King size.

 Vanhempi väki meistä muistaa vielä 50 ja 60-lukujen ruuat ja ruokailun. Sitä aikaisemmasta minä en tiedä muuta kuin mitä olen kuullut ja tiedänkin, että se oli vielä niukempaa, kuin minun lapsuudessani.
Ei minunkaan ikäluokat juuri nälässä eläneet, mutta tiedämme varmaksi, että Suomessakin on ruuan saanti ollut todella tiukassa, ei tarvitse mennä kovinkaan kauaksi taaksepäin.
Ruualla oli aivan toinen merkitys kuin tänä päivänä. Syötiin henkensäpitimiksi, täytettä suolen mutkaan. Tavan rahvaan työt oli suurimmalta osin fyysisiä, tehtiin kovaa ruumiillista työtä niin maaseudulla, kuin kaupungeissakin. Kroppa kulutti kaloreita aivan erimääriä / vuorokausi, kuin nykyisin. Kova työmies ja -nainen oli kunniassaan. Ja se ruoka mikä saatiin ostettua, tahi omista pelloista ja vainioilta kerättyä ei ollut kovin kaloripitoista, sillä ei juurikaan pystynyt lihomaan.
Ruskeakastike ja perunat. Siinä oli se peruseväs, ruisleipää, voita ja maitoa. Kaikki sen yli oli jo sitten tavallaan ylimääräistä, ehkä juhlaruokaa. Etenkin maaseudulla, taloissa. jotka olivat järvien lähellä, suolalahna, tai suolasärjet sipulin kanssa kuuluivat myös jokapäiväiseen särvinpuoleen. Juomana lehmästä lypsetty maito, josta oli kerma kuorittu pinnalta, piimänsintu, tai kotona tehty kotikalja.
Siihen ruskeaan kastikkeeseen saatettiin sitten tirruuttaa pannulla sekaan vähän kiljuvan pintoo ( sianlihaa ), kananmuna, tai hauenpalasia. Kääppäs poeka hakemassa sumpusta semmonen kastikekala, sanoi mummo joskus. Kastikekala oli vähän isompi pientä haukea, että sitä oli helpompi ruotia sen kastikkeen sekaan. Paistinkalaksi kävivät kaiken kokoiset ja nimiset kalat, niin kuin keittoonkin.
Ja kun se kalakeitto keitettiin, se oli varmasti kypsää. Piikkilankakeittoo, jossa ruodit sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin lautasella.

Nämä olivat semmoisia tavallisia ruokia arkipäivinä ja tietysti myös vellit. Peruna- ja riisvelli pääasiassa, joskus muna- ja makaroonivelli. Makkaroita ja juustoja ei pöydässä juurikaan näkynyt. Ja varmaa oli, että näillä eväillä ei kyllä maha kasvanut, eikä ollut tarkoituskaan. Ruuan tarkoitus oli siirtää nälkää seuraavaan kertaan, ravita ihminen, että se jaksaa tehdä töitä. Kyllä niillä nälkä lähti, kun söi tarpeeksi, penskoilta usein jo ennen syöntiä. Sillä eivät ne mitään herkkuja yleesäkään olleet, eikä niin ollut tarkoituskaan. Minusta tuntui, että useammassa paikassa ruoka tehtiinkin siihen katsoen, ettei menisi niin paljon sitä ruokaa. Ajatelkaa - minullekin penskana syötettiin ruokahalulääkettä. Ja kyllä on tehonnut. Vaikutus alkoi kylläkin vasta vanhempana, ja syy selviää tässä myöhemmin.
Pyhinä syötiin sitten vähän kevyemmin, koska ei ollut sitä työntekoa.

Onko teille tuttuja sellaiset sanat, kuin king size, mega, jätti, tupla, super ym, tämänkaltaiset adjektiivit ? Niillä kuvaillaan tämän päivän ruoka-annoksia, kyllähän te sen tiedätte. Joka nurkallahan niitä näkee pikaruokaloden ikkunoissa, mainoslehdissä, televisiossa ja kuulee kaikissa mahdollisissa tiedotusvälineissä ja jokapaikassa.
Ruuan merkitys on pikkuisen muuttunut tänä kehittyneenä aikakautena. Pikkuisen naputtelet etu- ja keskisormien yhdistelmällä ja kohta on pizzataksi ovellasi, sieltä hyppää ukko ulos lootapinon kanssa ja soittaa ovikelloasi. Ja varmaan lähtee nälkä, ainakin siksi aikaa kun kävelet seuraavalle mäkille.
Ja aivan varmasti kalorimäärät riittää päiväsi tarpeeseen, saattaa olla muutama tuhat kaloria ylimääräistäkin.
Ruuasta on tullut meille jonkinlainen kultainen vasikka, jota palvotaan, sille uhrataan kauheat määrät rahaa, lähes koko vapaa-aikamme ja kaiken kukkuraksi vielä terveytemme. Silloin kun ei ole pitsaa tahi purgereita naaman edessä, mässytämme sipsejä, naksuja ja suikeroita. Kastamme niitä vielä dippeihin, että varmaan makuelämys ja teho olisivat täydellisiä. Ennen oli ongelmana saada  riittävästi ruokaa. Nyt on ongelmana liiallinen ruuan saanti. Ja mitä halvempaa se on, sitä enmmän se on epäterveellistä ja lihottavaa.
Kaiken aikaa tiedotusvälineistä tulee ruokamainoksia, lehdet ovat niitä täynnä, tv:ssä on jatkuvasti ruokaohjelmia, jopa monella kanavalla yhtä aikaa. Ja niiden jälkeen katsomme " upea lihava elämäni " ja  " hengenvaarallisesti lihava ". Mutta eipä hätkäytä millään tavalla.  Postiluukusta tungetaan ruokamainosta halusimmepa, tai emme. Ruuanlaitto on jo vähintäänkin taidetta, suurimman osan melkein akropatiaa. Et ole mitään, jos et osaa laittaa, tai tilata vieraillesi sanoinkuvailemattomia herkkuja ja luomuksia. Grilli on pakollinen joka taloudessa. Siihen mitä kalliimmat lihat, makkarat ja äyriäiset. Ja entäs ne juomat ? Meillä täällä härmässä touhu ei ole vielä mennyt niin överiksi, kuin tuolla atlantin takana, muttä hyvää vauhtia lyllerrämme perässä.
Ruumiillista työtä harva enää tekee, housunkaulukset ja vyöt sinkuu, paitakokoja on suurennettava. Jouluruuista toipumiseen menee kuukausi. Laihdutus- ja fitnes-bisnesmiehet ja Gustafsbergit nauraa meille selän takana katketakseen ja nostelevat puolenmiljoonan vuosituloja meidän läskiemme kustannuksella. Kirurgit leikkaa urakalla pitkää päivää mahalaukun ohitusleikkauksia. Tiedemiehet ja kemistit ympäri maailmaa kehittelevät yhä uudempia ja kalliimpia laihdutuslääkkeitä ( jotka sisältävät palkkää luujauhoa ).

Niin - ajatella ! Tähän on tultu. Ja ruoka oli alunperin tarkoitettu täytteeksi suolen mutkaan, ettei niin pahasti huikaisisi, kun teemme töitä ja että jaksaisimme niitä tehdä.
Ei tarvitse minullekaan enää syöttää ruokalulääkettä väkisin, myönnän sen kernaasti. Ihan samalla tavalla palvon sitä kultaista vasikkaa, kuin muutkin. Kiemurran koukussa, kuin onkiliero. Syynään kaloreitani ja siitä huolimatta teen nahkapaskalla lisää reikiä vöihini. Onnittelen kuitenkin itseäni, sillä täältä peräkylältä on matkaa pitserioihin ja mäkkeihin. On syötävä enimmäkseen niin kuin ihminen, mutta liian paljon kulutukseen nähden siitä huolimatta.
Voi tätä ihmisen alennusstilaa, luonteen heikkoutta ja laumasielua.
 Tietystihän me voimme syyttää  kauppiasta ja mainosmiestä, saadanhan me sillä vähän parempi omatunto ja voimme sen kunniaksi taas tilata perhepitsan ala fantasia, viidellä täytteellä ja siihen lautasen syrjään mega ranskikset ja  aloittaa vasta huomenna se säännöstely. Onhan tässä vielä aikaa päästä rantakuntoon. Ja jokainenhan meistä tietää, kuinka helppoa laihduttaminen on. - syö vaan vähemmän kuin kuluttaa.
 Olen vissiin useammassakin yhteydessä tyrkyttänyt aina johonkin väliin, että ihminen on maanpäällä elävistä elukoista kaikkein surkein, enkä luovu siiitä kannastani pieneen hintaan, en sittenkään, vaikka tarjoaisit lounaan Raxissa.

In Memoriam  Reijo.

Taas on yksi tärkeä,läheinen ihminen poistunut elämästäni. Innokas kalakaveri, hyvä seuramies ja sydämellinen, erittäin positiivinen ystävä, viimeinen ja läheisin enoni.
Mainitsin jossain aikaisemmassa kirjoituksessani syöpäseulontojen tärkeydestä nuoremmillekin, vielä oireettomille ihmisille.
Se teksti oli " ainako vaikeimman kautta "
Nyt on taas menty sen vaikeimman kautta ja tulos on konkreettinen tuska, ikävä ja luopuminen.

Läheisen poismenossa minulle on vaikeinta ymmärtää hänen lopullinen poistuminen täältä elämästä. En näe häntä enää koskaan. Ei tule kylään, ei mennä ongelle, ei kerro enää hyviä juttuja, ei mennä yhteisille reissuille. Ruokia, kaalikääryleitä ja muita tehtiin porukalla.  Se kaikki on nyt kertakaikkiaan ja lopullisesti ohi, vaikka poikavuosista asti touhuttiin yhteisiä juttuja. Muutama päivä sitten vielä rupateltiin, heitettiin huulta ja oltiin yhdessä, hän hengitti ja liikkui, oli elossa.
Toki se oli tiedossa, että poistuminen keskuudestamme on jossain vaiheessa edessä, mutta siitäkin huolimatta, se tuli liian nopeasti ja yllättäen. Nyt sen vasta tajuaa, kaikki on hetkessä pois pyyhkäisty, paitsi muistot. Ne ovat alussa kirveleviäkin, mutta muuttuvat luullakseni ajan kanssa asioiksi, joiden avulla saan taas hänet ajatuksissa mukaani sellaisena, kun hän eläessään oli.

Syntyessäsi heti sodan jälkeen kymmenlapsisen , köyhän perheen nuorimmaksi, ei elämä ollut helppoa. Jynkänlahden rannalla olleen Ruukinrannan torpan kahdenkymmenen neliön hatarassa huoneessa ei aina loistanut kodin lämpö,onni ja harmonia. Ei ollut läheskään joka aamu tietoa mitä tänään syödään. Ja oli paljon niitäkin iltoja, jolloin mentiin tyhjin vatsoin nukkuman, näin minulle on luotettavalta taholta kerrottu. Talviaamuina, saattoi joillakin lapsista olla tukka jäätynyt siskonpedillä lattiaan kiinni ja ainuita kenkiä pidettiin vuorotellen, että edes joku pääsi käymään ulkona.
Perheen isä kuoli juuri sinun päästyä kouluikään.
Näistäkin lähtökohdista ja olosuhteista on ihmisen ponnisteltava eteenpäin ja kasvettava aikuiseksi. Riippuu paljon ihmisen luonteesta, kuinka hän tulevaisuudessa onnistuu, pärjää traumojensa kanssa ja pystyy asennoitumaan elämän taisteluun, jos näin tramaattisesti elämää voisi kuvailla ja miksi ei voisi ?. Tuurillakin saattaa olla oma merkityksensä elämän onnistumisessa. Luonne ja asenne Reijolla kyllä oli se kaikkein tärkein - positiivinen.
Reijolla  oli asennetta, luja tahto saada kaikki paremmin, kuin sinun lapsuudessa oli. Työtä, ruokaa jokapäiväksi, ettei kenenkään tarvitsisi koskaan mennä nälissään nukkumaan. Siinä ja monessa muussakin sinä onnistuit. Sitä hyvää tuuriakin tuli mukaan jo melko aikaisessa aikuisvaiheessa, elämänkumppani Maisan muodossa. Puhun hyvästä tuurista ja onnesta sen vuoksi, että läheskään kaikille ei koko loppuelämän kestävää, rakasta aviopuolisoa löydy kerralla. Reijolla ja Maisalla oli onnea, te selvisitte loppuun asti kaikesta. Oli Onnea myös saattaa maailmaan kaksi, nyt jo hyvin menestyvää, lahjakasta ja työteliästä poikaa.
Pääasiahan lienee tässä lyhyessä ja nopeasti menevässä manpäällisessä vaelluksessamme, että selviydymme siitä. Minun mielestä on jokseenkin turhaa tavoitella kruunuja ja seppeleitä eläessään, riittää kun selviydymme. Se seppelekin kyllä tulee sitten viimeisenä, tavoittelematta.
 Sinä Reijo selviydyit matkasta vähintäänkin tarpeeksi hyvin. En usko, sinulle jääneen yhtään vihamiestä. Kaikki muistavat sinun hyväntuulisuutesi ja oikean elämän asenteesi. Olit hyvä ja viisas ystävä, rakastava aviomies, isä ja ukki. Me kaikki jäämme kaipaamaan sinua.

Niin paljon hyviä asioita jää meiltä ihmisiltä kertomatta edesmenneille heidän eläessään. Sinulla Reijo oli niin hyviä läheisiä, että ainakin osan näistä he ovat sinulle varmasti kertoneetkin.
Minä, perinteisenä suomalaisena miehenä saan tämän kaiken sanottua vasta jälkeenpäin, mutta jos luet Reijo siellä jossain tämän kirjoituksen, voit uskoa, että kaikki on totta.

Seppo.

Ja vuodet ne käy yhä nopeimmiks.

Niin ollaan taas uudella vuodella.
Muistan kun pojan koltiaisina hunttailtiin minkälaisia autot ovat sitten kun on vuosi 2000.
Minä ainakin ajattelin itseni olevan tuona vuonna vanha ukon kääppänä. Autojen kuvittelin olevan semmosia vähän ovaalin ( kananmunan ) muotoisia ja arvelin niiden kulkevan teiden kohdalla, mutta parin metrin korkeudella, enkä paljoa erehtynytkään. Tiellä ne tosin vieläkin kulkevat, mutta melkein ilman kuljettajan ohjausta.
 Nyt on jo vuosi 2018, enkä edelleenkään suostu olemaan vanha käppänä. No runoilija loihtii ajankulkua  " vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks "  On siinä perääkin, eihän sitä voi kieltää. Nyt on aikaa olla välillä vaikka haikea ja monenlaista vaikeutta näyttää kokoajan kertyvän tähän matkantekoon. Niistä vaan pitää mennä röytämällä' yli, ei niiden kanssa saa jäädä tupeksimaan. Toinen runoilija sanoo " ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki " ja siinä tämä taiteilija on kyllä aivan oikeassa. Taiteesta puheen ollen, meikäläinenkin on ottanut viime syksynä vielä aivan uuden harrasteen, teatteritaiteen. Siis näyttelemisen harrasteteatterissa. Ja mieli tekisi vielä ruveta soittamaan jotain instrumenttiakin. Saatan erräänä päevänä hilata tuonne rantamökkiin rummut, katotaan miten siinä käypi. Koko ikäni on vähän vipattanut rytmijälka ja käsikin, ei ole vaan oikein joutanut rummuttelemaan, on täytynyt muuta sooloilla.                                . Saahan nyt nähä, toteutuuko vielä tuokin haave. Minulle on jotenkin tullut semmoinen käsitys, että malkein kaikki näyttelijät ovat siviilissä melko ujoja ja omalaatuisia ihmisiä, olen heitä tuntenutkin joitain, seköhän se minuakin vetää esiintymään ? Joku perä siinä saattaa olla.
Niin, ne vuodet, ne vuodet. Niitä vaan kertyy hirmuvauhdilla lisää ja minusta tuntuu, että nykyisin kaksi kerrallaa. Niin nopeasti tuntuu aika menevän. Tähän huomioon havahduin muunmuassa tänään, kun televisiossa mainostetiin, että Titanic elokuvan teostekin on kulunut jo kaksikymmentä vuotta.
Äskenhän se vasta oli ensi-illassa. Ei helevekkeri ! Pannaanpa se kaksikymmentä vuotta eteenpäin, niin meikäläinekin työtää jo siinä vaiheessa Tervon kirkon nurkalla, petäjänjuurella koeranputkee.
Voi kauhistus ! Mutta semmonen on elämän laki, armotonta on matkamme täällä.
Mutta toennii, ihan myötääsä tuntuu olevan perjantai ja se on kyllä pahan merkki. Aika menee liian kovalla vauhdilla, ihan hirvittää. Jotenni pitäs suaha ryytä tähän hommaan, mutta jospa annetaan kuitennii männä, huilataan vasta haudassa. Pääasia kai se olis, että sais terveenä kuolla.
No nyt tää touhu kyllä lipsahti vahingossa uuven vuoden kunniaks elämän ja kuoleman kysymyksiin, mutta kun ne vuodet käy yhä nopeimmiks, sille minusta tuntuu ihan tosissaan.

No keksitään jottain muuta, vaikka sitä, että kyllä on hirveesti tullu lunta. Verkotkin pitäs saada jään alle, mutta ei taida olla menemistä vielä tuonne isoille selille ? Ja tänne rannemmas jos heittää, niin pelekkää haukee saat syyvä koko talven.
Olette ehkä huomanneet, että minulla on muuten semmonen ns. identiteettiongelma puheessani ja tässäkin kirjutustouhussa. Minen sua selevee pitäskö minun puhua ja kirjottoo kirjakieltä, vai savon murretta. Sekasi ne männöö puhuessa ja skrivatessa. Ne muutamat kymmenet vuodet tuolla immeisten ilimoella teki sen, että siellä pamlattiin (yleiskieltä ), mutta kun ajettiin mökille, niin tuossa Pieksämäen jälkeen mulla ainakin alko puhe muuttua savonkielelle. Pojat sanokin, että jaha, kohta ollaan mökillä.
Jotenkin hävettääkin täällä puhua ihmisille sitä, olkoon se nyt vaikka yleiskieltä, tahi mitä hyvänsä, tuntuu, että ihmiset ajattelee, että on se nyt hieno kun puhhuukii nuin hienosti, vaekka pienestä peräkylän mökistä on mualimalle viäntäätynnä. Saman efektin tuntuu kampeevan tähän kirjotteluun puol väkisellä. Tuntus välillä niin oikeemmalle kirjuttookkii tätä meijän rakasta lättyyttämistä. Toisaalta olen ihan hyvillänikin siitä, että pystyn puhumaan ja kirjottamaankin vielä ihan sujuvasti tätä ( toesta kotimaesta ). Antakee anteeks, jos tää on tämmöstä sekamelskoo, en mitä tahallaan halua teitä harhaattoo.
Tää dilemma saatta johtua siitäkii, kun sain kerran niin konkreettisen kokemuksen tuolla 70- luvun alussa, ollessamme serkkupojan häissä. Siellä toinen serkkupoika oli asunu pari vuotta Korsossa ja puhu niin stadia, että minua hävetti. Tarjos viiskymmpiselle maalais- sedälleni pullonsuusta punkkua ja sanoi - ota säkin Hansi tosta huikkaa, se saa sunkin svengaamaan. Minusta se oli jotenkin niin groteskia, että liekö siitä jääny ikuinen trauma.
 Laittakaa tuonne loppuun kommenttia, jos ette saa selvää tästä sekamelikeitosta, niin minä siirryn jompaan kumpaan.

Tämmösiä oli mietelmät nyt täsä äkkisiltään alkuvuodesta. Uudistin senkin jokavuotisen uuden  vuoden lupaukseni, että en lupaa mitään.
Onnea ja kaikkee hyvää teille tulevaks vuodeks !