Sielunmaisema.

Sielu, meillä jokaisella on kuulema sielu ?

Saattaapa hyvinkin olla.  Onkohan se ehkä niinsanottu kuvittelutaito, eläytyminen liitettynä muistiin joka luo mielikuvia sisällemme, siis sieluumme, joonekin sisimpäämme ?
En tiedä, mutta jokin tällainen se kait on, tai ehkä omatunto ?  Mutta se minusta tuntuu ihan kauhealle, kun lähetetään sydänlämpöisiä terveisiä sävellahjassa jollekin rakkaalle ihmiselle.
Ajatelkaa - sydänlämpöisiä !   Minulle tulee heti mieleen teurastuspaikalla esiinkaivettu jäniksen, tahi muun teuraselukan höyryävän lämmin sydän. Voi kauhistuksen kanahäkki "
En mahda sille mitään, mutta näin vain on.  Mutta se sielu ?  Se tuntuu jotenkin salaperäisen miellyttävälle, arvoituksellisellekin ja antaa sen ollakin niin. Mitä meidän tarvitsee kaikkea selvittää itsellemme, saati sitten vielä muille ymmärtämättömille.
Kaukokaipuu, sanokaas mitä se on.  Kaipuuta, haikailua jonnekin, mistä emme tiedä. Ja sekin riitäköön selitykseksi sille asialle.

Minä asun synnyinjärveni Iisveden rannalla.  Kauniin ruohokko ja kalliorantaisen, puhdasvetisen sisävetemme rauhallisella rannalla.  Luulisi, että tuosta ikkunasta avautuu sieluni maisema ja kyllä osittain niin onkin, mutta ei sentään aivan kokonaan.
Jossain vaiheessa nuoruuteni kiireistä aikaa, aloin lukea Heikki Turusen romaaneja. Ensin melko pinnallisesti, mutta iän ja ajan kuluessa yhä syvällisemmin ja tunteella. Kävin kiinni jopa hänen raivaajasarjaansa, joka tuntui niin monelle ihmiselle olevan ylivoimainen haaste, sen vaikeakulkuisuuden, pitkien lauserakenteiden ja raskaan aiheen takia.
Minun sieluuni se kuitenkin aukesi yhdeksi merkittävämmäksi asiaksi koko loppuelämäkseni, kuten myös hänen koko kirjallinen tuotantonsa.

Jotenkin löytyi sielunveli, jota ymmärrän täysin. Hänen kirjat ja asuminen Pielisen rannalla, Kolin vastapäätä, mustarinnan, niin kuin hän siitä kirjoittaa. Simpauttajan ja Impan käveleminen pielisen rannalla, keräten rantavedestä kiuaskiviä. Jompan herääminen humalastaan Pielisen rantaheinikosta kauheaan " tautiin "  Kolin radiomaston kiertävä valo ja sen häivähdys Hupelin yläkerran kamarin seinissä synkkinä ja syys ja talviöinä.  " Siinä on jorpakko, satakilsaa kanttiinsa " - Pielinen, enimmäkseen kivikkoisia ja kallioisia, karuja rantoja, mutta sen käsittämätön mahtavuus ja suuret, lähes merelliset selät, siitä on kehkeytynyt minulle sieluni maisema, etenkin ukkokolin huipulta katsottuna. Siinä alkaa jotenkin kurkkua kuristamaan, ääni samentua ja vesi kihoaa monitehojen taakse. Sanaton kunnioitus ja nöyryys nousee sinne sieluun sitä katsellessa.
Joka vuosi sitä ihastusta on noustava muutama kerta sinne katselemaan, yövyttävä yö-pari kolilla ja usein ajettava myös Paalasmaalle. Käytävä Vuonislahdessa ja Paaterissa, jonne liittyy myös hyviä muistoja. Eevan mies, Paavo Ryynänen piti kovasti lapsista, vaikka heillä ei omia ollutkaan. Meillä niitä oli iso lauma ja Paaterissa käydessämme Paavo jututteli heitä ja arvuutteli heidän nimiään.
Myös Hessun kirjoissa on paljon sen " vornankylän " tarinaa. Itseasiassa, esim. koko Simpauttaja on kirjoitettu siitä kylästä. Heikin veli pakeni Paateriin rengiksi tienaamaan junalippurahoja " Helssinkiin," isän laitettua hänet pitkin tietä, paskanlevityskohtauksen jälkeen. Todellisuudessa kohtauksen Imppa oli siis Hessun isoveli Veijo.

Myöhemmin on ollut tilaisuuksia tutustua Hessuun myös lähemmin ja tuskin tämä vaatimaton kirjallinen ulosantini olisi avautunut itselleni ollenkaan ilman hänen kannustavaa esimerkkiään. Kirjoittaa voi, niin kuin ajattelee.
Näin voimakas vaikutus saattaa esim. jollain kirjailijalla olla toiseen ihmiseen, jopa hänen sielunmaisemaan, vaikka itse asunkin mitä sielukkaimmassa ympäristössä.