RoboCop    "ihmeteltävää maailmassa riittää"

Elämme nyt kansamme (kehitysvaiheessa) sitä aikakautta, kun meitä valmistetaan hyväksymään robotit palvelioiksemme ja jopa kavereiksemme.
Monissa mainoksissa esiintyy robotti yleisön pälvelijana ja vanhainkodeissa jopa ihmisen parhaana viihdyttäjänä ja ystävänä. Hoitokoti,tai hoivakotihan se nykyisin on trendikkäämpi nimi niille tarhoille, joihin kootaan kotonapärjäämättömät vanhukset. No, joka tapauksessa siellä annetaan sitä hoivaa vanhuksille, minkä 0.4 hoitajamitoitus myöten antaa ja ilmeisesti nyt sisäänajetaan robotteja hoitamaan osa niistä töistä, joihin tämä hoitajamitoitus ei riitä. Puhutaan nyt vaan desimaaliluvuista, kun koko hoiva-alan hoivahoito tuntuu kiteytyvän näihin desimaalilukuihin. Nyt ollaan tosin jälleen alentamassa sitä nollapilkkua, kun aletaan käyttämään palkattomia harjoittelijoita apuna hoivatyössä. ( hoivatyöhän ei vaadi osaamista, kaikki kelpaa )  Ennen voitiin kohdistaa vähien hoitajien voimavarat hoitotyöhön, nyt on hoitajilla hoidettavina potilaat, robotit ja harjoittelijat. Tämä on sitä nykyajalle niin tyypillistä logiikkaa, jota käytetään yleisesti kustannustehokkaassa markkinataloudesa. Kustannukset ja ihmistyövoima minimiin, liikevoitto siirretään paratiisisaarille, josta se jaetaan osinkoina omistajille. Kukaan ei pysty tätä tosiasiaa kiistämään suurien monikansallisten hoivayritysten keseessä ollen, jotka hallitsevat jo lähes 90 % Suomen hoivamarkkinoita.

Ovathan robotit palvelleet ihmistä aikaisemminkin, esimerkiksi prosessiteollisuudessa ym. jo pitkään, helpottaneetkin ihmisten työntekoa ja luoneet parempaa tulosta omistajilleen.
Moni yksitoikkoinen ja raskaskin työvaihe on jäänyt niiden tehtäväksi.
Mutta jotenkin apsurdia on, että samaan aikaan, kun joka maassa on ennätys suuri työttömyys, Suomessakin jo lähes puolimiljoonaa työtöntä, kehitetään robotteja palvelemaan näitä työttömiä ja mikä käsittämättömintä, aletaan totuttaa ihmisiä seurustelemaan ja hoitamaan asioitaan robottien kanssa, jopa työkavereiksi kai ne on kohta hyväksyttävä. Tekisi mieleni sanoa, että voi tätä ihmiskunnan alennustilaa!
Aivan kuin ihmisille luotaisiin tulevaisuutta, jossa kenenkään ei tarvitsisi tehdä mitään.
Koulutetaan vaan tietyntyyppisiä agitaattoreita levittämään robottien evankeliumia hurmoshengessä ympärilleen. Uudet autotkin valmistetaan jo niin, että kuljettaja alkaa olla autossaan pelkkä matkustaja ja siihen ratin ja selkänojan väliin on varmaan kohta saatavissa robotti, joka hoitaa lopunkin matkustamisessa. Mutta arvatkaapa kuka on vastuussa, jos autolla ajetaan liikenneonnettomuus? Tietooni ei ole tullut yhtään oikeuden tuomiota, jossa olisi tuomittu auto, tai huono ajokeli. Mutta saa nähdä sitten "kehityksen" edetessä   Siis kaikesta vastuun kantaa ainakin vielä loppupeleissä ihminen.

Niin se vaan on, että kun meille poloisille aletaan niinsanotusti "ajamaan sisään" jotain uutta asiaa, me alamme pikkuhiljaa tottua ajatukseen ja lopulta siitä tulee normaali käytäntö. Kohta varmaan edukunnassakin asetetaan tavoitteeksi 120000 uutta robottia vuodessa, kun kerran samanverran uusia ihmistyöpaikkoja on osoittautunut utopiaksi. Ehkä näitä uusia työkavereita sitten aletaan myös verottamaan niin kuin perinteistä prolea, muuten saattaa edessä olla entistä suurempia leikkauksia.
Nähtäväksi jää.

 

"aina hauskaa olla pittää"

Kun lapsi tulee koulusta kysytään kotona - oliko hauskaa, oliko kivaa?
Sama kysymys  tehdään yleensä aina tulipa lapsi mistä hyvänsä ja sitä kysytään yleisesti myöskin aikuisilta erittäin monessa yhteydessä.
Entäs kun mennään vanhainkotiin joskus  tapaamaan vanhaa mummia tai ukkia, kysytään - onko täällä ollut  hauskaa? Perheeseeni kuuluu sairaanhoitaja, joka teki elämäntyönsä työelämässä vanhusten parissa sairaanhoitajana. Kerrankin eräs nuori hoitajaharjoittelija oli kysynyt lähes yhdeksänkymppiseltä vanhukselta - oliks sodassa kivaa?
Viimeistään tässä kohden tulee mieleen, että pitääks aina olla kivaa tai hauskaa, kun ei tää elämä pääosin kuitenkaan ole mitään sirkushuvia eikä tarvitse ollakaaan.
Eikö voitaisi vanhukselta kysyä, oletko viihtynyt täällä, onko sinua hoidettu hyvin, onko ruoka maistunut? Vai eikö uskalleta kysyä, ettei vanhus pahoittaisi mieltään?  Ne, joilla on kokemusta tai faktatietoa vanhushoidosta tietävät, että kysymys on aika uskallettu, jos vanhus vastaakin vaikenemalla ja silmästä vierähtää kyynel.
Entä jos koulusta palaava lapsi vastaakin - Äiti, minä en jaksa enää, minua kiusataan joka välkällä.  Siitähän tuleekin kysyjälle todennäköisesti surullinen, kiusaantunut olo. Ei ollenkaan niin hyvä mieli kuin kysyjä olisi toivonut. Ei olekaan hauskaa.  Mitähän nyt pitäisi tehdä? Siinäpä vasta ollaan pulman edessä, tunnetaan pahaa mieltä, ehkä toivottomuuttakin. Sanotaan - no voi voi, kyllä se siitä, olet vain reippaana etkä välitä.
Vanhukselle sanotaan, no jospa se siitä, hoitajilla on vaan niin kiire. Ja jälleen on kysyjällä parempi mieli. Ongelmat vaan ovat lakaistut maton alle, mutta pääasia, että taas on hauskempaa.
En tiedä miksi nykyihmisellä pitää aina olla hauskaa. Mikä meidät on näin hauskan hakuisiksi kehittänyt? Ruoankin pitää olla  erikoisen hyvää " hyvä ruoka, parempi mieli " on jo lähes pakolla hyväksytetty käsite. Jos tuon pöytään tavallista arkiruokaa, onko sitten perheellä paha mieli? Viimeistään illalla annetaan mököttävälle lapselle kymppi - käy mäkkärillä syömäsä jotain hyvää! Tulee sitten parempi mieli.
Peitetäänkö tämän (hauskuuden) alle elämän todellisuutta, sitä, että elämään kuuluu olellisena osana myös vähemmän kivaa. Eikö kestetä enää oikeaa todellisuutta, elämää jossa ei aina olekaan hauskaa?
Näin ( elämän tarkkailijana ) olen pannut merkille, että näin taitaa todellakin olla.
Kun tulee vastoinkäymisiä, ohi menevää alakuloa, väsymystä, sanotaan että olen masentunut. Ja viimeistään toiset sanovat - sinä olet masentunut. Käy lääkärillä!
Ja mikä ihmeellisintä, lääkäri diagnostisoi sinut tietyillä kriteereillä masentuneeksi. Antaa sinulle masennuslääkkeen ja nukahtamislääkkeen ja heti tuntuu sille, että nyt aletaan sairastamaan luvan perästä.
Nyt en pyri kysenalaistamaan kaikkea diagnostisointia ja ihmisten masentumista, paniikkihäiriöitä ja työuupumista, niihin löytyy takuulla oikeasti aihetta ja syytä tästä nykyisestä pelon ja epävamuuden maailman menosta. Itsekin olen ikionnellinen, kun olen päässyt irti työelämän oravanpyörästä ja olen todella huolestunut lasteni ja lastenlapsieni pärjäämisestä tulevaisuudessa. Mutta tekisi mieleni alkaa elämän apostoliksi ja levittää arkipäivän evankeliumia. Ei elämän tarvitse aina olla hauskaa, eikä se sitä olekaan. Hyvään elämään kuuluu arki murheineen, vastoinkäymisineen, epäonnistumisineen, sitten vasta pienet ilonpilkahdukset ovat oikeasti hauskaa ja niitäkin pitää todellakin olla. 
Olisikohan meillä parempi vaihtaa kysymykseksi - kuinka olet voinut?
Näin tekee eräs hyvä ystäväni soittaessaan minulle ja olen siitä kovin otettu.  

Suvakki vai rasisti ?

Nyt Seppo varovasti, nyt ollaan heikoilla jäillä, niin että alla ritisee.
Mutta riskienotto on aina kuulunut luonteeseeni ja niinpä nytkin mennään siitä mistä aita ei ole välttämättä matalin.
Tämä aihe on kuin ajos kantapäässä, sitä ei kärsisi mennä nykimään, mutta jotenkin sitä pitäisi hoitaa.
Kaikki meistä tietää, että jos tästä aiheesta puhuu, ei Suomessa ole kuin kaksi vaihtoehtoa, olet joko suvakki tai rasisti. Ja varmaan juuri siksi aihetta kartetaankin ja on ruvettu karttaman entistä enemmän. Vaietaan, vaikka ajos yhä hiertää siellä kantapäässä. Korkeintaan, kun joku vetäisee feispuukkiin lehtiotsikon - maahanmuuttajamies sai kolme vuotta vankeutta Siilinjärven käräjillä alaikäisten lasten hyväksikäytöstä. Silloin  leimahtaa hetkellisesti tunteet - perkele, ne on kaikki tapettava !
Suomalainen on siitä ominainen, että se kyllä osaa kätkeä sisimpäänsa monenlaiset tunteet ja ainakin vaikeat asiat. Niistä ei puhuta, mutta välillä ne leimahtaa sopivissa, tai sopimattomissa tilanteissa salaman lailla pintaan.
On se niinkin, että meidän on täällä aina pitänyt luottaa omiin voimiin, asioista lörpötteleminen ei ole edistänyt mitään, naapurin apuunkaan ei ole turvauduttu kuin suurimmassa hädässä, jos sittenkään. Aina on pelätty, jos tänne tunkeutuu joku ulkopuolinen ja vielä tummempi ihoinen, se vie meiltä naiset ja työpaikat. No nykyisin tosin ei pelätä enää työpaikkojan puolesta, työnteko kantasuomalaisillekin on vain vaihtoehto, mutta kumminkin, tänne tulevat meidän elätettäviksi. Ja kyllähän siinä perää onkin, tällä pelillä ei maahanmuuttaja työllisty Suomessa pitkiin aikoihin, jos koskaan. Ja uskon, että juuri tässä on se syy, miksi maahanmuutajia karsastetaan. Suomalainen ei halua tänne enää lisää valtion verovaroilla  elätettäviä. Kuusi ja seitsenkymmen luvuilla meiltä lähti vissiin parisataatuhatta nuorta ja vanhempaa työtä etsimään Ruotsiin, kun sitä kotimaassa ei ollut. Usein ei ollut asunnosta tietoakaan, ei edes työpaikasta, mutta naapurin poika soitti Talvegeniltä, että tule tänne, kyllä täältä työtä löytyy ja asut aluksi tuossa meidän komerossa.Työ ja toimeentulo ovat kulkeneet aina käsikädessä suomalaisen arvomailmassa. Tällainen maahan- ja maastamuutto on meidän käsityksiin juurtunut. Ei ollut vastaanottajamaassa kalustettua kaksiota valmiina, eikä sosiaalihuollolla valmista sapluunaa, jolla olisi turvattu perustoimeentulo ilman työpaikkaa. Samaan aikaan, varsinkin 70- luvulla, tuli Aasiasta meille vene- ynnä muita pakolaisia muutama tuhat. He sijoittuivat jotenkin ihmeellisesti vallitseviin olosuhteisiin, sijoittuivat jopa työelämään kaikessa hiljaisuudessa, eikä heistä juurikaan nostettu isompaa meteliä. He tulivat maahan, elivät ja elävät vieläkin maassa maan tavalla, ovat rikastuttaneet meidän ruokakulttuuria ym. monin tavoin, esimerkiksi perustamillaan ravintoloilla. Eivätkä tuoneet mukanaan maahanmutto-ongelmaa.
Ja nyt tänne meidän maahan kampeaa kymmeniä tuhansia pääasiassa nuoria miehiä joistain maista, joissa on sota. Sinne jätetään naiset, lapset ja vanhukset keskelle taisteluja ja lähdetään Suomeen, on kuultu, että siellä saa jokainen 1800 e kuussa puhtaana käteen, tekemättä yhtään mitään. Ei ole mielestäni kummakaan, jos hieman menettelyä  karsastetaan.
Perheitään ja maataanhan sen ikäisten miesten pitäisi olla siellä puolustamassa. Olisi se ollut jotenkin outoa, jos meiltä olisivat talvisodan syttyessä nuoret miehet paenneet vaikka Kanariansaarille pötköttelemään sillä verukkeella, että kotimaassa meitä uhataan ja jatkosodasta viimeisetkin taistelukuntoiset luistaneet käpykaartiin.

Niin suurta riskiä en ota minäkään, että alkaisin tässä pohtimaan eettisiä, tai ihmisoikeudellisia näkökulmia / maahanmuutto. Tarkoitukseni on vain yrittää olla muka tietävinäni, miksi meille suomalaisille tämä maahnmuutto on niin vaikea asia ja miksi siitä tulee usemmiten myös rasistisiksi leimattavia kannonottoja.
En ole asiantuntija tälläkään alalla, mutta olen asunut muuallakin, kuin täällä kaukana kaikesta, omassa rauhassa, muunmuassa sellaisessa helsinkiläisessä kaupunginosassa loppuun kaksikymmentä vuotta, jossa oli lopulta yli kuusikymmentä eri kansalaisuutta. Eivät asiat sielläkään menneet ongelmitta, vaikka asukkaat ovatkin pääasiassa nuorempia ikäpolvia. Ei ollut aamumetrossa juurikaan maahanmuuttajataustaista porukkaa töihin menossa, mutta etenkin yöllä oli usein meno kovin vilkasta ja äänekästä kaduilla ja puistoissa. No joo, olihan siellä kantaväestölläkin omat ongelmansa, eivätkä ihan vähäpätöisiä olleetkaan, mutta siinähän se ongelma onkin, kun kaikki, joilla on keskimääräisesti enemmän sosiaalisia ongelmia, ahdetaan samoihin vuokrataloihin ja ympärillä ja seassa on omistusasuntoja ja niissä vanhempaa, työssäkäyvää väkeä.

No, kaiken kaikkiaan jotain vaikeutta tässä koko maahanmuuttoasiassa on noin globaalistikin, alkavat meilipiteet selvitä jo eri maiden parlamenteissa, nyt jo presidenttiehdokkailla ja jopa presidenteilläkin. Joten kyllä tästä olisi voitava myös kansalaisten keskuudessa puhua leimautumatta joko suvakiksi tai rasistiksi. Pitäisi voida vetää Suomenlippu tankoon tarvittaessa, sillä loukkaamatta kenenkään kansallistunnetta ja tarvitsematta olla varuillaan, että viestin nyt tässä olevani kansallismielinen, Suomi suomalaisille ja neekereille menolippu.
Meille tänne Tervoonkin on sovittu tiettävästi otettavan kymmenkunta maahanmuuttajaa, sopisi kai tänne sopimisen puolesta enemmänkin, mutta?
Minun puolesta tervetuloa, kunhan eivät meille tule!  Tämä kai lienee yleisin mielipide täälläpäin, ainakin niin kauan ollaan suvakkeja, kunnes naapuriin muuttaa pakolaisia.

 

Kukko kiekuu!

Eilen oli taas kansalaisopistoilta, elikkä siis kaupunkipäivä. 
Se on yhtä juhlaa, kun pääsee täältä pöndeltä käymään kaapunnissa kerran viikossa.
Siinä sitten pällistellessämme kaupunkitamineet päällä, kauppahallin tungoksessa, silmiin sattui ilmaislehtiteline. Ja kas kummaa!  Siinähän oli pari uutta kaupunkilehteä.
Toinen niistä oli KUKKO. No tietenkin kahmimme niitä kassiimme, kun kerran ilmaiseksi saa.

Tähän sellainen välihuomautus, että minulla on sukulaisia, sellaisiakin, jotka pistäytyvät joskus Moilasen leipomossa Pieksämäellä, sieltä kun sai ainakin aikaisemmin mättää muovikassiin ranskaleipää niin paljon kun mahtuu - kympillä.
No sitähän tuntuu mahtuvan, kun puristaa ensin joutavat ilmat ranskis-paroista pois ja ahtaa niitä prässättyjä pökäleitä nopeasti kassiin, ennen kun kerkeävät pullahtaa takaisin normaali kokoisiksi. Sitten äkkiä pussi rivoista solmuun, ja kassalle. Ajateltaa, kauhea määrä ranskiksia ja kympillä!
No, niin tungimme mekin ilmaislehdet kassiin, kun kerran halavalla sai. Matka jatkui hyvillä mielin sinne sun tänne, ihaillen kaupungin nähtävyyksiä, kahviloita ja kauppojen runsasta tarjontaa. Viimein olimmekin jo Leväsellä ja siellä on kuulema mahdottoman mielenkiintoinen kirpputori, olen siitä tosin kuullut aikaisemminkin. No sinne mummo kassi suorana ja minä Puuiloon katselemaan työkaluja ja koneita. Niitä kun olen ikäni käytellyt, niin aina ne kiinostavat, noin ihailu- ja hiplausmielessä. Tuon ottaisin ja tuon - entäs tämän, tällä olisi mukava askarrella.
Omilta matkoiltamme palattuamme ja opistot käyneinä ajelimme siitä sitten kotiimme  Ketunkoloon. Riisuimme kaupunkitamineet siististi hengariin ja mummo käänsi kassistaan  pöytään kaupunkilehdet ja kirpparilta löytämänsä nipun Savon  Sanomia vuodelta 1955. Nopeiden selausten jälkeen totesimme, että eipä olla paljosta jääty vaille, jos ei meille jaetakaan näitä ilmaislehtiä, hellan sytykettä on jo muutenkin tarpeeksi. Mutta sitten jo poltteli kummallakin saada käsiin ne vanhat ( mullikat ) ja kyllä täytyy sanoa, ettei siitä meinannut nukkumaan joutaakkaan ja tänä aamuna aamukahvia hörppiessämme ei aamutv juurikaan kiinnostanut. Kyllä siihen aikaan oli uutisia huomattavasti enemmän kuin nykyisissä lehdissä, mainosten osuus oli minimaalinen verraten nykypäivään.  Lehdet olivat helmikuulta, joten hiihtokilpailujen tuloksia oli huomattavan paljon, kaikista Savon maakunnista. Oli ylleisten naisten 10 kilometriä, ikämiesten vitosta ja lastensarjaa monessa ikäluokassa. Huomaa, että ruumiinkulttuuri oli niillä vuosikymmenillä kunniassaan. Jääraveja, luistelukilpailuja, jääpalloa ja vaikka mitä. Hemmo Silvennoinen näytti olleen kansainvälisestikin kova sana siihen aikaan ja nuori Eino Kirjonen oli siinä tuloillaan mäkihypyssä. Ulkomaan uutisiakin oli mielestä yllättävän paljon. Pakistanin pääministerinä näkyi olleen Mohammed Ali. Ja Kuopiossakin oli kaksi henkilöautoa töräyttänyt kolarin. Kuljettajien nimet olivat tietenkin ajan tavan mukaan mustalla painettuina.
Mukava on niitä lehtiä selailla ja fiilistellä entisaikoja, illalla jatkuu selailu, kunhan nämä päivän ( kiireiset ) työt on hoidettu. Rantamökkiä pitää lämmiittää, Matti tulee perjantaina uuden perheenjäsenen, Jope-koiran kanssa lomalle. Puitakin pitäisi pilkkoa ja käpsehtiä kaikenlaisia pikkujuttuja.
Kontrasti on iso viiskytluvun ja tämän päivän välillä, mutta ehkä on hyvä sisäistää rumpali Remun viisas

aforismi  " kato, kun mittariin tulee tarpeeksi kilsoja, maisema muuttuu "
Tämä on hyvä muistaaa.

 "siihen aikaan näillä mailla, oltiin vielä paljon vailla"   Ilm, Savon Sanomissa 28.2  1955.

Pöndeproosa-

Pönde tarkoittaa stadiksi maalainen - juntti.  Ja proosa on taas sitä mitä minä kirjoitan.

Olen siis kirjoittava juntti, asunut sekä stadissa, että pöndellä. Syntynyt toki täällä rakkaassa savon maassa ja nykyisin mieleltäni ja kieleltäni sekä, että.Vuosia sitten, kun ajoimme tänne mökille viikonlopuksi, tai lomille, alkoi tuossa Pieksämäen kohdilla kieli muuttua savoksi. Takapekillä tiedettiin silloin, että enää satakilsaa mökille. Mutta Tervon Verkkokylä on minun sielunmaisemani, kotini ja rakkauteni. Loppusijoituspaikka kirkolla Pappilantie (4), muistaakseni, no joka tapauksessa siinä, missä on paljon muitakin meidän kyläläisiä.
 Nyt haluaisin pitää pientä murrepakinaa.
 Vaikka paljon olen ollut poissa täältä, tuntuu savon kieli kuitenkin niin omalta. Monesti vanhojen ihmisten kanssa jutellessa kuulee niitä sanoja, jotka on jo tavallaan unohtanut ja heti ne alkaa tuntua niin omilta ja kotoisilta.
Tiijättäkö työ mikä on tunkijopunkero ?  No lihava immeinen. Aika armottomia on ammoisina aikoina oltu lihavia immeisiä nimiteltäessä, mutta toisaalta sen ymmärtää. Lihava ihminen on ollut sen verran harvinainen näky, että sitä on passanna jo vaikka nimitellä. Nykyisinhän meitä punkeroita on jo vaikka kuinka, laiha immeinen alkaa olla harvinaisuus -. luuviulu.
No entäs  läp-paska. Se on tietenni semmonen immeinen joka sua syyvä kun hevonen, eikä siitä tule punkeroo tekemälläkään. Onnen pekka sanoisin, sillä syöpötteleminen on mukavaa, toisin kuin juopotteleminen, siitä tulloo lopulta huono olo, darra, pulttis, rapula ja morkkis, sylttylinko.
Savolaes ukko kun se on tehä nujunna jonnii aekoo jottaen työnpaskoo, niin se heleposti sannoo, että - jokkoon tuotoes syönnin eistä tullunna, ja lähtöö kävellä jurppimaan pihhaan. Ruokatunti toisinsanoen ja sitte syönnin piälle nykäsöö tunnin ruokaperräeset.  Mäneppäs tähän tyyliin juttelemaan stadilaiselle, niin saattaa siitä kuulija lähteä dallaamaan pitkin katsein - oliks toi hurri, vai tenukeppi, vai Kellokoskelta.
Mutta ihan oikeesti Helsingissäkin erotti maalta tulleen viimeistään siitä, puhuiko hän stadista, vai hesasta. Se tuntuu jotenkin niin liikaa kaupunkilaiselle puhua stadista, pikkusen hävettääkin, kun en kuitenkaan ole aito stadilainen. Kolkyt vuotta sitten sai turpiinsa, jos viänti sävvoo steisillä.  Nykyisin hyväksytään jo kaikki savolaisetkin ihmisiksi, oikeastaan stadin slangissakin on jo savon murteen sanoja.
Minulla on yksi hyvä kaveri, sukulainen, joka asui pitempään Helsingissä kun minä ja puhui koko ajan savoa. Kerran pikku jurrissa jutteli kuitenkin, että se on nyt kevät, fogelit sjungaa ja tuulee nii, että öögat valuu vodaa. Oli sisäistäny paikallisen kielen, mutta vaati hieman kostuketta, ennen kun kielen kannat löystyi.
No joo, näistähän voisi bamlata loputtomiin, mutta aina kun kuulee konstailematonta savonkiltä, niin tulee jotenkin kotoinen olo. Omaan puhekieleen on väkisinkin tarttunut ns. kirjakieltä, mutta oikeesti hävettää joskus varsinkin vanhojen ihmisten kanssa jutellessa, kun ei aina itse käytä murretta. Tulee jotenkin semmoinen olo, että luuleekohan se, että minä luulen olevani jokin parempi ihminen kun puhun (kirjakieltä). Siksi sitä ennen sanottiin, mutta jotain yleiskiltä kai se nykyisin on. Minä en häpeä murrettani, vaikka melekosta lättyytämistähän se välillä on tämä savonkieli. Ja toivottavasti ei kukaan häpeilisi, sillä murteiden häviäminen olisi todella valitettavaa, on se jotenkin metkaa, kun on eri murteita. Esimerkiksi Pohjois Karjalan murre on jotenkin niin yhtä leikkiä ja lapsellisuutta, että siinä keljuillaankin leikittelemällä, sitä on mukava kuunnella ja se tartuu helposti.
Entäs pohojanmaaalaanen ? Sekin ikään kuin kuuluisi säilyttää just sellaasena johna soon.
Rauman murteesta ei ota kyllä selvää Erkkikään, kun ne keskustelee keskenään, mutta hyvä kun ite ymmärtävät.
Semmonen muistuu vielä lopuksi murteista mieleen, kun serkkupoika oli asunu kolme vuotta Korsossa, puhui täällä hesan murretta täysin lomillan. Oltiin häissä ja siellä tarjosi seitenkymppiselle sedälleni punkkupullosta huikkaa ja sanoi - ota Hanski tosta, se saa sunkin svengaamaan !

Seppo Tapani

Saattaa olla, että olen hieman omituinen, valtavirrasta poikkeava. Pyrin nimittäin siihen, ettei minulla koskaan olisi kiirettä, turhia murehtimisia tai tiukkoja aikatauluja, niistä olen saanut jo aikoja sitten tarpeekseni. Runsaasti kokemuksia ja muutama tiukka tilanne elämän varrella on auttanut saamaan asioita oikeaan järjestykseen. Kavahdan kaikkia ( duracelpupuja ) sinkoilijoita ja hötkyilijöita, jotka ovat olevinaan jotain, kun on aikataulut täynnä jo  ennen heräämistä.
 Kiire on nykymaailmassa trendikästä, minä en, sillä minulla ei ole kiirettä  Kieltäydyin vaaliehdokkuudestakin, koska minulla on jo sopivasti menoja, sen verran kun kerkiän ja haluan hoitaa, en voi ottaa enää lisää tehtäviä. Minulla on joka viikolle jotain,  ihan sopivasti tähän elämäntilanteeseen.
 Aamulla minua saa harvoin minnekään ennen kymmentä, paitsi vessaan ja iltapäivällä on ruvettava rauhoittumaan jo hyvissä ajoin ennen iltaruokailua. On minulla joskus meno illallakin, kuulun muutamaan yhdistykseen ja yhteen " omituisten otusten kerhoon". Siellä ovat kaikki omituisia itsessään, mutta siellä ei riidellä, koroteta ääntä, määräillä, harvoin edes äänestetään. Ollaan veljiä keskenään, asiat ja hommat hoidetaan porukalla hyvien tapojen ja sääntöjen  mukaan ja se sopii minulle.

Kaikki kaikessa minulle on perhe, luonto, kalastus ja maalla asuminen. Luontokuvausta ja kaikenlaista käsillä tekemistä harrastan mieluusti. Taide ja kulttuuri ovat hyviä mausteita hyvään elämään. Myös matkailu ja kirjoitteleminen ovat kovin mieluisia, siksi varmaan tämä blogikin.

Olen introvertti luonne ( omituinen ), eikä se häiritse minua ollenkaan. Työelämäni olen toiminut lähes kokonaan palvellen muita ihmisiä eri tavoin, myös palveluväkeä on ollut alaisenani. Eikö olekin aika omituista ?  Pärjään siis ihmisten kanssa yleenä hyvin, ja joidenkin ihmistyyppien kanssa oikeinkin hyvin. Myönnän kuitenkin, etten ole mikään joo joo mies, esitän kuulema omia mielipiteitäni aika ponnekkaasti tarvittaessa ja helposti pysynkin niissä, laskettakoon se sitten edukseni tai haitakseni.

Ja ettei tämä nyt menisi pelkäksi vaalipuheeksi, niin asiaan ! 
 Blogia olen nyt alkamassa kirjoittaa. Ihmettelen usein maailman menoa, sen ilmiöitä, tapahtumia ja kaikkea ympärilläni olevaa. Ja ihmettelemistähän tässä maailmassa riittää.
 " elä sinä immeinen hättäile, ihmettele vaan " lauletaan yhdessä viisussakin. Sitä koetan noudattaa ja toivoisin että sinäkin tulisit ihmettelemään kanssani.  Ei sitä tiedä vaikka siellä aina lukisi jotain mielenkiintoistakin. En minä ainakaan myönnä olevani synkkämielinen, jatkuvasti asioista mariseva turilas ja miksikä paremmaksi tämä maailma urputtamisella tulee, päin vastoin. Erimieltä toki asioista saa olla ja pitääkin olla. Jos aina tehtäisiin niin kuin toiset määrää ja ajattelee, saattaisi meillä olla tällä hetkellä valuttanakin, esim, rupla. No, ne olivat niitä aikoja, jolloin minä en ollut vielä eri, tai samaa mieltä mistään.
  Koetetaan kaikki olla kuitenkin enimmäkseen positiivisia, motolla
 " vaikka perse maata viistää, niin ilmojen halki käy lentäjän tie "
Että tällainen Seppo Tapani.

Kirjoittelen blogiani aina kun sille tuntuu ja luulen, että tuntuu aika useinkin sille, että nyt taas alkaa sille tuntumaan.