Seppo Vihma, lohenmyyjä ( ehkä ) jumalan armosta.

Muutettuamme koko perheellä asumaan vakituisesti Helsinkiin 80 - luvulla, oli tietysti savolaiseen tyyliin löydettävä kaikenlaiset paikat, kuinka täällä toimitaan, Oli löydettävä mistä saa parhaat perunat, mistä parhaan ruisleivän, mistä tuoreimmat kalat ym. Marketit ja tavan kaupat eivät kelvanneet, kuin normaalien päivittäistavaroiden hankintaan, Helsingissäkään.

Kaikki järjestyi aikanaan. Heikinlaaksossa oli pieni leipomo, josta sai parhaan ruisleivän.
Hertsikan teollisuusalueella oli perunatukku, josta sai valita mieleisensä perunan ja kauppatorilta löytyi paras kalanmyyjä, jolla oli parhaat, tuoreet kalat.
Perunan ja vihannesten ostopaikaksi valikoitui myöhemmin kauppatorilta, Loppilainen Ketonen, jolta haettiin sitten aina potut ja vihannekset, mutta kalapaikkana säilyi aina ja ainoastaan Seppo Vihma.
Sepolle tuotiin kalat suoraan kalastuspaatista kauppatorin myyntipisteeseen.
Häntä ei kiinnostanut muiden kalojen myynti, kuin itämeren lohen, vaimo myi muut kalat ja Seppo keskittyi ainoastaan lohen myyntiin.
Lohen käsittely ja myynti olivat lähes taidetta. Joskus sai odotella vuoroaan puolituntia - kauenminkin, mutta kaikki ostajat tiesivät kyllä tilanteet ja odottivat kiltisti vuoroaan, kuunnellen siinä samalla Sepon jutustelua.
Oli komeaa katsoa, kun hän veti 8 - 10 kiloisesta lohesta fileen irti, ja alkoi paloitella sitä asiakkaan toivomuksen mukaisesti.  Siinä poistettiin kalasta kaikki ylimääräinen rasva, evät ja ruodot, hakattiin veitsellä runsaasti mukaan tuoretta tilliä ja asiakkaan halutessa kala myös graavattiin. Lopuksi tehtiin tuotteesta siisti ja kaunis paketti, käyttäen pergamiinia ja lopuksi puotipaperia ja paketti tarjottiin asiakkaalle aina niin, että nahkapuoli kalasta oli alapuolella.  Tämä operaatio ( näytös ) tapahtui aina kiireettömästi, asiantuntemuksella ja hyvien juttujen säestämänä.
Joskus osuin aamulla paikalle, kun Sepolle tuotiin kalalasti rantaan, sain seurata koko operaatiota alusta alkaen ja kun Seppo fireroi ensimäisen lohen, hän sipaisi siitä ensimäisen maistiais siivun, hieraisi siihen hieman karkeaa suolaa, tarjosi sen veitsen kärjellä ja sanoi, maistapa kaima tuosta, tuore lohi ei muuta tarvitse. Ja se oli taivaallisen hyvää !
Joskus, jos ostin lohta loppuviikolla isomman palan, hän kysyi automaattisesti, minne asti viet ?
Osasi sitten ripauttaa suolaa sen mukaisesti, laittaa jääpussit mukaan, jolloin kala kesti kylmänä pitempään.  Ja herra varjele, jos joku asiakas keksi kertoa mitä turejuustoa ja muuta hän laittaa uunilohen päälle mausteeksi  - Seppo suoristi selkänsä, katsoi asiakasta hetken silmiin, sanoisin aika merkitsevästi, mutta yleensä ei sanonut kuitenkaan mitään.

Lohi ja sen käsittely oli Sepolle ilmeisesti kutsumustyötä, taidetta, loistavaa aisiakaspalvelua, leppoisaa tunnelmaa myyntiteltassa, elämän tapa.
 Ja asiakas tunsi olevansa arvostettu ja luotettavissa käsissä ostaessaan jo siihen aikaan melko arvokasta herkkua.  Enpä juuri koskaan kuullut kenenkään kysyvän, paljonko on lohi kilo.
Hanellä oli vakioasiakaspiiri, kaikki tiesivät pelin hengen. Teltaan ei tultu, jos oli kiire ja minuuttiaikataulu, vaan saatetiin ostaa tilapäisesti viereisestä kojusta norjan lohta, jota Seppo halveksi.
Vanha iso sininen paketti mersu oli hänellä ajokkinaan, jolla hän roudasi rekvisiitan torille ja sieltä pois. Hän tuli aina, kun sai kalat suoraan kalastajalta kojuunsa, niinä päivina, kun ei lohta ollut tiedossa, hän ei tullut ollenkaan.
Kerran hän sanoi minulle, se ei mennyt katsastuksesta läpi tuo mersu, ajan sillä niin kauan kuin jeparit nappaa siitä kilvet pois. Sitten en tule enää torille.

Hän oli niihin aikoihin kun muutettiin Helsingistä pois, ehkä yli 70 vuotias. Sormet olivat jo hieman koppuraiset kymmenien vuosien kylmän kalan käsittelystä. Mutta homma kävi ja juttu luisti.

Taisi olla pari kolme vuotta, kun tulimme seuraavan kerran kauppatorille. Ketoselta ostimme uudet siiklit, porkkanat ja jotain muuta, mutta Sepon paikan rannassa oli täyttänyt jo joku muu.
Oli tainneet jepet napata hänen autosta kilvet, en kysellyt keltään asiasta sen tarkemmin, jääköön se asia silleen, mutta jotenkin tuntui tyhjemmälle kauppatorilla käynti ja aina nykyisinkin tulee jokakerta mieleen tuo armoitettu lohimies torilla käydessäni.
Kuinkahan monelle muullekin ?

On erittäin suuri harmi, kun en koskaan napannut valokuvaa Sepon kojusta. Taisi olla siihen aikaan liian kiire ajatella tällaisia kamera asioita ja että Seposta tulee vielä joskus legenda.
Mutta silloin, kun oli aikaa astua hänen telttaan, kire haihtui vähäksi aikaa.  ❤️