Matti Nykänen on kuollut.

Otsikko suoraan, koko koruttomuudessaan tämän aamun teksti tv,stä.

En tuntenut Mattia, eikä oikein tuntenut moni muukaan, mutta sen verran olen seurannut, ollut kiinnostunutkin seuraamaan Matin elämää, että muutaman rivin laitan Matille minäkin.
Ja entäs mitä kaikkea olemme saaneet elää Matin siivellä tässä muutaman kymmenen vuoden aikana.
Olemme olleet se - Suomi, jolle Matti on voittanut hyppyrimäestä lähes kaiken, mitä sieltä on saatavissa.
Väitän, että Matti Nykänen oli hyvä ihminen. Liian hyvä pilattavaksi tämän maailman raadollisuuksilla ja pahuudella. Mutta, meno on raakaa markkinoilla, jos vähääkään lasket ohjia löysemmälle. Sen sai Mattikin kokea eläessään tasan liian monta kertaa.
Väittämä on sekin, etää kaikki suuret ihmiset, suurilla tunteilla varustetut urheilijat, yksittäis-suorittajat ovat herkkiä taiteilijasieluja. Ei synny maailmaan mitään suurta, ellei siihen uhrata joku yliherkkä asiaan sopiva sielu. Joukkuepelimiehet muodostavat kyllä hyviä joukkueita, mutta maalivahti se on mies ihan erikseen. Samoin se, joka hyppää samasta mäestä, samoilla voiteilla kymmenenmetriä pitemmälle, kun muu joukkue.

Varmasti moni hoksasi jo silloin kasikytluvun alkupuolella, ensimäisistä Nykäsen haastatteluista, että nyt tuli mies, jolta homma onnistuu. Haastattelijoita hän näytti pakenevan heti alusta asti, mutta eihän se loputtomiin onnistu, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sekin on selvää, kun mies suorastaan levittää testos-steronia aarin alalle liikkuessaan, etteikö siihen niitä kauniita kanasiakin ajaudu kotkan siipien suojaan. Mies suorastaa imi pelkällä olemuksellaan naisia, kuin kärpäspaperi.
Siitähän se paketti alkaa kasautua, joka tuo mukanaan kaiken sen mistä Mattikin sai ( nauttia )
Överiksi meni touhu niin huolella ja moneen kertaan, ettei siitä ennalleen missään vaiheessa toivu enää kukaan. Minulle ovat jääneet mieleen ne Matin hätäiset, yksinäiset, suorastaan kauhusta kankeat ilmeet ja fiilikset, jotka väkisellä löivät läpi kovinpina vauhtiaikoina, jolloin häntä käytettiin säälimättömimmin hyväksi.
Onneksi siinä oli ajanmittaan joitain oikeitakin ihmisiä Matin lähellä, mutta kuten sanoin,  en tuntenut Mattia sen paremmin. Kuolin syykään ei juuri kiinnosta, sen tiedän vaan, että kakkosmäkijoukkueen ykkösmiehenä Matti olisi elänyt terveemmän ja pitemmän elämän. Mutta siihenkään  Matti ei olisi tyytynyt, hänen täytyi olla maailman paras ja sitä hän myös oli.

Minulle jäi syvä kunnioitus armotonta treenaria ja hyvää ihmistä kohtaan. En halua muistella yhtään ikävää otsikkoa, tai ympärilläsi liehuvaa hyödyn tavoittelijaa. Raatokärpäsiä maailmassa kyllä riittää.



Näin se elämä meitä vie, lopuksi kuuluisimmat saavat lehteen otsikon - on kuollut.
Ja peijaiset voivat alkaa !