä vaan tulkittaisi jotenkin ( väärin ). Voi hyvä ihme, kyllä on aikoihin eletty !
( oli yksi poikkeus, hyvä Jorma ! ) 

No, sou vot ! Venäjälläkin on paljon hyvää ja varmasti saman verran huonoakin. Meillä oli hyvä reissu. Emme alunperinkään lähteneet sinne marisemaan, eikä siihen ollut aihettakaan missään vaiheessa. Matkat junalla sujuivat ongelmitta ja rattoisasti. Perillä saimme asiallista ja hyvääkin palvelua. Kaikki käymämme ruokapaikat ja kahvilat olivat erittäin hyviä ja siistejä. Palvelushenkilökuntaa oli kaikissa vähintäänkin riittävästi ja tarjottavat hyviä ja edullisia.
Viipurista minulle jäi sellainen hieman alakuloinen kuva, ehkä sen vuoksi, kun olen kuullut varmaan liikaa sitä " sellanen ol viipuri " biisiä. Eihän sellasta Viipuria tietenkään enää ole. Saattaa olla, että hyvät ilmat ja hieman myöhäisempi matka-ajankohta olisivat kohottaneet sitäkin tunnetta. Mutta kaiken kaikkiaan, siellä asuu nyt toinen kansa, on asunut jo yli 70 v, kuin silloin " ennen " Ja sinne on mentävä myös sillä asenteella. Minusta matka oli hyvä. Viipuri todella kokemisen arvoinen. Menen sinne vielä taatusti uudelleenkin, jos luoja suo ja suosittelen sitä muillekin. Ja vielä toivon, että saisin yhtä hyvää matkaseuraa tulevallakin matkallani.  Milloin lähdetään Matti ja Alma ?   😌

" oli sillä muuten mahtavat munkit "

Nimittäin sillä sotkun emännällä. Siis ne mukit mitä se meille mosureille siellä sotkussa möi.
Olin Kontiorannan syrjiipeessä, tarkemmin sanottuna KarJp:n KrhK :ssa intissä, vuonna 71. 
Syrjiippeeksi sitä nimetettiin siksi, kun se on niin mahottoman syrjässä kaikesta siellä Kontioniemen nokassa.
" ennen hymy hyytyy, ennen kun Höytiäinen jäätyy " peloteltiin mennessä.
Kaikissa sotkuissa (sotilaskodeissa) on munkit perinteisesti hyviä, nykyisin en ole tosin käynyt maistelemassa, mutta ainakin ennen oli. 
Tää munkkitouhu muistui nyt mieleeni, onhan nyt vappu, jolloin syödään perinteisesti munkkeja ja juodaan simaa. Tosin aina minulle on munkit maistuneet, sotkussa, kotona, baarissa, kylässä ja ihan missä vaan, oli vappu, tai ei. Munkit ovat kivoja ja hyviä, monessakin mielessä  😉 
Ainakin yksi, jopa hassukin muisto mahtuu näihin sokeroituihin munkkehin.
Kuuskytluvun alkupuolella oli Tervossa matkustajakoti Tyynelä ja siinä baari. Iitulaksi sitä enimmäkseen kutsuttiin. Omistaja oli Iituksi kutsuttu vanha mummeli, tosi ystävällinen ja herttainen ihminen. Tyyneläkin oli varsin tyypillinen sen ajan matkustajakoti ja ei kai siinä muuta vikaa ollutkaan, mutta vanha puurakennus kun oli, niin sinne oli pesiytynyt kohtalaisen paljon russakoita.  Kerrankin ajoimme serkkupoikain kanssa fillareilla kirkolle ja Iitulaan limpoille ja munkeille. Munkit pöytään saatuamme Masa katseli omaansa, kun se näytti yhdeltä kantilta jotenkin kohokuoriselle. Kopsautti sitten lusikalla munkkiaan ja sieltä sisältähän pölähti pöydälle hölmistynyt russakka. Jalat alleen saatuaan kipaisi pöydän reunalle ja hypätä roiskautti hätäpäissään lattialle. Muiden munkkien sisältä ei niitä sen enempää löytynyt, joten jaoimme ne tasan ja jätimme sen russakkamunkin syömättä, eihän siinä sen kummempaa. Sattuuhan sitä.
Kävimme Iitulassa senkin vuoksi, että siellä oli kirkonkylän ainoa jukeboksi. Siirryimmekin siitä sitten sen ääreen. Sen boksin lasikupu oli sillai kupera, puolipallon muotoinen. Joku levy me siitä saatiin soimaan, en nyt muista mikä  ja jäätiin siihen boksin ympärille sitten notkumaan ja kuuntelemaan sitä biisiä
Siellä boksin sisällä majaillut russakka vissiin häiriintyi, tai ei muuten vaan jaksanut kuunnelle biisiämme, vaan lähti vaeltamaan ja lopulta kiipeämään sitä lasikupua pitkin ylös.
Me seurasimme jännittyneinä, että niinkö pitää russakalla kynnet, kun se joutuu tuossa keskikohdalla kävelemään selkä koti alla pyörivää singleä. Russakka oli arvionut kykynsä väärin, kynnet eivät pitäneet ja se pudota rapsahti pyörivän singlen päälle selälleen, lähtien pyörimään levyn mukana vinhaa vauhtia. Siinä vaiheessa meillä oli jo niin hauskaa, että meinasi naurun turskeen kera tirahdella kuset housuihin. Se oli jotenkin niin koomisen näköistä, kun se selällään koivet sätkien  pyöri siinä ja yritti kääntyä jaloileen, eikä millään päässyt, ennen kuin törmäsi siihen levarin neulaan. Sinä aikansa pyörittyään se sinkosi jonnekin nurkaan ihmettelemään, että olipa se karuselli.
Me ei saatu sitä nauruntyrskettä loppumaan, oli pakko lähteä ulos, vaikka jäi osa limpoistakin pöydälle juomatta. Mitenkä me oltais osattu selittää keittiön ovella kysyvännäköisesti katsovalle Iitulle, että mikä meitä nauratti. Hauskoja nää sinun russakat - ei, parempi oli poistua paikalta hillitysti hihittäen ilman selityksiä.
Liekö Iitu sitten ihmetellyt, mikä poikia niin nauratti ja miksi niiltä jäi yksi munkkikin syömättä, eivät ole ennen jättäneet.