Isä meidän, joka olet jo taivaassa.( tai missä lienetkin )

Kuulostelin tuossa tänä aamuna syrjäsilmällä ja korvalla televisiota, kun siellä nuori mies kertoi kun oli trauma mm, siitä, kun ei isä kehunut ja kannustanu häntä koskaan.

Minä olen tätä miettinyt  vissiin vuosikausia, aina silloin tällöin, että pitäisiköhän minun kirjoittaa omasta isästäni sen mikä minun mieltäni joskus vaivaa. Olisko se korrektia, olisko se edes viisasta, tai soveliastakaan kertoa jo kuolleesta ihmisestä. Miksi paremmaksi se siitä enää tulee, joudunko ikuisen kirouksen valtaan loppuiäkseni ?
Jotenkin vaan juilii nää hienohipiäiset ihmiset, jotka saa traumoja jo siitä, kun isä ei kannustanut.
Paskat, antaa tulla lunta tupaan ja jäitä porstuaan, minä räkäsen ulos pienen osan isäsuhteestani ja isästäni, ihan nuin pintapuolisesti vaan.

Muistoni alkavat  luonnollisesti siitä, kun muistini yleensäkään alkoi tallentaa dataa.
Minun lapsena ollessa asuimme täällä Verkkokylällä, ihan tuossa kilometrin päässä nykyisestä asuinpaikastani. Isä teki metsätöitä, kalasti puoli ammatikseen ja muutenkin teki sitä duunia mitä oli saatavilla sekätyömiehelle. Paljon oli isä poissa kotoa juuri näiden työkeikkojen vuoksi, savotat eivät olleen läheskään aina tässä paikkakunnalla. Varsinkin talvella piti mennä etemmäs, sinne mistä duunia löytyi.  Aivan mahoton työmies kuuluu isä olleen nuorempana ja vielä vanhempanakin.  Mutta raskas työ vaati ilmeisesti ne raskaammat huvitkin. Viinaa käytettiin runsaasti silloin kun oli lepopäiviä ja vissiin työpäivinäkin.
Kuitenkin paljon hyviä muistoja on niiltä ajoilta isästä, joskin se viinankäyttö pilkistää väkisin niidenkin muistojen sekaan.
Aina, kun mentiin esim, kesäisin rannoille, rantakalan keittoon, tai letunpaistoon, jonkun kokoinen kiljupönttö kaiveltiin rantaan mennessä jostain kusiaispesästä mukaan. Siinä sai sitten jännittää miten tää reissu taas menee. No riita tuli äidin kanssa ainakin, ja sehän oli sitten jo hyvä syy panna vähän elämää ranttaliksi. Akka perkele naputtaa aina.
Sitten ajetiin moottorilla yöpimeässä ja muistan jonkun kerran kun käytiin kivelläkin.
Yleensä päästiin jotenkin äidin kanssa kotimökille, miesten jäädessä ( juhlimaan ) ja hankkimaan lisää kiljua jonkun ryyppykaverin mökiltä.
Lie kai niitä ollut rauhallisimpia iltojakin kotona, mutta ne eivät ole jääneet erikoisesti mieleen.

Muisti alkaa enemmän kirkastua, kun muutimme v - 1960 pikkumökiltämme Kuopioon.
Isä oli menettänyt riehuessaan töissä terveytensä ja lääkärin määräyksestä olisi löydettävä kevyempi työ, selkä ja muut paikat eivät enää kestäneet älytöntä riehumista.
Hän pääsikin rengasliike Torviselle autokuskiksi ja elämä näytti aluksi olevan ihan ok.
Mutta palkka oli varmaan turhan pieni ja niimpä hän hakeutui rakennustyömieheksi, kestipä selkä tahi ei, mutta sieltä sai parempia urakoita ja siis enemmän liksaa, mutta ne huvitkin alkoivat taas lemaan rankempia. Muutettiin vuokrakasarmista oikein omaan asuntoonkin Kasarmikadulle. Alkoholismi kehittyi kuitenkin hyvää vauhtia yhä pahemmaksi ja koko mies muuttui pikkuhiljaa akressiiviseksikin. Pienten selvien kausien aikana hän oli kuin mies ainaan, mutta varovainen piti olla, ettei vaan saanut jostain kimmoketta ja alkanut taas ryyppäämään. Kerrankin, kun hän kotiutui Järvenpään sosiaalisairaalasta, oli minun tehtävä kulkea hänen mukanaan toripäivillä, ettei isä sotkeutuisi taas juopporemmiin. Kyllä ihmeteltiin, että etkö ata ryyppyä, ota nyt edes vähän, niin tulee parempi olo. Hyvät kaverit kyllä pitää huolta kaveristaan, niinpä isä olikin muutaman päivän jälkeen taas remmissä mukana.  Olipa hän kerran mukana katsomassa kolulaisten mestaruuskilpailujakin ja otti oikein valokuvan, kun voitin kaupungin mestaruuden 60- metrin juoksussa. Mutta eipä kehunut silloinkaan, olin kuitenki aistivinani hänen ilmeestään, että taisi olla ihan hyvillään. Seuraavana vuonna voitin mestaruudet pituushypyssä ja 60- metrin juoksussa ja uskallisinkin sitten ehdottaa, että antaisi rahaa, niin ostaisin piikkarit, kun muillakin on. No menihän siinä parin karjalanviinipullon hinta hukkaan, mutta piikarit sain.

Niihin aikoihin elämä oli jo sellaista, että sai odotella jokapäivä ja ilta, missä kunnossa tullaan kotiin ja tuleeko ollenkaan. Ja ketkä nukkuu kotona aamuun asti, vai onko lähettävä yönselkään.
Ja varovainen oli oltava, ettei vaan hermostuta häntä silloin, kun oli vähän selvempi putki menossa.
Muutaman päivän jälkeen se riita kuitenkin aina jostain tuli ja mies lähti ykköset päällä kievariin ja aamuyöllä muistamattomassa humalassa kotiin ja aamulla töihin. Työasiat hän hoiti enimmäkseen, olipa kunto mikä hyvänsä, mutta kotiin ei liiennyt rahaa, kuin mahottoman uhkailun ja uhittelun jälkeen. Jokin täysin sovittamaton riidanaihe heillä tuntui olevan, siinä huoriteltiin ja välillä käytiin käsiksikin. Kouluun ja töihin täytyi kaikkien kuitenkin taas aamulla lähteä, oltiimpa miten väsyneitä hyvänsä.  Ne viikonloput, tai siis lauantait harmitti eniten, kun meidän piti lähteä Tervoon. Isä saattoi olla jorinjälillä koko viikonlpun ja auton avaimet oli aina hänellä.  Kerran isä istui minin takapenkillä emä humalassa ja äiti ei saanut jotain vaihdetta kunnolla päälle. Isä ylettyi takapenkiltä vaihdekeppiin ja riuhtaisi täydessä vauhdissa pakin päälle. No matkanteko loppui sinäkin lauantaina siihen.

Sellaista resuamista se oli. Ja vauhti parani koko ajan. Ryyppyporukkaa pölähti joskus keskellä yötä kotiin ja mukana oli niitäkin elämän sulostuttajia, niin kuin äiti asian ilmaisi. Siinä kun viisi kuusi ukkoa ja akkaa vetää kilvan norttia ja vinettoo kauheen ryminän kanssa, niin siinä on yksiössä kotoinen tunnelma. Ja siitä vaan aamulla kouluun raikkaana ja levänneenä.  Pinnasin siihen aikaan tosin aika paljon. Ei huvittanut.  Joskus, ehkä kerran isä kaappasi hirmukännissä minut syliinsä ja silitti päätä kovakouraisesti, viina ja sipulihöyryt haisi niin, että oksetti.  Se oli vissiin hellyden osoitus, ehkä, luulisin, tai tilapäinen mielenhäiriö.

Avioerosta puhuttiin yhä useammin. Autokauppias kävi kyselemässä, kun ei ole suoritettu osamaksuja muutamaan kuukauteen. No kohta ei ollut enää sitäkään miniä.
Kerran oltiin kaverini Joken kanssa lähdössä meidän pikkumökille tervoon. Isä sanoi, että ei tarvii männä, se on myyty.
Hänellä oli siihen aikaan sellainen hupullinen hiihtoanorakki, jossa oli iso vetoketjullinen tasku tuossa edustassa. Siinä hän säilytti niitä mökkirahoja niin kauan kun niitä riitti. Yöllä kun hän tuli ympäripäissään kotiin, kävin aina katsomassa minkäverran ovat rahat huvenneet ja nappasin ihan suruttomasti jonkun kympin, tai viiskymppisen, ilman yhtään huonoa omaa tuntoa. Eivät ne olleet minun karkeissa sen huonommassa, kuin kievarin kassassa.
Kerran löysin siitä taskusta venus paketin. Raivostuin niin, että tökitin niihin reikiä nuppineulalla.
Jälkeenpäin olen ajatellut hymyssäsuin, että montakohan veljeä ja siskoa mulla oikeesti on.

Kaiken huippu sattui kerran Tervossa, oli vissiin mummon hautajaiset, tai jotkut muut kinkerit, mutta suku oli koossa parhaat mustat vetimet yllä. Yhtä-äkkiä isän vanhempi sisko hyökkäsi minun kumppuun itku kurkussa ja silmässä. Minkä takis sinä Seppo otit minun laukusta rahaa. Minä olin ihan äimän käkenä, että mistä ihmeen laukusta ja mitä rahaa ?  En ollut ollenkaan tietoinen missä itsekukin piti laukkuaan ja mitä täällä nyt oli tapahtunut. No, ei siinä selittelyt auttaneet ja tieto tietysti levisi kaikille, että Seppo on vienyt rahat.
Kotona sitten  äiti oli pannut isän tiukille ja isä oli tunnustanut, että hän oli ottanut kympin, että saa kievarissa rapulakaljat.
Koskaan kukaan ei tähän päivään mennessä ole pyytänyt minulta anteeksi tapahtunutta ja varkaan maine  on pysynyt voimassa. Tosin suurin osa juhlaväestä on jo nyt  autuaammilla laitumilla, onhan tapauksesta jo 50 vuotta.

Tässä pintahipaisua meidän perhe elämästä.  Vanhemmat erosivat, isä kuoli puukkoon Espoon Kivenlahden rakennustyömaiden asuntoparakissa jouluaamina v 1971.  Rauha hänen sielulleen.

En tiedä liekö jäänyt traumoja, en ainakaan tunnista. Mutta kaunaa jäi paljonkin. En ymmärrä ehkä koskaan minkätakia tämä kaikki piti näyttää meille lapsillekin, veljeni on melkein kymmenen vuotta minua nuorempi, mutta osansa sai varmaan hänkin.
Ei kunnon ihminen sotke lapsiaan tällaiseen paskaan, vaikka puolison kanssa erimielisyyksiä olisikin.
Ei sovi minun päähän vieläkään, vaikka aikaa on kulunut. Ei minun ole pakko entaa edes anteekisi, jos tunnen niin.  Joku on kysynyt, että miten olet osannut kasvattaa omat lapsesi, kun oli tällainen isämalli. En kehu olevani hyvä isä ja kasvattaja, mutta lähes kaiken olen koettanut tehdä lasteni eteen, minkä olen osannut ja mihin olen pystynyt.
Ei se ole aina helppoa kellään tämä maallinen hojellus, mutta jotenkin tuntuu sille, että kannattaa ehkä koettaa käyttää sitä järkeä, mitä itsekellekin on suotu.
Isä ei ollut tyhmä, mutta jotenkin tuntuu, että tuhma hän kyllä oli.

Sori, mutta nyt se on tehty, olkoon kuka mitä mieltä hyvänsä. Ei kehunut isä, mutta eipä juuri jäänyt kehumisen aihetta minullekaan.