Piinaviikot.

Nyt on sitten siirryytty hiljaisista piinaviikkoihin.
Kerroin ja valitin edellisessä päivityksesäni selkävaivoja. Tässä päivityksessä ei ole tarkoitus enää valitella, vaan kerron miksi selkään koski. Nyt koskee jo muuallekin ja viimeviikkoisissa tutkimuksissa kysissä syykin selvisi.
Kairattiin lohkkaluuhun reikää ja otettiin selkäydin nesteestä näytteitä, TT kuvattiin koko luusto ja viipaloitiin mangneetilla lanneranka. Verta imettiin vähän väliä ja otettiin Ekg.

Tämä kaikki johtui siitä, kun hematologi oli huomannut veressäni runsaasti ylimääräistä valkosolua.
No niin, asia otetiin tosissaan ja tutkimukset tehtiin rivakasti ja löydös oli - leukemia.
Karmeammalta nimeltään verisyöpä.  Tämä on sitä lajia, että rappeuttaa nopeasti niveliä ja luustoa.
Muutoksia näkyi jo siellä täällä, mm, selkänivelissä. Muuta en oikeastaan vielä tiedäkään. Huomenna aamulla menen kysiin, hoidot aloitetaan heti ja sitten tiedän enemmän. Sen tiedän kuitenkin, että eilen kesti  aamusängystä nouseminen 5 minuuttia, tänään jo pulituntia
Huomenna saan kuulema edelleen tehokkaammat lääkkeet kipuihin. ja sen myötä luulisin pääseväni liikkuman paremmin.
Edellisestä syövästä olikin jo parantunut hyvin, mutta että nyt tämä uusi, ja kahta kauheammalle kuulostavan niminen.
Olen aina sanonut sitä, että tässä maailmassa on niin paljon saastetta ja kaikkea paskaa ilmassa ja maassa, puhumattakaan elintarvikkeista joita meille syötetään,  vähän yli neljällä sadalla hyväksytyllä lisäaineella maustettuna, että jos pumppu kellä  kestää, niin aivan takuuvarmasti joku syöpä tappaa lähes jokaisen ( kuluttajan ), ennen sanottiin ihmisen.
En tiedä kuolenko minä vielä tähänkään, mutta tuleehan niitä perässä muita, ehkä vielä tehokkaampia.
Kuoleman kannssahan minä olen jo sinut, mutta tuntuu kauhealle ajatella, että viruisin viimeiset vuoteni jossain attendon kalseassa punkassa, letkuihin, piuhoihin sidottua ja korotettujen laitojen sisässä luurangoksi kuihtuneena vihannekseksi, hoitajamitoituksen ollessa jo 0.8  Minulle pakkosyötettäisiin kauravelliä, jossa on keijumargariini silmä ja päälle huiikka rasvatonta maitoa. Jälkiruuaksi halkaistu viinirypäle. ( olen käynyt monen monta tertaa erilaisissa hoitokodeissa ) Onneksi mulla on tuo pumppukin vissiin jo melko tiltissä, jospa se auttaisi asiaa.

Nämä asiat tulee jokaiselle kyllä sitten tilanteen mukaan , aikanaan ajankohtaisiksi, joten ei näistä sen enempää.
Olenkin tässä jo elellyt elämäni ehkä parhaita vuosia, täällä luonnon, veden ja tuttujen asioiden keskellä, josta olen iki onnellinen. Olen siitä muistanut kyllä mainita eri yhteyksissä. Ja toivottavasti saan jatkaakin vielä jonkusen vuoden. Kyllä koko elämäni on ollut hyvää, jos on ollut pahoja päiviä, olen ne ansainnut.
Eihän tästä kirjoittamisesta nyt mitään korkeaveisua tule millään. Lienee parasta lopettaa tältä erää
.
Sen vaan sanon, että ei minusta niin vaan henkeä oteta PERKELE, nyt tapellaan kun Sven Duffa siinä porrassalmen sillalla, katotaan kuinka kauan pateja riittää.

Ne 10 tärkeintä

Kirjailija ystäväni Marja-Leena Tiainen haastoi minut tänään feispuukissa muistelemaan, mitkä ovat elämäni 10 tärkeintä kirjaa, mitä olen lukenut.
No siinäpä sitä onkin rätnäämistä kerrakseen. Piti oikein alkaa miettimään tarkemmin asiaa ihan pitemmän kaavan kautta.
Lapsuuden kodissani ei minulle luettu pienenä kirjoja, koska niitä eivät lukeneet vanhempanikaan. Muistan, että meillä ei ollut hyllyissämme kirjoja missään vaiheessa.
Sillä saattaa olla merkityksensä siinäkin, miksi luvut eivat maistuneet minulle erikoisesti koko kouluaikanakaan. Luokat vaihtuivat muistamani mukaan siinä keskimäärin seiskan keskiarvoilla, varsinkin alaluokilla. No neljänneltä kävin kuitenkin pyrkimässä oppikouluun, sillä ajattelin, että sinne menevät kuitenkin fiksuimmat luokaltani ja viidennellä jatketaan sitten sillä rupusakilla, jotka eivät päässeet, tai pyrkineet oppikouluun. Matematiikka, siihen aikaan laskento, oli minulle pääosin hebreaa ja niimpä jatkoinkin sitten seuraavana syksynä viidennellä siinä rupusakissa.

No eipä kouluista sen enempää, vaikka lukuinto paranikin sitten myöhemmin.
Kirjastokortin hankin kuitenkin jo vuosia ennen, ennenkuin lainasin ensimäistä kirjaani Kuopion Kaupungin Kirjastosta, joka oli muistamani mukaan siihen aikaan nykyisen museon tiloissa.
On nimittäin niin, että talvisin ( seikkailimme ) usein kaupungilla iltaisin kaverini kanssa ja välillä oli päästävä jonnekin lämmittelemään. Touhu muistutti jossainmäärin Aki Kaurismäen elokuvaa, jossa jengi lähti Kalliosta seikkailemaan suureen kaupunkiin, päämääränään Eiran kaupunginosa. Olihan Kaarmikadultakin torille matkaa lähes saman verran, kuin Kalloista Eiraan. Meidän matkanteossa oli myös monenlaista mielnkiintoista viivykettä. Seistiin mm, radioliikkeiden ikkunantakana katsomassa televisiota toisten samanikäisten seurassa, koska kotona ei vielä ollut telkkaria. Kauppakadulla oli esim Fenno TV niminen liike, joka jätti aina illaksi tv,n näyteikkunaansa auki
Yksi suosittu lämmittelypaikka matkanvarrella, oli Kauppakadulla sijainnut Eelim. Helluntalaisten kokoontumispaikka, jossa iltaisin pidettiin monenmoista ohjelmaa, pändi soitti ja lauloi Jeesuslauluja ja huipennukseksi kastetiin halukkaita, kukaties haluttomiakin, oikeassa uima-altaassa helluntai uskoon. Se oli meistä suurta huvia ja joskus saattoi käydä, ettei pokka pitänyt ja alakerrasta kehoitettiin meitä lehterillä istuvia menemään ulos tirskumaan, tai vaihtoehtoisesti tulemaan alas kastettavaksi. Eipä siinä juurikaan ollut vaikeuksia valinnan suhteen.
Toinen hyvä lämmittelypaikka oli tietenkin kirjasto. Siellä oltiin lukevinaan lehtiä ja selailtiin muka kiinostuneina jotain lääkärikirjaa. No sielläkin tulivat naamamme pikkuhiljaa tutuiksi ja kirjastotäti kehoitti poikia hankkimaan kirjastokortin, jos meinaatte täällä enempi istuskella. Niinpä se sitten hankittiinkin ja ainakin kaverini alkoi lainailla kirjojakin. Minulle kirjaston varsinainen merkitys tuli tutuksi vasta muutamaa vuotta myähemmin.

Mutta ne kymmenen tärkeintä.
Niistä kerron seuraavana kymmenenä päivänä facessa, vaikka hyvin voisin luetella tähän heti nejäkymmentä tärkeää, mutta yritänpäs laittaa niitä tärkeysjärjestykseen. No, katsotaan.
Se on ainakin selvää ja selvinnyt minullekin ehkä myöhemmin, kuin monelle muulle, kuinka tärkeää ja kehittävää on ihmisen lukea kirjoja. Ja kiunka tärkeää on lukea lapsille jo pienestäpitäen.
Mikään dikikirja ei korvaa koskaan sitä tunnetta, kun saa käteensä ja luettavakseen mielenkiintoisen, kovakantisen teoksen, jota tietää kohta lukevansa kuin suklaarasiaa, luku eli pala kerrallaan, hieman pihistellen, pelkäävänsä sen kohta loppuvan, kuin suklaarasian jota on koettanut vähän säästellä, vaikka mieli tekisi syödä kaikki kerralla.

Hiljaiset viikot

Se virallinen hiljainen viikko on kuulema tuossa vähän ennen pääsiäistä.
Nyt tässä hiljattain olen saanut tietää senkin, oikein noin  teologiaa opiskelevan ihmisen suusta,
ettei hiljaisella viikolla saa harrastaakaan mitään , mikä aiheuttaa ääntä. Ei edes teatteria, ainakaan teologiaa opiskelevan isäpuolen lapsipuoli.
No, nää on kuulema niitä kristillisiä periaatteita ja pitäähän niitä periaatoksia tietysti olla, ainakin kaikilla ns, paremmilla ihmisillä.

No teologit ja muut äänekkäästi esiintyvät sijansa saakoon teeseineen, minä hyvin vähän välitän heistä, varsinkin tässä mainitsemassani tapauksessa. Jokainen tulkoon autuaaksi mielipiteineen, ja jos onnistuu, tehköön autuaaksi niillä myös muut.

Minun hiljaiset viikkoni johtuvat siitä, etten oikein ole kärsinyt pitää kovaa ääntä. Olin jo lähes uhohtanut mille tuntuu, kun lähes sietämätön kipu raatelee välillä syhtistä ruumistani. Tai en suostu siitäkään huolimatta myöntämään, että olisin ruumis. Mulla on keho niin kauan, kun siitä poistuu henki ja sielu. Sen jälkeen minusta tulee vissiin ruumis, tai mitäpähän se enää sitten mulle kuuluu, vaikka tulis raato. Mutta se jäätävä, juiliva, rateleva kipu tuolla alaselässä, joka ei helpota lääkkeillä, mutkuilemalla, makaamalla, eikä millään muullakaan, syö miestä rotanlailla.
Ajatukset matelevat enimmäkseen ojanpohjissa ja alhoissa. Sarkastisuus ja muu nekatiivisuus istuu olkapäällä ja kuiskii ilkeitä ohjeitaan.
Halkopino tuossa rantteella tuijottaa - eikö pitäisi jo tulla töihin ?
Polttopuut liiterissä vähenevät. Talvi tulee - telvi tulee !
Venekin pitäisi hilata kuiville, kääntää alaspäin pukeille.
Sitä ja tätä olisi laitettava ulkona talviteloilleen
Ihmiset kyselevät,oletko tehnyt sitä ja tätä, kun silloin viime kokouksessa lupailit !
Harrastaminen ja kakki kärsii.  Ja saat selittää kaikille - kuleppa kun mulla on selkä kipeänä.

Tiedän, että jonkun kipeän paikan alle on helppo piiloutua, mutta entäs kun se paikka onkin oikeasti kipeä.  Tulee siinä joskus mieleen, että vittu, mikä minä olen selittelemään kellekään tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni.  Olen tehnyt sen minkä pystynyt ja täts it !
Mutta eihän se näinkään voi mennä.

Mutta kaiken kaikkiaan " nyt ei lauluja synny ", joten kirjoitan lisää, sitten kun ajatus taas liitää pilivenlaitaa.
Tiedän, että minulla on muutama uskollinen lukija, antakee anteeks - kyllä se tästä.
Nauttikaa nyt kuitenkin tästä ihanasta ja kauniista vuoden ajasta, sillä seuraava tilaisuus siihen tulee vasta vuoden kuluttua.

Sinfoniaa, vai Valoa yössä ?

Yritin tuossa kuunnella ja katsoa ohjelmaa, jossa RSO soitti sille pändille ominaista sinfonia musiikkia. Ei helevetti, ei siitä tullut mitään. Vieläkin olen sen käsittämättömän kakofonian, sekamelskan ja siitä johtuvan tuohtumuksen vallassa. Toistan, ei helevetti, kuinka joku voi pitää tuommosesta sekametelistä ja taputtaa sen päälle kämmenensä ruvelle ?
Onko tässä kysymys siitä, että mennään hienoimmissa iltapuvuissa, hienoimpaan ja ka
lleimpaan paikkaan, oopperataloon katsomaan ja kuuntelemaan hienoimmille ihmisille tarkoitettua kakofoniaa ? Sitten kehaistaan stokkan kahvilassa, oltiin illalla oopperassa, ah kuinka hurmioiduin Raimo Linnun johtaman orkesterin musiikista.
Jorma Panula näytti kerran jossain ohjelmassa kuinka kapelimestarin tulee näyttää muutama tahti orkesterille, kaikki muu sen jälkeen kapelimestarilta on teatteria.
No, siinäpähän kävi taiteen ystävä sitten samalla teatterissa.

 Olen usein pohtinut ymmärtämättömässä päässäni, kuinka ihmisillä voi olla niin erilaiset musiikkimaut. Joku haltioituu sinfoniasta, toinen tykkää Esa Pulliaisen kitaransoitosta.
Voiko sillä olla merkitystä, jos on kotoisin akateemisesta, tai sekatyöläisperheestä ?  Ja miksi on niin ? Jos on. Voiko jumalauta työmiehen jälkeläinen mieltyä jo heti synnyttyään Unto Monosen tangoihin, vaikka kotona ei kuunneltaisi radiota ollenkaan. Tuleeko se geeneistä ?
En muista koulussa luokillani olleen yhtään oppilastoveria koko koulu-urani aikana, joka ihaili sinfoniaa, tahi oopperaa. Missä vaiheessa ne geenit sitten alkaa kammeta ihmistä oopperataloon ?  Siinäkö, kun onnistutaan kengittämään itselle puoliso akateemisesti sivistyneestä suurperijä perheestä ? No tiedän sen melko varmaksi, että appiukolle, tai anopille ei kärsi mennä sanomaan - kuuleppa Fjalar, tahi Synnöve, myö männään tyttös kansa nyt kuuntelemmaan Agentsia työväentalolle, tahi dumaria kulttikselle. Saattaisi siinä syntyä pieni särö yhteiselämään, ja ehkä perinnönjakoonkin. Parempi on mennä sovinnolla oopperaan ja haltioitua siellä.
Että onko se yhteiskunnallinen asema, kun päättää kumpaa mennään kuulemaan ja kummasta tykätään - oikeasti ?
Että onko luettujen kirjojen määräällä ja siitä johtuvan sivistysasteen ja viisastumisen syytä, tai seurausta, että hylätään kaunis melodinen musiikki ja ne ihanat sydäntäsärkevät ja puhuttelevat sanoitukset, lyrikat, kuten nykyisin asia ilmaistaan.
Kuinka kaikella edellämainitulla voi olla merkitystä musiikkimakuumme, vai synnytäänkö me äidin armaasta lompsasta Joseph Haydn,nin, tahi Esa Pulliaisen ihailijaksi automaattisesti sen mukaan, paljonko faijalla on pätäkkää, tai montako kirjaa äiskä on lukenut.
Saatatte muuten arvata, että lapsena minun kodissa ei ollut kirjan kirjaa. En edes vihkiraamattua löytänyt, penkoessani piironginlaatikkoa pienenä. Sittemmin olen kyllä lukenut väkiäisen määrän, hevoskuorman erilaisia kirjoja, mutta elelleen ihailen kaunista, soinnukasta, melodista musiikkia.

No tietysti ymmärrän myöhemmän kotikasvatuksen merkityksen, mutta käsittääkseni Nalle Wahlrooskin dikkaa nykyisin aivan eri musaa ja bongataan aivan eri mestoista, kuin silloin nuorna miesnä ollessaan ? En tiijä mistä johtuu.

Kyllä sitä tässä elämässä riittää funtsimista tällaiselle elämän tarkkailijalle, voe hyvä ihme kuitennii.
Ja saattaapa olla ihan hyvä niin.

Sielunmaisema.

Sielu, meillä jokaisella on kuulema sielu ?

Saattaapa hyvinkin olla.  Onkohan se ehkä niinsanottu kuvittelutaito, eläytyminen liitettynä muistiin joka luo mielikuvia sisällemme, siis sieluumme, joonekin sisimpäämme ?
En tiedä, mutta jokin tällainen se kait on, tai ehkä omatunto ?  Mutta se minusta tuntuu ihan kauhealle, kun lähetetään sydänlämpöisiä terveisiä sävellahjassa jollekin rakkaalle ihmiselle.
Ajatelkaa - sydänlämpöisiä !   Minulle tulee heti mieleen teurastuspaikalla esiinkaivettu jäniksen, tahi muun teuraselukan höyryävän lämmin sydän. Voi kauhistuksen kanahäkki "
En mahda sille mitään, mutta näin vain on.  Mutta se sielu ?  Se tuntuu jotenkin salaperäisen miellyttävälle, arvoituksellisellekin ja antaa sen ollakin niin. Mitä meidän tarvitsee kaikkea selvittää itsellemme, saati sitten vielä muille ymmärtämättömille.
Kaukokaipuu, sanokaas mitä se on.  Kaipuuta, haikailua jonnekin, mistä emme tiedä. Ja sekin riitäköön selitykseksi sille asialle.

Minä asun synnyinjärveni Iisveden rannalla.  Kauniin ruohokko ja kalliorantaisen, puhdasvetisen sisävetemme rauhallisella rannalla.  Luulisi, että tuosta ikkunasta avautuu sieluni maisema ja kyllä osittain niin onkin, mutta ei sentään aivan kokonaan.
Jossain vaiheessa nuoruuteni kiireistä aikaa, aloin lukea Heikki Turusen romaaneja. Ensin melko pinnallisesti, mutta iän ja ajan kuluessa yhä syvällisemmin ja tunteella. Kävin kiinni jopa hänen raivaajasarjaansa, joka tuntui niin monelle ihmiselle olevan ylivoimainen haaste, sen vaikeakulkuisuuden, pitkien lauserakenteiden ja raskaan aiheen takia.
Minun sieluuni se kuitenkin aukesi yhdeksi merkittävämmäksi asiaksi koko loppuelämäkseni, kuten myös hänen koko kirjallinen tuotantonsa.

Jotenkin löytyi sielunveli, jota ymmärrän täysin. Hänen kirjat ja asuminen Pielisen rannalla, Kolin vastapäätä, mustarinnan, niin kuin hän siitä kirjoittaa. Simpauttajan ja Impan käveleminen pielisen rannalla, keräten rantavedestä kiuaskiviä. Jompan herääminen humalastaan Pielisen rantaheinikosta kauheaan " tautiin "  Kolin radiomaston kiertävä valo ja sen häivähdys Hupelin yläkerran kamarin seinissä synkkinä ja syys ja talviöinä.  " Siinä on jorpakko, satakilsaa kanttiinsa " - Pielinen, enimmäkseen kivikkoisia ja kallioisia, karuja rantoja, mutta sen käsittämätön mahtavuus ja suuret, lähes merelliset selät, siitä on kehkeytynyt minulle sieluni maisema, etenkin ukkokolin huipulta katsottuna. Siinä alkaa jotenkin kurkkua kuristamaan, ääni samentua ja vesi kihoaa monitehojen taakse. Sanaton kunnioitus ja nöyryys nousee sinne sieluun sitä katsellessa.
Joka vuosi sitä ihastusta on noustava muutama kerta sinne katselemaan, yövyttävä yö-pari kolilla ja usein ajettava myös Paalasmaalle. Käytävä Vuonislahdessa ja Paaterissa, jonne liittyy myös hyviä muistoja. Eevan mies, Paavo Ryynänen piti kovasti lapsista, vaikka heillä ei omia ollutkaan. Meillä niitä oli iso lauma ja Paaterissa käydessämme Paavo jututteli heitä ja arvuutteli heidän nimiään.
Myös Hessun kirjoissa on paljon sen " vornankylän " tarinaa. Itseasiassa, esim. koko Simpauttaja on kirjoitettu siitä kylästä. Heikin veli pakeni Paateriin rengiksi tienaamaan junalippurahoja " Helssinkiin," isän laitettua hänet pitkin tietä, paskanlevityskohtauksen jälkeen. Todellisuudessa kohtauksen Imppa oli siis Hessun isoveli Veijo.

Myöhemmin on ollut tilaisuuksia tutustua Hessuun myös lähemmin ja tuskin tämä vaatimaton kirjallinen ulosantini olisi avautunut itselleni ollenkaan ilman hänen kannustavaa esimerkkiään. Kirjoittaa voi, niin kuin ajattelee.
Näin voimakas vaikutus saattaa esim. jollain kirjailijalla olla toiseen ihmiseen, jopa hänen sielunmaisemaan, vaikka itse asunkin mitä sielukkaimmassa ympäristössä.

Kotouttaminen.

Kotouttaminen, tarkoittaa minun mielestäni maahanmuuttajan sopeuttamista siihen yhteiskuntaan, johon hän on tullut. Kielen opettamista, maan kulttuuriin sopeuttamista, maassa vallitsevien käytös, ym. tapojen opettamista. Siis toisinsanoen elämään maassa maan tavalla.
Tämä koko maahanmuuttoasia on ollut ainakin suomalaisessa mediassa, julkisuudessa, ns. omasta mielestään sivistyneiden ja trendikkäiden, etten sanoisi tekopyhien lipustelijoiden mielestä kielletty puheenaihe. Kuin märkäpaise nivusessa, siihen ei saa koskea, kun se on niin kipeä. Mutta jotain sille pitäisi tehdä, että se alkaisi paranemaan. On koetettu laittaa niinsanotusti pepanttia kouransilmään, mutta eihän sillä parane mikään.
Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta, kun kirjoitin aiheesta Ilta-Sanomiin, siis tästä kotouttamisen tärkeydestä ja sen puutteesta. Asuin silloin alueella, jonne ahdettiin kymmeniä kansallisuuksia, maahanmuutajia, välittämättä sen kummemmin miten he sinne kotiutuivat. No kyllähän he sinne tietenkin kotiutuivat, yhteiskunta maksaa kaiken, mitään velvoitteita ei ole, ainostaan oikeuksia. Siinä koko kotoutus ja sen kyllä huomasi ja huomaa kuulema edelleen. ( en ole asunut Vuosaaressa enää toistakymmeneen vuoteen, luojankiitos )

En tunne olevani edelleenkään rasisti. En vihaa maahanmuuttajia, tai eri-ihonvärisiä ihmisiä, päinvastoin. Ihmettelen vaan sitä, miten tämä asia on edelleenkin hoitamatta, lähes samalla asteella, kuin silloin kaksikymmentä vuotta sitten - uskomatonta !
Otin tämän aiheen esille siksikin, tai oikeastan juuri siksi, kun tämän aamun aamu-tv,ssä Varissuon aluepoliisi puhui asiasta juuri oikeilla nimillä, mitään peittelemättä, siis juuri niin kuin asiasta ja asioista pitää puhuakin. Hänkään ei ollut rasisti, vaikka luultavasti juuri sen arvonimen saakin hymistelijöiden keskuudessa tämän jälkeen. ( koettakaapa etsiä pätkä jostain yle-areenasta ja katsokaa - kuunelkaa )
Meidän on täällä pöndellä hyvä olla asiasta omia mieliämme, tuomatta niitä edes millään tavalla missään esille ja ihan hyvä niin, se olkaaon meidän oikeutemme ja autuutemme. Mutta useissa asutuskeskuksissa, Vuosaari, Varissuo, Kontula ym, ym, asia on jokapäivä esillä heidän silmiensä edessä, jotka siellä asuvat. Ja tällä pelillä tulevat olemaankin. Siellä ollaan jo pääasiassa totuttu, turruttu siihen luonnottomaan tilanteeseen.
Olen aina sanonut, että niin kauan, kun maahanmuuttajia ei oteta tuhansittain asumaan ja sijoiteta Haukilahteen, Tapiolaan, Westendiin, Kruununhakaan, Kaivopuistoon,  Graniin, siis niille alueille, joissa päättäjät ja kansanedustajat asuvat, asialle tuskin tehdään tämän enempää.
Suomessa asuu väkiäinen joukko jo 20 - 30 v sitten tänne muuttaneita maahanmuuttajia, jotka eivät osaa juuri sanaakaan suomenkieltä. Ellette usko, niin katsokaa kyseinen kyläpoliisin haastattelu Varissuolta.
Missä vika, että ongelmia on, ja tulevaisuudessa tulee olemaan yhä enemmän ?

En jaksa edes kirjoittaa asiasta enempää, olkoon, mitäpä se minullekaan kuuluu, meillä on lähimmät naapurit puolenkilometrin säteillä ja kaikki suomalaisia  ????
Valtio ja kuntapäättäjille antaisin kuitenkin lopuksi pienenä vihjeenä vaimoni aforismin
 - maton alle lakaistu hiekanjyvä, voi olla elämän kompastuskivi. ( ettei peräti yhteiskunnan ) - oma lisäykseni.

Halloo !  Kuuleeko Telia - kuuntelen

Suomen perustuslain mukaan se on jokainen Suomen kansalainen lain edessä samanarvoinen, kuudes pykäläkö se nyt oli.

Mutta kokemukseni mukaan  maalla asuvat eivät ole kaupunkilaisiin nähden tasa-arvoisia oikein missään asiassa. Tarkemmin sanoen, me pöndet emme yllä samaan ihmis arvoon, kuin taajaan asujat.

 Meille ei pidetä enää nykyisin teitä kunnossa. On viety pois kunnalliset joukkoliikennepalvelut. Useasta kunnasta on viety pankkikin. Terveyspalvelut on hajautettu usean kunnan alueelle,  ym, ym. Meillä on oma-auto pakollinen, toisin kuin kaupunkilaisille, jotka ajelevat siellä autoillaan huvikseen. Täältä jos meinaamme yleensä liikkua niitä sikamaisen huonoja teitä pitkin ja käydä ihmisten ilmoilla, on oltava auto ja vieläpä melko hyväkuntoinen, että sillä pääsee lähtemään silloin kun on tarvis ja takaisinkin olisi päästävä samalla koslalla.

No entäs nämä eri operaattorien järjestämät  nettiyhteydet, jotka tänä päivänä on oltava kaikilla, jotka vielä ovat niin sanotusti oikeustoimikelpoisia, eli siis velvollisia hoitamaan omat asiansa, laskujensa maksun ym. Nyt on menossa jo 13 päivä kuluvaa kuuta. Laskuissa on yleensä maksupäivät alkukuusta, eläkkeetkin maksetaan luultavasti juuri siksi alkukuusta, että ihmiset pääsevät hoitamaan asiansa ajallaan. No, nyt sattui pitkään odotettu sade ja sen mukanaan tuoma ukkoskuuro juuri alkukuuhun. Nettiyhteydet napsahtivat samalla poikki, eikä niihin edelleenkään ole kuulunut korjausta. Ilmoitin asiasta heti ensimmäisenä arkipäivänä kyseiseen Teliaan muutaman muun syrjäkyläläisen tavoin, kävin jopa parinpäivän kuluttua Kuopiossa asiakseni asiasta valittamassa kyseisen operaattorin toimipisteessä, jossa minulle asiaa selvitellyt toimihenkilö ilmoitti, että vika on kyllä tiedossa, varaosia tilattu, mutta kukaan ei tiedä koska vika saadaan korjattua. Kysäisinkin siinä sitten, että mitä luulet, jos esim: Helsingissä tahi Kuopiossa yhteydet olisivat viikon, parin poikki, ryhdyttäisiinkö sitä tarmokkaammin ja joutuisammin korjaamaan ? Kyllä kuulema ryhdyttäisiin ja korjattaisiinkin vika heti kuntoon. Siis varaosatkin olisivat yllättäen jo ilmeisesti varastossa.

Olen niin sanotusti salettivarma siitä, että jos pidän Telian laskua viikon-pari maksamatta yli eräpäivän, lasku menisi perintään ja mahdollisesti vielä liittymäni suljettaisiin. Laskuhan oli ajalta, jolloin liittymä vielä toimi. Mutta mites maksat, kun ei netti toimi, enkä pääse pankilleni, vaikka haluaisin. Eikä kyseisen pankin konttoria ole näillä kirkonkylillä. No tässä tapauksessahan suurempaa vahinkoa liittymän sulkemisesta ei tulisi, sillä sehän on jo mykkänä.

Mutta halusinkin tässä ottaa asian lähinnä sen tasa-arvon kannalta esimerkikseni, että kuinka tasa-arvo oikeasti toimii. Jos täältä syrjäkylältä soittaa Telialle kymmenen asiakasta, valittaen toimimattomista yhteyksistä ja sieltä kaupungista soittaa kymmenen tuhatta asiakasta, niin kummanko luulette, tai tiedätte enemmän vaikuttavan asiaan, vaikka täällä syrjäkylällä maksetaan laskut, ehkä tunnollisemmin, kuin siellä kaupungeissa. Vai  toimiiko nykyisin varmimmin ja tehokkaimmin se kuuluisa desipelidemokratia, joka tuntuu eduskunnassakin olevan voimissaan  ?

Ymmärrän hyvin, että tämäkin syrjintä kuuluu siihen valtakunnalliseen kampanjaan, jota on jo kymmenet vuodet harjoitettu - PÖNDET TAAJAMIIN sieltä syrjäkyliltä happanemasta. Mutta, uskokaa tai älkää, täällä ei sittenkään olla happanemassa, meitä ei saa ajettua pois täältä huonoilla nettiyhteyksillä, eikä kirveelläkään. Sinnitelkää vaan siellä lokeroissanne ja kuunnelkaa naapureidenne sängyn-natinat ja klosetin lorinat.

 Elämänlaatu se on sittenkin joka ratkaisee.

Pönde ostoksilla

Käytiin tässä männäviikolla taas kaupunnissa ostoksilla, siellä kun on tavarat, ainakin ruokatavarat halvempia, kuin täällä pönden pikkukaupoissa. Sieltä kun ostaa safkaa viikon kamat kerralla, niin voi säästää monta senttiä, ehkä euroakin, poislukien polttoainekulut. Paitsi, että siitä huolimata tulee käytyä Tervon Salessa harva se päivä.

Mitä mieltä olette muuten luomuviljelystä ?

Siitä, että tuotetaan maatalouselintarvikkeita niin kuin ennen, jolloin leviteltiin kihvelillä paskaa pelloille ja jeesukselta toivottiin kasvun ja sadon onnistumisen ihme.

No, minä siinä marketissa hiffasin muiden tarjousten ohella hernetarjouksen, 2, 49 e / kg. Heti valkkasin pulleimmat herneet ja ostin niitä lähes kilon. Siinä sitten etenin ostosvaunuineni pääkäytävää ja huomasin kyltin - luomuherne 17,49e / kg. Heti kysäisin  loosiin palkatulta myyjältä, onko mennyt kaupaksi ? NO, joo,oo, paljasti nuori myyjätär. Mulle tuli ihan paskafiilikset koko touhusta. Tähänkö on tultu ? Näinkö rankasti kusetetaan kuluttajaa siitä, että hän saa hernettä, joka on ( ehkä ) kasvatettu lehmänpaskalla, ei kemiran pussilannoitteella. Ei tämän nyt näin kai ollut tarkoitus mennä, eihän tässä ole järjen häivää. Minun puolesta luomuviljely vaikka kuinka suureen kunniaan, mutta minulle - kiitos ei ! Näillä hinnoilla.

Siinä sitten työnnellessä ostoskärryjäni pitkin marketin ruuhkaisia, mutta viileitä  käytäviä, rätnäilin kaikki rypsiporsaan, ym, myyntivaltit ja asiakkaan kusetusmenetemät, lauhduin ja tulin siihen tulokseen, että hullu ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Kotona  kaivellassani herneitä tehoviljellystä herneenpalosta naamariini,  totesin ne erittäin maukkaiksi ja hyvän makuisiksi ja olin siitä hyvillänikin, että onneksi on olemassa vielä ( tehoviljelyä ), niin saadaan mekin eläkeläiset monenlaista vihannesta ja juurikasta syötäväksemme,  puhumattakaan siitä, että pieni osa meistä, jotka saamme asua pöndellä, pystymme tuottamaan niitä omilla pikku tilkuillamme. Hintaa / kasvattettu herneenpalko laskematta. Takaan, että niin kauan, kuin peukaloni heiluu, en osta herneen palkoja 17,49 e / kilo, olkoot ne vaikka kuinka sivistyneellä lehmänpaskalla kasvatettuja hyvänsä.

Pilven kuva siksi, että talletan sinne paljon elämän totuuksia, sieltä ne vissiin löytyvät, niin kauan, kuin on pilvistä. Mistä minä tiedän mitä kusetusta sekin on, mutta kohan kouhotan muiden mukana ja uskon mitä  tyhymälle syötetään.

" vierivät vuodet, kiitävi aika "

Vuodet, ajanjaksot jotka kulkevat nykyisin kuin viikot ennen
onko tämä loppukiri
se, kun vedettiin nuorena kisoissa
silloin ne antoi lusikan, pokaalin tai pystin
mitä jaetaan tämän kirin jälkeen
onko sillä enää väliä, ratahan oli hyvä, kaikki oli omissa käsissä ja jaloissa
 kirittäjiä riitti ja oma ennätys tuli
minun oma ennätys, jota ei rikota
aika oli hyvä, se merkitään varmasti pöytäkirjaan
minun voittoaika !

Toivottavasti kalkkiviivoille on vielä joku kierros

Tiedättekö mikä se on ?

Se, joka kiitää pitkin teitä ja katuja, käy ja osallistuu kaikkiin tapahtumiin, kokouksiin, ja juhliin.
On yleensä mukana monessa yhdistyksessä, toimikunnassa, hoitokunnassa, harrastajaryhmässä ja johtokunnassa. Ajaa autollaan vuosittain kolmekymmentätuhatta kilometriä pelkkää ( huvi ) ajoa. Lähtee pyhänä ja arkena, satoi tai paistoi. Jos herra sähkönsiirtäjä katkaisee sähkön, osaa tehdä tulen uuniin ja siirtyy uunilämmitykseen ja kaasulieteen. Valittaa hyvin harvoin mistään, paitsi aamuisin, kun koskoo sinne ja tänne. Ei juurikaan kerkeä sammaloitumaan, ainakaan jalkopohjistaan.

Kotona käydessään hän hoitaa puutarhansa, leikkaa nurmikot, lämmittää saunan, siivoaa, leipoo seuraavan päivän menoja varten kauhean kasan pullia ja pikkuleipiä. Osaa antaa kodilleen ja ympäristölleen vähintäänkin sen arvon mikä sille kuuluu. Osallistuu sielläkin vähintään faceen, instaan, tviittiin, tubeen, flinckkiin, webbiin, intraan someen ja muutamaan muuhun. Meinaa sotkeutua modeemien, reitittimien, skannerieden, printtereiden, intrahubien ja . . . sori, en muista mihin  kaikkiin piuhoihin, mutta selviää niistäkin yleensä jo iltauutisten jälkeen lukemaan ja pötköttelemään.
 Käy säännöllisesti vuosikontrollissa terkkarissa. Verikokeiden piikkien ja ekg piuhojen jäljiltä hänellä on kyynärtaipeet hiukan ruvella, mutta niin kuuluu ollakin, koska hänen terveydestään pidetään hyvää huolta. Katsoo dosetistaan joka aamu mikä päivä tänään on, ja ottaa illoin aamuin kaikki seitsemän lääkettään, mitkä hänelle on määrätty.  Etenkin apteekissa hän on tuttu ja tervetullut vieras, tosin useimmat saattavat  moikata häntä myös Salen kassajonossa, ja Katriina Kestissä, nimitellen häntä roolihenkilönsä nimillä.

Mutta hän on yleensä elämäänsä ja kaikkeen suht, tyytyväinen. Kuten jo sanoin, harvoin hän valittaa. Ei jouda vaipumaan synkkyyteen tämän toisinaan mielettömän maailmanmenon mukana, sillä hän on itse valinnut ohjelmansa ja säätää elämäänsä, sitä ei enää säädä työaikalaki tahi muu tekoäly(tön).
Nyt hän joutaa keskittymään enemmän itseensä ja jos haluaa, ystäviinsä.
Joskus hänet saattaa vallata tunne, näin minä olen onnellinen.

No, tämän kohtuuttoman vaikean arvuuttelun vastaus on - Tervolainen eläkeläinen.
Kaikki eivät ehkä ole sitä sisäistäneet, mutta miettikääpä mitä tämä hieno kotikunta olisi ilman heitä, onneksi heitä on kunnassamme melko runsaslukuisesti.  ☺️

Saunaan saunaan suomalainen.

Yllätys, yllätys, se on taas juhannus. Kesä on puolessa ja alkaa laskeutuminen kohti syksyä.
No, ei sen nyt ihan näin synkästi tarvitse mennä, vielä on kesää jäljellä ja kun alku on ollut näin hyvä, niin toivotaan ja uskotaan, että se hyvä jatkuu vielä muutaman kuukauden. Nythän ihmisillä vasta alkaa kesälomat ja oikeastaan koko suomi vasta aukeaa kesälle.

Mutta, moniko meistä käy juhannuksena saunassa ? Tai oikeastaan, onko joku, joka ei käy ?
Minun mielessä on muistoja nuoruusvuosiltani, jolloin sain olla muutaman kesän serkkupoikieni luona tuolla Pulkkilansaaressa.
Se oli talo, jossa tehtiin työtä paljon. Mekin, keskenkasvuiset pojat osallistuimme talon töihin ihan miesten lailla. Oikeastaan muita miehiä ei ollutkaan niitä töitä tekemässä, kuin me kolme.
Työpäivä oli melkein poikkeuksetta kahdeksasta viiteen, niin kuin muillakin sen ajan työläisillä.
Päivällisen jälkeen ei ollut kuin jelppiminen navettatöissä. Mutta lauantaina varsinainen työnteko lopetetiin jo siinä kahdenmaissa iltapäivällä, näin myös juhannusaattona.

Mieleen on jäänyt erikoisesti se  jotenkin juhlallinen tunnelma, kun kannettiin saunaan puut ja vedet. Käytiin tekemässä pellonreunakoivikosta vastat. Nyt oli edessä keskikesän suuri juhla.
Ruokailun jälkeen lämmitettiin se sauna, kylvettiin ja nostettiin saunan jälkeen juhlallisesti suomen lippu salkoon.
Siinä oli jotain niin nuorta miehenalkuakin sykähdyttävää, että on jäänyt iäksi mieleen. Vielä pikkuisen kuumotti käsivarsia ja selkää päivällinen jo saunassa rauhoittunut auringon polttama iho.
Sitten vedettiin ne valkoiset farkut ja tennarit, t-paita päälle ja oltiin valmiita iho pavun ruskeana illan huuhailuun jossain rantanuotioilla, ehkä muiden seudun nuorten mukana.

Niin se sauna. Juhannusaattona se tuntui jotenkin erikoisen tärkeälle ja hyvälle ja tärkeänä riittinä se on säilynyt näihin päiviin asti. Liekö jäänyt sen jälkeenkään yhtään junannusaattoa kylpemättä. Ja luulempa, että ei ehkä monella muullakaan. Kyllä se kuuluu keskikesän juhlaan niin olellisena osana, että tuntuneeko tuo juhannus miltään, jos ei kylve, niin kuin se täällä savossa sanotaan, muualla ehkä puhutaan saunomisesta. Joskus olen ollut aattoiltana vesillä, oikeastaan ihan sen vuoksi, kun on mukava katsoa, kun joka niemen-nokassa ja saarelmassa saunojen piipuista nousee savukiehkurat, ihmiset istuvat juhlatunnelmassa ja pyyhkeisiin puettuina saunomisen välillä laitureillaan ja välillä pulahtavat järveen.  Siinä kai se lienee koko suomalaisuus perusolemuksessaan.

Oikeastaan sain tämän koko jutun aiheen aamun aamu tv,stä.  Näytettiin kuinka viiskytluvulla porukka saunoi jussina. Lauteilla oli " jäntevää jätkää ", kaikki lihakset ja jänteet näkyivät, kun miehet hutkivat vastoilla. Ei ollut rasvaa nahkan alla, ei jenkkakahvat roikkuneet. Porukka oli pelkkää terästä ja se johtui juuri siitä, että silloin tehtiin ruumiillista työtä, ruoka oli terveellisempää kuin nykyisin, eikä se ollut siinä jumalallisessa asemassa, kuin nykyisin. Tai ehkä se oli silloinkin siinä asemassa, mutta eri merkityksellä. Sitten näytettiin nykyisiä saunojia ja tuli jotenkin nolo olo. Kellään ei näkynyt lihasta ja jännettä, oli vaan semmoista ( anteeksi kauheesti ) punakan possun näköistä pintaa.
Ilkeän sanoa tämän siltikin, vaikka itse kuulun mitä suuremmassa määrin punapossujen kaartiin.

No niin, mutta kylvettävä se on ihmisen tänäpäivänäkin, olkoonpa hän lihava eli laiha ja ainakin juhannuksena se maistuu edelleen erikoisen hyvälle. Nykyisin tulee hutkittua vastalla erittäin harvoin, vaikka asun koivikossa, mutta juhannuksena se tapahtuu tänäkin vuonna. Oikeastaan en voi kuvitella koko juhannusta ilman saunaa, satoi, myrskysi, tai paistoi ja veikkaampa, että monella muullakin on samanlaiset fiilikset.
Kylvetään, saunotaan, pulahdetaan järveen, grillataan, poltetaan se kokko jos saadaan syttymään ja fiilistellään suurta keskikesän juhlaa.

Elämän tarkoitus ?   Sunnuntaiaamun epistola.

Niin, mikäs se onkaan lopulta sen lyhyen elämänpätkän tarkoitus, jonka me vajellamme täällä maanpäällä ?
Simpauttaja sanoi, " että köyhän ihmisen elämä se on yks keltanen kusiraitti, linikan ja rematoorion välillä. "
Joku toinen sanaseppo on sitä mieltä, että " elämän tarkotus on ikävän karkotus "
Muistaakseni joku paksukirja on sitä mieltä, että " lisääntykää ja täyttäkää maa.  No sitä käskyä taidetaan muutamassa uskontokunnassa ja kehitysmaassa noudattaa melko kirjaimellisesti, ajattelematta sen kummemmin mitä se tarkoittaa, tahi mitä siitä seuraa. Ja että seuraako siitä oikeesti mitään hyvää, eli toisinsanoen, onko siinä mitään järkeä. Mutta niinhän se on, että kun järki ja se toinen seisoo yht,aikaa, niin ei siitä seuraa paljon mitään muuta, kun sen ison kirjan käskyn noudattaminen silläkohtaa ja siihen on sitten hyvä vedota. Saattaa tosin olla, että näissä pahimmin täyttyneissä kehitysmaissa ei siitä isosta kirjasta, siis raamatusta tietetä hölökäsen pölläystä, sen kummenmin, kuin ehkäisystäkään ja sitten seilataan tuolla maailman merillä pakolaislaivassa ja etsitään maata, johon sopisi vielä rantautumaan. Ihan surkeinta on niillä, jotka istuvan siellä kotipuolessa siinä punasessa hiekassa perseellään, kun ei ole niitäkään rantoja lähimaillakaan ja odottavat, koska se lentokone pudottaa niitä riisisäkkejä.
Entäs jos sieltä tipahtaisikin kerran kolli preservatiiveja käyttöohjeineen ?
Niin, sen jälkeen tietysti lapsilla olisi vappu seuraavat puolivuotta. Tuskinpa siitä muuta.

Minä olen kuitenkin hunttaillut, että kyllä se loppupeleissä taitaa olla tosissaankin niin, että se elämän tarkoitus on todellakin syöminen ja pariutuminen, suvun jatkaminen, niin ihmisellä, kuin muullakin elukalla.
Muutama laji ihmisen ohella on kylläkin keksinyt, että parittelu on hirmulystiä ja että aina ei täyty maa, vaikka kaikki seisookin yhtä aikaa. Minusta tämä ei ole ollenkaan huono juttu.
Apinoilla luonto on järkännyt niin, etteivät naaraat tule raskaaksi, kuin määrättynä aikana, mutta meidän ihmispolojen on täytynyt suuren järkemme ansiosta kehitellä jos jonkinlaista vippaskonstia, että saamme vähän huvitella pelkäämättä, että se raamatun määräys ei jokakerta täyttyisi.
Sillä minäkään en todellakaan ole sitä mieltä, että siinä kohtaa raamattu olisi oikeassa, vaikka muuten niin hyvä ohjekirja onkin. Kyllä tästä alkaa olla jo maailmalla konkreettista esimerkkiä.
Mutta, tutustukaapa tarkemmin luontoon, siellä on selvääkin selvempää se, että syöminen ja suvun jatkaminen on joka lajilla elämän tarkoitus. Pysähtykääpä oikein miettimään tuota asiaa.

Meille ihmisille on jostain käsittämättömästä syystä kehittynyt päänuppiin tämä niinsanottu järki. Mtä tuo sitten tarkoittaneekaan, ja onko siinä lopulta mitään järkeä, että on se järki ?
Minusta me olemme ainoita järjettömiä olentoja tässä maailman ekosysteemissä. Ainakin käyttäydymme täysin järjettömästi ajatellen maapallomme tulevaisuutta. Mikään muu elukka, tahi muu elollislaji ei toimi näin tyhmästi. Maailma hukkuu paskaan - me vain luemme lehtiä.
Me tuhoamme luonnon, vedet, ilmaston, maaperän ja kaiken mihin koskemme. Keksimme robotteja tekemään askareita, joita selvästi ihmislajin kuuluisi tehdä, jos niitä kerran on tehtävä. Kehittelemme tekoälyä, että meidän ei tarvitsisi enää käyttää omaa päätämmekään.  Tässäkohden täytyy muistaa, että se tekoäly on kehitetty meidän älyttömyydellämme. Ei se tätä maailmaa paranna, päinvastoin. Mikään muu laji ei tee näin. Me niinsanotusti paskannamme omaan pesäämme.

No, onneksi näissä muutamassa teollisesti ja muutenkin " kehittyneissä " ylikansoittuneissa maissa, tämä pariutuminen ja parittelu ei tunnu oikein enää ainakaan urospuolisia kiinostavan. Heillä on omat virtuaali ystävänsä ja naisensa, eivät tarvitse ja halua enää kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen.Riittää, kun räpläävät sitä omaa ihanaa aifounia, tahi ipadia aamusta iltaan ja illasta aamuun. Puuttuneeko tässäkohti luonto jotenkin peliin ? Toivottavasti.

No nyt tuli ainakin ihmiselämän tarkoitus, noin pääpiirteittään käsitellyksi. Mutta pitäisikö siihen vielä lisätä, että kaiken raiskaaminen ? Luonnossa kaikki tapahtuu luonnollisemmin ja tarkoituksen mukaisemmin. Ainut joka sitä luonnon kiertokulkua sotkee, olemme me, luonnottomat elukat.
Aika kovaa tekstiä, mutta ottakaapa se järki käteenne, funtsikaa ja ymmärtäkää, hyväksykää tämä kaamea tosiasia ja miettikää, olisiko jotain tehtävissä ?  Tuskin.
Mutta siitä minä olen elämässäni ikionnellinen, että saan elää vielä ehkä jonkun aikaa luonnon keskellä. Mutta kauanko tällaista luontoa, kuin meillä vielä täällä suomen sydänmailla on, löytyy enää mistään.
Jos on olemassa niinsanottu sielunvaellus, niin pliis , ei enää seuravassa elämässä ihmiseksi, on tämä jo ihan sopivasti nähty.

Hanki elämä !

Tässä ajassa tulee kuunneltua jostain syystä radiota aika harvoin, ehkä senkin vuoksi, että sieltä tulee musiikkia, joka on suuremmaksi osaksi täysin minun makuni ulkopuolella. Ei pysty, ei millään saata venyä kuuntelemaan  sitä hälyä, loruilemista ja tolokutusta. Se on tämä ikä, antakee anteeks.

Tänään kuitenkin, kun taistelin tuossa rantteella pystyyn kuivaneista petäjistä sahaamiani pökäleitä   hellapuiksi, pidin kuulosuojaimia päässäni, sellaisia, joissa on radio. Peltor - hyvä merkki.
Pidin niitä siksikin, kun välillä katkoin niitä pöllejä moottorisahalla ja siksi, että itikoiden ininä ei häiritse läheskään niin paljon.
Ylen ohjelmana oli - mitä antaisin lahjaksi vastavalmistuneelle ja väliin sitä kauheeta musaa.
Siinäpä kysymys.
No lahja ja muistoesineitä ei missään tapauksessa, koska on vaikea tietää nuoren ihmisen makua, minkä värisiä', tai yleensä minkälaisia hän haluaisi.
No rahaa tietenkin, se käy aina. Ja mitä enemmän, sen parempi. Merkkilaukut ja merkkivaatteet kävisivät myös, jos tietäisi mikä merkki nyt on se mast. Mitään muutaman satasen rihkamia nyt ei kuitenkaan.  Vaikeaa tuntui olevan. Ehkä varmin nyt olisi kuitenkin se raha. Kavereita, aurinkoa ja kaljaa pitää olla ja niitähän saa juuri rahalla. Tarkoitan, jos kotimaassa ei suulperi kuumota riittävästi, niin jossain aurinkorannalla sitten varmemmin, rankkojen lukuvuosien päätteeksi.

No siitä lahjonnasta selviää siis ehkä parhaiten sillä rahalla, mutta entäs elämän ohjeet.
Minkä antaisin elämän ohjeeksi ylioppillaaksi, tai amiskasta päässeelle nuorelle ?
Siinäpä visainen pulma vanhemmille, kummeille, sukulaisille, tai muuten vaan elämän osaaja aikuiselle.  Kaikki vanhemmathan osaavat jo elää oikein ja pystyvät helposti neuvomaan, kuinka sinä juuri nupustasi aukeava kielon kukka pärjäät parhaiten elämässäsi näillä minun antamilla  neuvoillani.
Muistan kun itse valmistuin ammattikoulusta ihan oikeaan ammattiin kolmen vuoden opiskelun jälkeen, vuonna 1971. Leipuri kondiittori.
Suurin elämän ohje taisi olla, että muistahan laittaa aamulla kello soimaan. Menin nimittäin seuraavana arkiaamuna Trubelle viideksi töihin.  Eikä se minusta ollut huono ohje ollenkaan. Muistin käydä ostamassa sen herätyskellonkin ennen maanantaita.
Lahjat, juhlat ja elämän ohjeet eivät kuuluneet meidän perheen kulttuuriin tässäkohden.

En muistaakseni ole osannut antaa omille lapsillenikaan elämän ohjeita, heidän poistuessaan mahdollisimman nuorina kotoaan niitä ohjeita kuuntelemasta. Enkä ole ihan varma olisivatko he niitä noudattaneetkaan, vaikka olisin ne kivitauluun lähtiessä hakannut. Ja olisiko minusta ollut edes ohjeiden antajaksikaan.
Olisi ehkä ollut viisainta huutaa jälkeen - hanki elämä ! Tai on ollut ehkä viisainta, kun en huutanut sitäkään.  Mualima opettaa, kuulin joskus äitini sanovan, kun jollain ihmisellä, tai hänellä itsellään oli elämänopissa aukkoja.  Tuntuu tänäkin päivänä aika kornille, jos faija pitäisi ylioppilaspojalleen puhetta - kun sinä nyt astut poikani ylioppilaana tulevaan elämääsi, muista että kunnioitat aina vanhempia ihmisiä, olet rehellinen, täytät työsi ja tehtäväsi moitteettomasti ja ahkerasti. Et käytä alkoholia, etkä tupakoi, sillä se tie vie turmioon. Velka ja pikavippi on aina maksettava takaisin, muista se niitä ottaessasi. jne. . .jne.
Miltä kuulosti ?  Kaikki todella hyviä elämän ohjeita, mutta mikä minä olen niitä antamaan, kun itsekin olen tehnyt kaiken päin persettä.  Saattais siinä' poika huutaa ovella mennessää, joo, joo, keskisormi pystyssä - haista faija itte !
Jälkeläiseni ovat olleet ilman ohjeitanikin elämissään varmaan viisaampia, kuin minä ja pärjänneet siinä kuin muutkin. Ja minusta on alkanut tuntua jo kauan aikaa sitten, että meille riittää kun selviydytään tässä lyhyessä elämän pätkässä. Ja luulen, että hyvin vähän on tuolla kartsalla jengiä jotka noudattavat viisaiden vanhempiensa elämän ohjeita, tahi heistä on tullut onnellisimpia, tasapainoisempia, tahi muuten parempia ihmisiä, vaikka heille on pidetty kuin prameita valmistujaisia ja annettu kuinka viisaita elämän ohjeita.
Miltä kuulostaisi elämän ohjeeksi - hanki rakas lapseni oma elämäsi ja koeta pärjätä ? Jos epäonnistut,tai tarvitset tukea, kotiovi on sinulle aina auki. ? Jos en väärin muista, jotain tämän tapaista olen omille lapsilleni sopertanutkin heidän muuttaessa omilleen.
Itse olen jostain kuullut aika hyvän sanonnan, - meidän vanhempien tehtävä on antaa lapsillemme juuret ja siivet.  Sitten vaan toivoa, että ne siivet kantaa. Ja juuri muuhun me emme heidän tulevien elämien suhteen pystykään.

Harva ylioppilas taitaa tänäpäivänä lähteäkkään kotoa mihinkään, yliopistojahan on jo melkein joka kaupungissa ja lakin saatuaanhan se vasta opiskelu alkaakin, siinä 10 - 20 vuotta. Tai ehkä heistä tulee ikiteekkareita.

Ipad  =  uusi raamattu, rukouskirja ja ensyklopedia ?

Kyllä maailmamme muuttuu nopeasti. Niin nopeasti, ettemme me hitaat pysy matkassa mitenkään.
Ennen oli tv - ohjelma " historiaa, niin että heikoimpia hirvittää. Nyt saattaisi olla ohjelma - kehitystä, niin että heikoimpia hirvittää.
Jos katsoo aikaa kolmekymmentä, tai neljäkymmentä vuotta taaksepäin on kontrasti valtava. Näin valtavaa ja nopeaa kehitys maapallollamme on ollut tuskin koskaan.
No järvissä välkkyy edelleenkin vesi, taivas on silloin tällöin sininen ja valkoinen, puut ja pellot kasvaa kesäisin niin kuin ennenkin, talvella on pääsääntöisesti lunta ja pakkasta.
Luonnossa tätä muutosta ei siis huomaa niinkään, kun meissä ihmisissä ja meidän käyttäytymisessä.
Tanska ja sveitsi hakkaa meidät jo nykyisin jääkiekossa, hyvä ettei pohjois-koreakin. Uskomatonta.
Entäs tämä teknologia, vai mikä se nyt on.
Otetaan nyt esimerkiksi tämä puhelin.

Puhelinlangat ei enää laula, eikä niiltä kuulu edes viserrystä, koska niitä lankoja ei enää ole olemassakaan. No vähät niistä langoista, kuka niitä nyt kaipaisikaan ja sitäkään veivattavaa, tai näppäiltävää lankapuhelinta. Kyllä joutivat tietysti mennäkin.
Minullakin oli tuossa kasikytluvun puolivälissä ensimäinen kännykkä.  Sen kun löi rintataskuun, niin  toinen puoli lyyssistä roikkui huvittavan kallellaan. Se oli tuommoinen tiiliskiven kokoinen ja painoinen mutikka, jonka päässä tökötti vielä kymmensenttinen anteeni. Sen nimi oli enteellisesti -TEKNOPHONE. Ja se kun pärähti alepan kassajonossa soimaan, niin voitte arvata, että koko kaupan väki kääntyi katsomaan, sillä moni ei ollut vielä kuullutkaan taskussa kulkevasta puhelimesta. Autoasennus Mobira ja nokian kenkäpuhelin kyllä oli jo useammalla tiedossa. Minua tämä mutikka kuitenkin auttoi työasioissa. Ei sillä voinut laitella tekstiviestejä, mutta puhua siihen voi ja joku vielä ehkä kuulikin puheeni, jos olimme liikepaikoilla, tahi muuten niillä suppeilla kuuluvuusalueilla. Ja mikä tärkeintä - minut sai kiinni silloin kuin joku halusi. Ja tässäkohtaa katsonkin, että siitä alkoi kännykkäaikakauden mukanaan tuoma ihmistä orjuuttava aikakausi.
Sinut on saatava kiinni jokapaikasta, vessasta, autosta, elokuvateatterista, saunasta,erämaasta, kalareissulta, lomamatkalta, lentokoneesta, metsästysreissulta, sienimetsästä, kesken ruokailun, yöllä ja päivällä aivan jokapaikasta. Sori, en voi puhua nyt pitkään, olen joulukirkossa, soita kohta uudestaan.
Nykyinen " ipatti " on jo entisen pankkikirjan paksuinen ja painoinenkin.

Se on nykyjään ilmeisesti Ipad, se meidän ykkösjumala, joka tuntuu olevan tärkein jo eskarista lähtien, kaikkivoipa ja ainakin kaiken tietävä, jota ilman maailman pyöriminen radallaan loppuu.
Oletko muuten kuullut tällaisia sanoja kuin,
aplikaatio
mobile pay
mobiili
start up
sovellus
focus
fintek
ultra hub
diki
globaali markkina
alusta
insta, intra
kyber turvallisuus jne, jne . . . ?   Olen kuullut minäkin ja olen niin totaalisesti ulkona, kuin lintulauta.
Eikä tunnu missään. Paitsi, että pankki, jossa asioin, alkaa kiristää minua hommaamaan älypuhelimen, että saan hoidettua laskujeni maksun. Tekisi mieleni sanoa, että voi vittu ! ja sanonkin.
Ei tälle kehitykselle voi mitään, pakko sitä on jollainlailla palvella, tahtoipa tahi ei. Laskut on maksettava, muuten ulosottomies vie loputkin pienestä eläkkeestäni ja Savon Voima katkaisee sähkön.
Tuostapa tulikin mieleen, että mitäpä jos jätän kännykkälaskun ja netin maksamatta, miten sitten käy ?  No nytpä pullahti niin iso asia aivoistani, että tähänpä täytyy paneutua oikein ajan kanssa.

Mutta vielä tähän kehitykseen.  Nykyaikaiset innovatiiviset markkinaduracelit puhuvat suu vaahdossa ja posket innonpunasta hehkuen etenkin sovelluksista ja kaikkein tärkeimmästä, mobile paysta, voi perse näitä sanojakin, osaako näitä edes kirjoittaa oikein, mutta sou vot ! Siis ilman mobile payta maailma ei voi tulevaisuudessa pyöriä ollenkaan. ( missä sijainne tämä pay ) ( lahti )  ? ( olenhan lukenut kansakoulussa vuoden englantia ) Mutta yksi asia on varmaa, ihmisten keskinäinen kanssakäyminen ( feis tu feis ) vähenee vähenemistään. Ihmistä tarvitaan moneen asiaan yhä vähemmän ja vähemmän. Puhekielikin muuttuu, niin, että vähän hävettää kun ei ymmärrä mistä ympärillä puhutaan. Alkaa käydä toteen se Tervoteatteristakin tuttu repliikki, kun tapaan jonkun ihmisen - kukas sä muuten oot, mä oon nähny sun kuvan jossain ? - me ollaan instafrendei !

Ongelmanahan tässä on minun ja varmaan monen muunkin kalkkiksen kohdalla, ettemme me ole voineet opiskella aikanaan näitä payita ja muita sovelluksia, niin kuin nyky ihmiset. Ja ketä niiden opiskelu ei kiinnosta ja vaikka kiinnostaisikin, mahtuvatko niiden nimet, merkitykset ja sisällöt enää meidän niin täyteen muistikortiin tuolla pääkopassa. Että osaammeko niitä käyttääkään ? Sinne on kertynyt vuosikymmenten mittaan dataa niin, että läikkyy jo muutenkin ylitse. Ja muutaman gikan lisämuistia sinne ei taida olla myytävänä kellään. Siksi me olemme ulkona, kuin lumiukot näistä keskusteluista ja käytännöistä. Koetamme ehkä jarhuta vastaan kehitystä, kun emme ymmärrä siitä enmpää kuin sika perunasta.  Ja saattaa olla, ettemme haluakaan enää ymmärtää kaikkea mitä meidän päälle mätetään kokoaika kuin lumilapiolla. Haluamme olla onnellisia niillä tiedoilla ja taidoilla jotka olemme matkamme varrella hankkineet. Vaikutamme ehkä nykysukupolvista tyhmille doroinemme, mutta ei tiedä, vaikka siellä pääkopassa olisi paljon sellaista elämän viisautta, joka olisi hyvää nykyihmisellekin.  Siitä on jo kymmeniä vuosia, kun olimme näiden innovatiivisten duracelpupujen ikäisiä ja hoksottimemme olivat yhtä alttiita uudelle tiedolle ja teknologialle. Ymmärtäkää meitä,   haluamme elellä mahdollisimman rauhassa omine pikkujuttuinemme elämän iltapäivässä.Vastata kännyköihimmekin silloin kun se meille sopii, tahi  meitä huvittaa. Ainakin minä toimin näin, sillä haluan säädellä jo mahdollisimman pitkälle itse, mikä minulle kulloinkin sopii.
Takaan, että jokainen, nyt ryyhäävä ja liehuva liekinvarsi tajuaa tuossa kuudenkympin lälkeen, että tämä lyhyt matkanpätkä täällä ajassa on todellakin pieni, lyhyt ja merkityksetönkin, kuin itikan paska mersun konepellillä. ( jos elää kuusikymppiseksi ) Miksi siis käyttää aikaansa joutavaan sinkoiluun ja turhanpäiväisyyteen.
Elämän arvot muuttuvat iän myötä, se olisi kaikkien hyvä ymmärtää ja hyväksyäkin.
Loppujen lopuksi, sukupolvien välisestä kuilusta kai tässä on taas kysymys, niin kuin on ollut jo maailman sivu ja tulee tulevaisuudessakin olemaan. Ei ehkä sen kummempaa.
Mutta minä kun olen tällainen - elämäntarkkailija.

Kevätmuistoja.

Kevät on ollut minulle aina ilon ja tunteiden aikaa.
Varhaisempia muistojani keväästä on, kun pikkupoikana asuin tuossa Uudisharjulla, muutaman sadan metrin päässä nykyisestä kodistani. Pihapellon reunassa oli oja, joka täyttyi keväällä sulavesistä.
Siihen ojaan sain laittaa keväällä vanhan katiskarisan. Ja uskokaa tai älkää, siinä oli melkein joka aamu kaloja. Isoja ahvenia, joskus haukikin. Siis harjulla olevassa pelto-ojassa !
No, isä kalasteli siihen aikaan puoli ammatikseen ja oli joka-aamu käynyt pyydyksillään ennen minun heräämistä. Minä en tietenkään osannut miettiä miten kalat sinne olivat tulleet, olinhan vasta  vähän yli katiskan korkuinen.  Ojassa oli vettä ja katiskassa kaloja, sillä siisti ja voi sitä riemua !
Totta on sekin, että yhtenä aamuna siellä oli suolamuikkuja. Kai isällä oli huumorintajua, mutta minulle se kyllä aiheutti ihmetystä, mutta en ole kuitenkaan sen jälkeen ollut terapian tarpeessa sen kummemmin.

Räksän ja kaikkien lintujen pesäthän ne olivat erikoisen kiinnostuksen kohteena poikasen keväässä.
Nyt voin kertoa, kun rikos on jo vanhentunut, että eri lintujen munia kerättiin rihmaan roikkumaan. Muna, pari pesästään otettiin ja päihin pikkureijät, sisus puhallettiin ulos ja munat peräkkäin rihmaan.
Koskaan ei unohdu ne fiilikset, kun syynättiin pesiä keväisessä, juuri vihertämään alkaneessa luonnossa. Kiivettiin pesille ja tuotiin tietenkin saalis suussa alas. Eihän ne muuten olisi ehjänä säilyneet. Ei tulut silloin mietittyä minkälaisen bakteerikannan siinä samalla sai ja vielähän tuota jotenkin ollaan hengissäkin.

No sitten muistissani on väkevästi, kun kävelin keväisin papan perässä pitkin pellonpientareita.
Papalla oli tulitikkuaski kädessä, josta aina viskasi syttyvän tikun kevätkuivaan kuloheinikkoon.
Siitä nopeasti tuli tuhahti ja poltti määrätynlaisen alan pellonpientareen kuloheinää. Pikku savuja nousi sieltä täältä. Näin oli ennen keväisin tapana. Kulon hajunkin muistan ikäni. Huomaa kuulema vieläkin papan vaikutuksen, sillä kuljen tässä mökkirannoilla keväisin ja kulottelen pikku pälviä pihan ympäriltä. Mummo seurailee huolestuneena, kun alan  hamuilla tikkuaskia tuosta uunin ranssilta.

Aika rientää, keväät ja kujeet muuttuvat. 70 - luvulla Vappuna piti aina juhlia. Oli punaista nenää ja silmillä aurinkolaseja, vaikka ei aurinko paistanutkaan. Serpentiiniä ja ilmapallon kappaleita löytyi huoneista pari päivää vapun jälkeenkin. Ajeltiin joskun pitkin Kuopion katuja rättisitikalla katto auki ja pelti kiinni.
( kuski tietenkin selvänä ) Henrys Bupin jonossa retkuttiin ja pidettiin meteliä.  Olihan vappu ja se piti kaikkien huomata. No ne olivat aikoja jolloin vietin vaput ja keväät enempi kaupungissa. Pientareita ei enää kuloteltu eikä munia kerätty.

Sitten alkoi pikkuhiljaa perhe lisääntyä. Oli keskittyminen enempi lasten vappuihin.
Vappuhuiskaa serpentiiniä, ilmapalloja, munkkeja ja simaa. Torille katsomaan vapunviettoa. Kaivariin pällistelemään, kun valkolakkiset ja teekkarit pitävät tekohauskaa silliaamiaista, oli keli mikä tahansa. Kippislaulut raikuivat käheistä äänistä, oli muka lystiä, vaikka kaamea kortelainen  jyskytti päässä. Kaupunki olosuhteissa ei niistä keväistä oikein pystynyt nauttimaan, eikä niitä huomannut, niin kuin maalla eläessä. Lähinnä tällaiset vaput ja muut kevään tapahtumat ovat jääneet mieleen. Tapahtuma oli sekin, kun marssimme jonain viimeisistä Helsingin vuosistamme perinteisessä vappukulkueessa eduskuntatalon edestä Hakaniemeen. Politiikkaa, tahi puoluekannan ilmaisua siinä ei meidän puolelta ollut, mutta vaimon puolen suvussa on työväenliikkeen perinne ollut vahvana ohjenuorana. Vaimon ukki, Otto Tissari on maksanut aikoinaan kovan hinnan aatteestaan ja teimme marssin hänen muistolleen. Kuvaajia koetimme vältellä kammeten hieman edellä merssivan varjoon, olinhan itse ollut aikoinaan kokoomuspuolueen kunnallisvaali ehdokkaana.
Tosin tein senkin silloisen kotikuntamme pankinjohtajan painostuksesta, oli senverran velkaa, että piti olla nöyrä. Politiikasta en ole perustanut koskaan, enkä perusta vieläkään. Se ei ole vähiäkään minun alaani, olen tottunut toimintaan, en jahkailuun.  Itsekunkin aatetta kunnioitan sen vuoksi, että en ole vielä tähän päivään mennessä huomannut, kenen aate on se paras ja oikein.

Eivät pystyneet kaupunkivuosikymmenet tappamaan minun luonnonkaipuutani, onneksi.
Nyt saan viimeinkin nauttia keväistä ja kaikista vuodenajoista mielinmäärin. Lapsemme viettävät nykyisin omia vappujaan ja me täällä pöndellä auttelemme enemmänkin toisia viettämään vappujaan.
Nautimme siitä mistä huvittaa esimerkiksi näistä Usko Kempin ajatuksista -

" kun taasen kevät saa
murtunut on valta lumen jään
ja pienet valkovuokot silloin nostaa  pään "

Klara vappen !

Kyllä on tänään tuntunut keväälle.
Sauvalenkilläkin käytiin pitkästä aikaa. Tarkistettiin Joutsensalmen jäätilanne (huono oli) ja ihmeteltiin nykyajan metsurin tekemää jälkeä naapureiden metsissä. Taitaa Ponsse olla usein sen nykyajan metsurin nimi , joka riehauttaa vuorokaudessa  viisi hehtaaria metsänpohjaa siihen kuntoon ettei maisemia meinaa tuntea. Mutta sen sanon, että jos entisajan metsuri olisi jättänyt puolimetrisiä kantoja palstalleen, niin olisi siinä saattanut ukkoherra jättää tilit maksamatta. Osa tukeistakin oli näyttänyt jääneen ajomieheltä pitkin kankaita, mutta nykyisin on tyyli toinen, kuhan suurimmat ruapastaan kyitiin, että keritään joutuin seuraavalle leimikolle. No, mitäpä se mulle kuuluu, taitavat mehtävirmat pärjätä tuollakin tyylillä paremmin kuin minä.
Mutta aina se vaan jaksaa ihmetyttää samoilla konsteillaan tämä kevät minuakin. On lirinää ja lorinaa, kukerrusta, sirkutusta ja tynnörilinnun tilkutusta. Puput hyppää piirileikkiä ja siilit lähestyvät toisiaan sillai varovasti. Kukkia punkee just lumenalta paljastuneeseen maahan. Sammakot oikoo jäykkiä koipiaan. Yhdenkin kannoin tuosta seinävarresta tuonne ranta heinikkoon. Kurnuta nyt siellä, tiijä vaikka joku kaverisi sen kuulisi.
On muuten sammakoiden kurnutus muutamaan vuoteen laannut huomattavasti. Ennen kuului tuossakin meidän rannassa senpäivänen jyrinä, niin kuin olisi kuunnellut vähän kauempaa Väinölän-niemen TT - ajoja. Sitä viissataa kuutioisten lähtöä.

HÄÄMENOJA.

Mutta hauki kutee ! Sen verran on tää auringonpuoliranta sulanut, että sain sököteltyä kaksi katiskaa sinne rantaveteen ja nyt saan valita minkä kokoisen hauen otan ruokakalaksi, loput lasken jatkamaan häämenojaan. On se tuo hauen elämäkin epistä, tulee ukko ja nappaa pullean naarashauen pataansa kesken häämenojen. Mutta niin se on jollainlailla epistä koko tämä touhu täällä maanpäälläkin, jos on pinnan allakin, vahvempi ja ovelampi rassaa aina heikompaa, viiasas tyhmempää ja rikas köyhempää.
Mutta kevät se on kaikilla saman hintainen ja siitä osaavat nauttia ( ehkä ) paremmin ne, joilla ei ole muuta rassattavaa ja vahdittavaa.


Talvi harrastettiin teatteria. Nyt ovat näytöksetkin ohi, mieli jotenkin rauhallisen oloinen ja raukeakin. Vedetään vähän henkeä, ennen kuin aletaan harjoittelemaan kesäksi pientä farssia. Tulee katseltua ja huomioitua tuossakin pihamaalla yhtä ja toista. Halkopino odottaa pätkijäänsä ja halkojaansa. Kukkapenkkejä tulee uusia kuulema tuohon ja tuonne. Kasvimaa jäi syksyllä kääntämättä, kanala pitää puhdistaa, piha ruopotella, siivottava on tuolta ja tuolta, kuivat halot mätettävä liiteriin, haukia pyydettävä, saunaa lämmitettävä, makkaraa grillattava ja huomenna on sekin vappu. Ja päivällä mentävä myymään Puotiin munkkeja ja simaa, illalla teatterilaisten kanssa karonkka. Enhän minä näitä läheskään kaikkia itse tee, kunhan luettelen tekemättömiä.
Tää menee nyt sitä rataa, niin kuin edesmenneellä lankomiehelläni. Aamulla lueteltiin päivän työt. Sinne ja sinne pitäisi ehtiä, työtä on jokapaikka täynnä. Sitten kiehautti pannullisen kahvia, joi sen ja rupesi pötköttelemään kiireimmäksi aikaa. Ei ollenkaan huono.  Ei minua nuo työt rassaa, eikä ressaa, mieluisia ne ovat. Teen vähän päivässä, vähän enemmän viikossa, kettumummon kaverina. Syvänvikanen henkilaita ukko, mulla oo mihinkään kiirettä. Aika kulkee omia aikojaan ja minä omiani. Ei tää maailma tule sen valmiimmaksi ainakaan minun hätäilemällä. Tulisi vaan mahdollisimman paljon siinä työnlomassa istuskeltua, ihmeteltyä ja pällisteltyä. Mutta uskokaa pois, kun on koko ikänsä pikkusen kiirehtiny, niin kolme vuotta tänne maalletulon jälkeen ja eläköidyttyäni meni, ennen kuin pystyin istumaan tuossa terassilla puoltuntia sinkoilematta siitä välillä mihinkään. Niin se tuo maailman vauhti tarttuu vajeltajaan. Mutta nyt on jo opittu pällistelemään, osin pakostakin,

vähän pitempäänkin, jos niin huvuittaa ja varsinkin näin keväisin huvittaa kyllä.
Mutta arvatkaapa meneekö muutama tunti rattosasti, kunhan nuo jäät lähtevät. Nostan yamahan veneen perälle, mukaan pari vapaa ja uistinpakki. Suuntaan tuosta salmesta selällepäin, panen moottorin tyhjäkäynnille ja uistimen perään. Voitte uskoa ettei murheet mieltä paina. Ja kalamiehen mieli se on loputtoman toiveikas - kohta se iskee - se iso kuha !

Mielen ristiriitoja.

Nyt se on, se kauan ja hartaasti odotettu kevät, se minun vuodenaikani.
Muuttolinnut ovat tulleet, rannat alkavat sulaa jäistä ja kohta hauet posahtelevat ja mulahtelevat kutupuuhissaan ihan tuossakin meidän rannassa.  Luonnossa on alkanut se mahtava rynnistys kesäntekoon. -  Mutta ?
Heräsin tänäkin aamuna jo ennen neljää, sillä kaikenlaiset vanhenemisen vaivat eivät anna yleensäkään nukkua pitkään. Ristiselkään koskee, issias jäytää lonkasta sääriin, ei saa nukutuksi, vaikka muuten ei olisi mitään kiirettä heräämiselle.  Siinä käydään mielessä läpi illallista teatteriesitystämme, lauletaan esityksen lauluja ja rätnäillään kaikenlaisia, yleensä positiivisia asioita.
Sitten nousee jo kettumummokin viiden jälkeen munkintekoon ja siman pullotukseen. Itsekin nousen kahvinkeittoon ja haempa puitakin uuniin, sillä mikään ei ole niin mukavan ja kodikkaan tuntuista, kuin lämmitettävän uunin lasiluukun läpi hontava tuli ja sen lämpö aamuviileään tupaan. Lämpöpumpun puhallusilma ei voi tuottaa samanlaista tunnetta, kuin oikea tuli ja sen lämpö.

Televisionkin avaan siinä kahvia hörppiessä ja hyvää aamupalaa mutustellessa, mieli on vielä kuin kevätaamu, virkeä ja toiveikas. Ei ole vielä tv,ssä muuta ohjelmaa, kuin rullaavat uutiskuvat ja sen ohella musiikkia. Heti alkaa vaivata artistin tuskainen laulu ja sekasortoinen, räikeä, soinnuton musiikki. No nappaan äänen pois, kuten teen aina mainosten ajaksi. No sitten tietenkin alan seurata uutis rullausta. Taas on joku ajanut autolla ihmisjoukkoon, ainakin kaksitoista on kuollut. Syyksi epäillään naisvihaa. Voi herra varjele ! Se oikeuttaa tänäpäivänä tappamaan ihmisiä silmittömästi, jos ei tykkää jonkun tyylistä. Sitten Helsingin kaupunki on tehnyt suunitelman ruokajonojen vähentämiseksi. Se tuntuu olevan vähän samanlainen, kuin tämä hallituksen työttömille tekemä ruoska. Hursti vaatii kaupunkia satsaamaan logistiikkaan ? Kahden suuren valtion päämiehet kättelevät toisiaan naamat pönöttän ja suut hevosenkengällään  - olemme samaa mieltä, että voimatoimia siellä ja siellä on jatkettava, talouspakotteita kovennettava. Lastentarhojen ovet pannaan pariksi päiväksi kiinni - lapsiperheet ovat ihmeissään ja vaikeuksissa.
Nyt ovat jo Sepolla fiilikset ihan toisenlaisia, kuin vartti sitten. Muistuu kuitenkin vielä mieleen kevät-tulvat ja se aamuvirtsan ja kahvinvärinen vesi, joka tulvii ojista teille ja pelloille tuolla kevät teitä ajellessa. Miksi se on sen väristä ?  Miksi kolmekymmentä - neljäkymmentä - viisikymmentä vuotta sitten vesistömme olivat kirkkaita ? Meidänkin lahdella näkyi kahden metrin syvyydessä vielä pohja.  Mikä niitä nyt vaivaa ? Miksi ne kokoajan tummuvat ? Ne ovat olleet vuosimiljoonia kirkkaita ja puhtaita.  Miksi lähes kaikki musiikki tehdään tuskasta ja sekasorrosta. Ihmiskunta oireilee tekemällä täysin järjettömiä hirmutöitä. Luonto oireilee ihmiskunnan aihettamista toimenpiteistä. Ja lisää aina vaan suurempia, sellutehtaita, tehoviljeltyjä suurtiloja ja kaikkea mahdollista ennen näkemättömän suurta ja tehokasta rakennetaan pää punaisena ja yhä suurempia voittoja tavoitellen. Silti maailmasta tuntuu loppuvan raha. Kaikesta ihmisille, vanhuksille, lapsille ja sairaille suuntautuvasta avusta ja tuesta, hoivasta vähennetään ja leikataan jatkuvasti. Teknokraatit ja muut aivopesyt hihhulit saarnaavat digitalisuuden, tekoälyn maailmaa parantavasta ja mullistavasta voimasta. Robotteja valmistetaan viihdyttämään ja - auttamaan ? ihmisiä loputtomissa ongelmissaan. Työnteko on nykymaailmassa vain vaihtoehto.
 En jaksa luetella enää enempää !  On kuin koko maailmasta loppuisi rahojen myötä järki ja inhimillisyys !

No niin ! Ei pitäisi tietenkään sortua murheen suohon, ei pitäisi ajatella, pitäisi van antaa kehityksen kulkea välittämättä mistään mitään. Pitäisi vaan seurata ja kulkea kuin hanhi laumassaan. Suu auki ja silmät kiinni, niin herra antaa ylhäältä hyvvee suuhun. Näinhän leikittiin jo lapsena ja sitten joku pudotti siihen ammollaan olevaan suuhun lampaanpapanan. Ihan sama meininki on nyt koko yhteiskunnassa vallalla. Meitä viedään kuin pässiä narussa. Jotkut tempovat narusta vastaan, mutta peräsä mennään kuitenkin. Vahvemmat ( markkinatalouden) voimat vievät ja kiskovat naruista meitä ihmispoloisia minne tahtovat. Melkein kaikista kaupoissa myytävistä elintarvikkeista ja tuotteista meitä varoitetaan, älkää ostako niitä, ne aiheuttaa sitä ja sitä sairautta, eivätkä sovi ihmisravinnoksi. Mutta hallelujaa ! Onhan meillä kattava apteekkiverkosto. Silti me rahtaamme just niitä myrkkyjä peräkontit täynnä ja auton jouset pohjassa jääkaappeihimme viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Nyt huokaisen syvään. Ohoh ! Olipas se aamu. Ei ole helppoa olla tällainen herkkämieli nykymaailmassa. Täytyy tässä siirtyä aamutoimiin, sillä kohta lähdemme Kuopioon ostoksille.

Absurdia, mutta nykyaikaista, tätä elettävää elämää ja maailmanmenoa.
Lupaan, että ensikerralla kirjoitan positiivisemmassa mielialassa. -  Anteeksi.

Elämän lanka.

Meitä on moneksi. Joku tykkää talvesta, joku keväästä, kesästä tai syksystä.
Minä taidan kuulua niihin, jotka tykkää aina kulloinkin meneellään olevasta vuodenajasta,

kunhan se ei kestä liian pitkään, niin kuin mennyt talvi.
Mutta tämä nyt alkava vuodenaika on varmaan monelle se odotetuin.  Ajatelkaapa, jos ei olisi, eikä tulisi kevättä. Tulisiko sitten mitään muutakaan?
Minulle se ainakin on kuin sellainen elämän lanka, tämä kevät. Pitkän, lumisen ja kylmän ajanjakson jälkeen alkaa aurinko lämmitää, tulee sulia ja pälviä. Purot lorisee, ensimmäiset muuttolinnut palaavat, aurinko lämmittää tyynesssä paikassa.. Mustarastas viheltelee nytkin lähikoivussa, kun naisista palaava, huolettoman keväinen renkipoika, kevyessä olossaan. On siinä jotain niin herkkää, että tuntuu kuin itsessänikin alkaisi jokin mahla sulamaan. Mieli ainakin liitää piliven laitoja, eikä tahdo malttaa tulla sisälle, vaikka alkaa jo yökylmä hätistää. Kohta laulukuoroon liittyy rastaat, ehkä joku teerikin, lokit joutsenet ym, ja peippo jo lauleleekin. Ajatuskin tuntuu liitävän, jotenkin positiivisemmin, on kuin vapautuisi jostain talven jumitilasta, jonkin asteisesta apatiasta ja synkkyydestä.
Ja entäs kohta, kun alkaa nurmi vihertää, lehtipuut saavat silmunsa, koivikon rintuus saa herkän kauniin vaaleanvihreän värin. Se tulee kiire ja pikku paniikki,sitä koettaa rimpuilla niissä päivissä kiinni epätoivon vimmalla, ei haluaisi ajan kuluvan ollenkaan, ei päästää kevättä millään kesäksi, sillä sitten on vain se - kesä.
Vielä tuomenkukan ja sireenien aikaan tuntuu keväälle, mutta sitten viimeistään kun on Juhannus vietetty, alkaa tuntua vain tavalliselle kesälle.

No nyt saatatte huomata, että minä olen kuitenkin kevätihminen ja kyllä kai se lopulta niin onkin, ei taida kannattaa yrittääkään sitä kieltää. Kohta kahlailen rantaheinikoissa ja työntelen pitkällä riu-ulla katiskaa rantasulaan, sillä hauki nousee kutemaan heti, kun rannat vähänkin avautuvat.

Veneen kimppuun olen käynyt heti ensimmäisten aurinkoisten päivien tullen, rapsutellut ja tervannut.
Eli siis eilen ja tänään. Uudet verkotkin hankin kesää varten, sillä päätin tuhota kaikki reikäiset ja riekaleiset,vanhat entiset kuha - ja haukiverkkoni. Tahtoo vain mennä soutajan ja huopaajan kanssa välit poikki, kun yrittää niitä sotkuisia repaleita ujuttaa järveen. Monta tarpeetonta - souva, jarruta, huopoo vähän, no souva nyt ja kiännä tuonnepäin,  jää perästä huutelematta, kun on kunnolliset hyvät verkot. Käydään sitten sovussa ongellakin ja vedetään uistinta - sitten kun on kesä.

Niin, on se jonkunlainen elämän lanka tämä kevät, ainakin minulle ja luulen, että monelle muullekin.
Antaa se virtaa lisää ihmiseen, uutta potkua ja tarmoa. Halkopinotkin näyttää kutsuville. On mukava päästä moottorisahan kanssa pätkimään ja sitten halkoa napsimaan hellapuita ahavaan kuivamaan, ensi talven varalle. No nyt lipsahti tuo talvi sana, mutta unohdetaan se.
En enää meinannut muistaa sitäkään, kuinka viime keväänä aloin innolla tekemään halkoja, kevään hurmassani. Hakkasin ja riehuin tietysti yli voimieni ja siinä sitten lykkäsi flimmerin päälle. Ei sitä enää saatu kääntymään oikeaan rytmiin ja nyt tänä keväänä napsinkin sitten vaan hellapuita sen minkä jaksan, ja välillä huilaan, vedän henkeä ja ihmettelen tätä kevättä.

Toivottavasti näitä keväitä tulisi minullekin vielä monta, niin kuin teille itse kullekin.
Ja loppuun. Ei Porilaisten marssi, vaan  - Anttilan keväthuumaus ! 😃

Kuka heittää sen ensimäisen ?

Nyt kun on oikein luvan perästä sellainen päivä, jolloin voi hieman synkistellä ( pitkäperjantai )
Niin käytän tilaisuutta vähän hyväkseni. Tietänette varmaan jo entuudestaan, että olen aika ajoin taipuvainen pieneen angstiin, joskin se menee pääsääntöisesti pikku jurputtamisella ohi.

Mutta, nyt tuo Siltsu parka ollut minun mielestäni tarpeettoman tuomitsemisen kohteena joka mediassa. Meillä ihmisillä on joku pakottava tarve, ikään kuin oikeus asettua lajitoverimme, josta huomaamme jonkun heikkouden, yläpuolelle. Sieltä on helppo tuomita hänen heikkoutensa ja vikansa, ja samalla koko ihminen suureen ääneen. Kirjoittaa hänestä solvaavia kommentteja, etenkin nyt kaiken kansan saatavilla olevan somen välityksellä.

Julkisuuden ihmisillä ei saa olla heikkouksia, eikä tietenkään muillakaan ihmisillä, vain omat ongelmamme ( joita eivät muut tiedä ) sallimme.
Ehkäpä juuri siksi olemme niin kärkkäitä ja muka oikeutettuja  tuomitsemaan kaikki (siltsut), että oma egomme tilapäisesti hieman kohenisi. Mutta ei se lopulta siitä mihinkään kohene, kohta on isot otsikot mediassa - Siltsun tila paranee, hoito tehoaa, mies on elämänsä kunnossa, katuu menneisyyttään ja toilailujaan.
 Me - voi vittu, luuleekohan se nyt olevansa jotenkin parempi ihminen, kohta retkahtaa kuitenkin uudelleen. Näin voi käydäkin ja me olimme taas oikeassa. - Johan minä sanoin !
Semmoista on ihmisen vajellus täällä ajassa tällä kohtaa.
Mutta ajatelkaapa. Jokainen pieni lapsi syntyy tähän maailmaan tiedottomana kaikesta, tästäkin pahasta. Vain meidän aikuisten esimerkki saa hänet käyttäytymänn edellämainitulla tavalla.
Saattaa tietenkin olla, että hän imee jo äidinmaidossa mainitut ominaisuudet, mutta onko ne kätkettyinä jo äidinmaidonkorvikkeisiinkin, sillä imettäminenhän on harvinaista nyky äideillä, rinnat menee kuulema luttanoiksi, eikä olla sitten enää kauniita ja trendikkäitä. No, kyllä viimeistään hiekkalaatikolla opitaan, miten heikompaa kurmootetaan.
Mahtaa se tässä ihmisenä olemisessa olla se hyvä puoli, että sitten pikkuhiljaa pään ympärysmitan kasvaessa meille tähdennetään, että kanssasisaria ja veljiä ei saa tappaa sittenkään, vaikka ne eivät ole meidän mieleen. Luonnossahan tapahtuu poikkeuksetta niin, että heikompi nokitaan hengiltä.
Mutta komsii - komsaa, siellä ei koskaan tulekaan ylikansoitusongelmaa, niin kuin meillä  ( järjellisillä) olennoilla. Me kun tapamme yhdenkin meille epämiellyttävän kaverin, napsahtaa kymmenenvuotta linnaa ja meidät eristetään järjestäytyneestä yhteiskunnasta, rikostoverien yhdyskuntaan.
No, nyt taidan taas eksyä varsinaisesta aiheesta, juttu pursuaa, kuin entisen tytön povi rippimekosta, mutta ihmisenä olemisen sietämättömästä keveydestähän tässä taisi kuitenkin olla lopulta ja alussa kysymys.
Niin, olenko minä  mikään sanomaan, jos huomaan naapurimme tulevan viinakaupasta, että - vittu mikä juoppo ! Monestiko itse olen käynyt pitkäripaisen ovesta, mihin minä olenkaan addiktoitunut. Esi-isäni taistelivat aliravitsemusta vastaan, minä liikalihavuutta. Nyt on ruokaa safkaa yli tarpeen ja Siltsulle piriä ja hepoa.  Mikä minä olen heittämään sen ensimäisen ? Olenko minä parempi ? Moniko haluaisi kivittää minut ?

Saahan näitä ihmisenä olemisen ihanuuksia ja kurjuuksia hieman pohtis, edes näin pitkänäperjantaina, vaikka oikeasti - mitäpä hyötyä siitäkään on. Olemmehan vain ihmisiä, niin kuin Siltsukin, ja muut ongelmineen.
Minä harrastan teatteria  ja meillä on Tervon Mantulla kantaesitys ja ensi-ilta näytelmällä - Matka taikuri Oskarin maahan   21. 4 klo  19.00
Näytelmästä löytyy mm: itse pahuus ja kuinka pahuuden voi voittaa lopulta hyvyys.
Ehkä opimme ainakin tilapäisesti siitä jotain ?  😊
Eihän tämäkään esitys tee meistä aikuisista sen parempia, mutta ehkä  lapsemme saisivat siitä jotain ajateltavaa alkavalle elämäntaipaleelleen.  Tulkaapa lastenne kanssa tsekkaaman ! Menee elämässä aikaa paljon turhempaankin.