KÖYRISTÄ JOULUUN

 

 

Katselen tässä tietsikan näytön yli ikkunasta ulos. Jotenkin lohduton on näkymä. Edellisen lumisateen rippeitä on vielä ruohikolla. Päivän olisi jo pitänyt valjeta, viikko sitten siirryttiin  " normaaliaikaan " Hienoa veden suhua tuhuuttaa alhaalla riippuvista, harmaista pilvistä. Lahti on vielä sula ja musta kuin pataässä, vain kevyttä riitettä on rannoilla. Täällä maaseudulla köyrikin on jo ohi ja Suppuniemen köyripukki poltettu. Pihat siivottu ja kaikkea laitettu talviteloille. Sato on korjattu, pakastimet , kellarit ja jääkaapit pullistelee kesän ja syksyn satoa. Maanviljelijätkin ovat hoidelleet omat satonsa kattojen alle.  On se aika vuodesta, kun on vähiten toivoa ja uskoa tulevasta. Jokainen tietää mitä on odotettavissa seuraavina kuukausina - räntää, loskaa, enimmäkseen pelkkää harmautta, hämärää ja pimeyttä. Useimmilla on nuha ja yskä, joillakin ihan oikea flunssakin kuumeiluineen, ja se korona. Voi kauhistus ! Siihen vielä kaiken hyvän lisäksi ystäväni, viholliseni, myelooma on pelotellut ja piinannut jo kuuukauden verran.  Ei se ole oikeastaan ihmekään, että mieli on jotenkin alamaissa. Ei oikein aina huvita.

Mutta ! Kaikkein varminta vaipua synkkyyteen, on jäädä paikoilleen miettimään tätä ankeutta. On potkittava itseään persiille ja noustava siitä alhosta. Lähdettävä liikkumaa edes senverran kun pystyy" ei saa jäädä tuleen makaamaan ". On käytävä kylillä,  mentävä kirkolle ja vaikka lähikaupunkiin, vaikka ei nyt olisi kovin asiaakaan. Näkeehän siellä liikettä ja toisia ihmisiä, hengissä hekin sinnittelevät, vaikka onkin marraskuu. Keksiä  jotain tekemistä, aktiviteettiä, niin kuin se nykyisin ilmaistaan.  Ei nyt tarvitse saparo suorana juosta sinne sun tänne, mutta muutamana päivänä viikosta kuitenkin. Sitten on jo paljon mukavampi tulla taas siihen omaan talvipesään, sytyttää tuvan  uuniin tulet ja vaikka saunankin uuniin. Sekin on semmoista pikku puuhastelua, jossa aika kuluu sen toiminnan ympärillä. Ja pitäähän sitä välillä pötkötelläkin ihan hyvällä omallatunnolla, lukea kirjoja ja päivän epistolaa mullikasta. Jotkut ovat hommanneet jo etukäteen itselleen talvenvaralle sellaisia ( pakollisia ) menoja. Talkootöitä, kansalaisopistoa ja muuta yhdistys elämää ja se on hyvä.

Minä aina käsittelen tätä elämän menoa näin eläkkeellä olevan, maalla asuvan immeisen näkökulmasta. Töissä käyvillä ja  kaupungeissa asuvilla on sitten ihan omat menonsa ja ohjelmansa, jotka eivät enää minulle kuulu, eikä huvita edes muistella niitä.

 Mutta vielä tähän ajan ankeuteen ja synkkyyteen, joka meinasi tässä jo karata käsistä. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että tulisi sellainen oikea vanhan ajan syksy. Alkaisi pitää pakkasia, ei lotisisikaan. Luonto tekisi talvelle telat, niin kuin ennen aikaan. Kohtapuoliin sataisi pysyvän, valkean puhtaan lumen. Luonto saisi huoneeseensa  puhtaat  valkeat raikkaat lakanat, kuin oma makuuhuone  pyykkipäivän jälkeen. Aurinkokin saattaisi pilkahtaa joskus ja pelastaa sen päivän plussan puolelle, noin fiiliksien kannalta. Onhan tässä sentään jotain toivoa !  Ja entäs kun jouluun ei ole enää kahta kuukauttakaan. Minulle ainakin joulu on tärkeä . Sitä ainakin toivoo rauhaa mökkiinsä. Sitä kuuluisaa joulurauhaa, jolloin syödään perinteisiä jouluruokia, kuunnellaan joululauluja, poltetaan kynttilöitä, ihaillaan joulukuusta ja fiilistellään perinteisesti rauhoittumalla, eikä kiireestä ja hötkyilystä ole tietoakaan. Voihan siinä pikkuisen vaikka tonttuillakin. Lunta vaan satelee ikkunan takana ja sisällä lämpimässä tuvassa kynttilät palaa ja joulukuusi tuoksuu. Nostalgista, vai mitä ?  No tässä vaiheessa syksyä meillä on lupa ainakin toivoa kaikkea tätä, kyllä sekin antaa omalta osaltaan potkua eteenpäin.

No sitten !  Joulun aika menee siinä fiilistellessä ja kohta onkin loppiainen. Silloin on jo päiväkin kukon askeleen pitempi. Voimme ihan hyvällä syyllä odottaa jo ensimmäisiä räystäältä tipahtavia vesipisaroita, kohta on jo Matin päivä, jolloin Matti kuhtuu seinustalle, aurinko lämmittää jo tyynellä seinustalla. Siitä eteenpäin kaikki onkin yhtä toivoa ja malttamatonta odotusta josta ei nyt sen enempää. Olemme selvinneet taas yhdestä synkkyydestä ja jäämme toivomaan vanhan hyvän ajan kesää, jolloin aurinko paistaa, on lämmintä ja pestyt matotkin ehkä kuivuvat. Juuri sellaista, kun mennyt kesä oli.

Koko tämän touhun takana on toivo, jota emme saisi menettää edes loka-marraskuussa. Jonkun verranhan olemme tottuneet tässä vuosien mittaan tähän pohjolan vuoden kiertoon, mutta aina se tässä vaiheessa ottaa enemmän tahi vähemmän koville. En väitä ollenkaan, että minä olisin jotenkin positiivisempi kuin muut ja pystyisin aina ajattelemaan vain parasta, välillä on minullakin mieli maassa kun lakoruis, mutta hyvän päivän tullen se välillä onnistuu, se positiivinenkin ajattelu ja pystyy löytämään jotain positiivista vielä tulevaisuudestakin. Meille jään ja roudan lapsille pitäisi olla oma kauppa, josta voisimme edes ostaa toivoa, kaikkea muuta maailmaa mullistavaa turhuutta  siellä näyttää jo olevankin myytävänä.

 

 

                       Tänään on Suomenhevosen päivä  💓

 

Vaikka nyt kirjoitan pelkästään Suomenhevosesta, tarkoitukseni ei ole yhtään väheksyä muita hevosrotuja, mutta tämä päivä on omistettu Suomenhevoselle.

Meillähän on suomessa jokapäivälle jos jonkunlaista hölynpölyneesian teemapäivä, kaikkia ei edes jaksa noteerata millään tavalla, mutta Suomenhevonen on lähellä minun sydäntäni, enkä halua ohittaa sen nimikkopäivää ilman pientä oodia.

 

 Kun olin pikkupoika, isäni teki metsätöitä. Ensin muutamia vuosia ilman hevosta ja ilmeisesti senverran hyvillä hankkeilla, että ne mahdollistivat hevosen oston. Niimpä meille ilmestyi eräänä pimeänä talvi-iltana pieneen navettaamme / talliimme Suomenhevonen.  No nythän tietysti työmahdollisuudet paranivat ja sen myötä hankkeetkin, eikä mennyt aikaakaan kun pihaan ilmestyi jo autokin. Wauxhall Velox oli auton merkki ja ensimäisiä autoja koko kylällä. No oli parissa talossa  kulkuneuvo, piikkinokka mosse ja rättisitikka, mutta niitä minä en pitänyt kuin korkeintaan kulkuneuvoina.

Tämän siis mahdollisi hyvä työhevonen, kuten isältäni sain kehuina hevosesta kuulla.

No työhulluna miehenä isäni hajotti itsensä jo parhaassa työiässä.. Selkä oli lääkärin mukaan ihan paskana, vatsahaava ja jotain muutakin. Niin tuli muutto kaupunkiin kevyempiin töihin ja hevosen myynti, tuli hevoseton aika.  Onneksi Turo meni sukulaistaloon ja näin sitä vielä monena vuonna kaupunkiin muuttomme jälkeenkin. Kesät olin maalla mummolassani ja sain siellä ajaa jonkin verran setäni Jukalla ja ainakin olla mukana maatöissä, jossa sielläkin hevonen oli täysin välttämätön työkaveri.

Miettiessäni Suomenhevosen merkitystä suomalaisille uudisraivaajille, asutustilallisille, metsätyömiehille,  maanviljelijöille ja kaupunkilaisillekin, ei taida tarvita selitellä itselleni, eikä kellekään muullekaan hevosen tärkeyttä suomalaisessa yhteiskunnassa.  Entäs sodissamme 39 - 45  Ja kyllä näyttivät punaset ja valkoisetkin olevan hevosistaan kovin riippuvaisia, silloin 18 kevväällä..  Syytöömät elukat saivat osallistua taisteluihin kummallakin puolella..  Viime sodissakin menetettiin yli 20000 Suomenhevosta. Kuka olisi vetellyt tykkejä pitkin karjalan pöheiköitä ja louhikoita,  millä olisi hoideltu taistelijoiden muonitus, huolto, patruunatäydennykset ja vaikka vedelty uponneet herrojen autot ylös karjalan liejuisilta teiltä. Hevosten tämä kaikki oli tehtävä ja usein täysin mahdottomissa olosuhteissa ja lepohetkiä varten ei ollut talleja, oli vain jonkunlaisia havumajoja kovimpinakin pakkasaikoina.

Siinä meille muutamia esimerkkejä Suomenhevosen tärkeydestä sodan ja rauhan aikana.

Tietysti hevosia on erilaisia luonteeltaan, niin kuin on hevosmiehiäkin. Jotkut hevoset ovat alttiita, kuuliaisia ja rehellisiä, tekevät mitä ihminen vaatii, nöyrästi ja mielellään.

Sitten on hevosia, jotka hieman säästetlevät itseään, tekevät  vaadittavat asiat siten kun heille sopii mutta ehkä hyvän kuskin narraamana yltävät kyllä hyviinkin suorituksiin. Paljon riippuu hevosen käsittelijästäkin, kuinka työt ja yhteistyö sujuu.

Setäni kertoo joskus tarinaa heidän yhdestä hevosesta, joka oli kyllä tehnyt vaadittavat työt suht alttiisti, hieman kyllä joskus päätään viskoen ja häntää pyöritellen, mutta sitten kun mitta oli tullut täyteen se oli pysähtynyt kuin kone, josta loppui menovesi. Eikä se ollut siitä lähtenyt, ennen kuin sai pitää lakisääteisen tauon. Sitten omia aikojaan oli taas käskemättä jatkanut vetämään tukkikuormaa, tai muuta niittokonetta tahi välttiä. Se olikin sitten saanut nimekseen kommunisti, kun oli niin tarkka ollut siitä työehtosopimuksen taukopykälästä.

Kyllä niitä hevosmiehiäkin on ollut jos jonniilaisia, mutta niistä sitten toisen kerran.

Joku ruotsista tullut metsätyönjohtaja oli kerran ihmetellytkin, että onko suomessa kaikkien hevosten nimi perkele.

Parhaillaan Suomenhevosta voi verrata koiran rehtiyteen ja uskollisuuteen. 

Minuun hevoskärpänen iski uudelleen 70 - luvun lopulla, kun perhetuttavaksi tuli Evert Ryyttäri ja hänen mukanaan hevoset, jotka olivat hänelläkin pääosin suomenrotuisia. Vonkauksen ilmeisesti tunnistaa useimmat.  Eikä siihen mennyt tietysti kauaa, kun minäkin hankin hevosen ja oma tallikin alkoi rakentua samalla, Tästäpä päästäänkin aasinsilaa pitkin ravi ja harrastehevosiin.

 

Ennen hevoset olivat tosi kovilla metsä, ym töissä, mutta koneiden yleistyessä ja  ravien yleistyttyä Suomenhevonenkin on päässyt aivan uudenlaisiin tehtäviin. Taakse ovat jääneet umpihangessa vedettävät tukki ja halkokuormat, pakkasissa seisominen ja huonot talliolosuhteet. Nyt ovat hevoset päässeet niinsanotusti paremmille päiville. No tietysti treenata täytyy ja juostakin mahdollisimman kovaa, mutta hoito, käsittely ja ruokinta ovat nykyisin aivan toista luokkaa. Tallit ovat tilavia, puhtaita ja valoisia. Hevosia hoitavat nykyiset hevoshoitajat paremmin, kuin usein siippojaan, tahi muita puolisoitaan ja tunnollisina hoitajina toimivat pääosin naiset.. Ruoka on ravitsevaa, kaikki vitamiinit ja hivenaineet huomioidaan. Heinän on oltava ensiluokkaista,pesulla ja uimassa käydään säännöllisesti treenien jälkeen, kavioiden ja jalkojen huollosta huolehditaan tarkasti, hieroja käy säännöllisesti ja lääkärissä käytetään aina, kun on vähänkin tarpeen, mistään ei tingitä, paitsi hevosen hoitajan vapaa-ajasta ja mieliteoista. Hyvä ravi, tai ratsuhevonen menee aina edelle itsestä ja omistajan, tai hoitajan tarpeista. Ja näin sen hoidon pitää kyllä ollakin, jos meinaa hevosellaan menestyä ja saada ehkä toimeentuloakin, kuin ennen tukkimetsästä. Puhun kokemuksesta, olen seurannut hevosia, hevosmiehiä ja raveja sieltä 70 - luvulta asti ja itselläkin on ollut monta hyvää Suomenhevosta. Ja olisi vieläkin, jos siihen vaan olisi mahdollisuutta.

Ns, pullahevosia en kuitenkaan hyväksy. Otetaan hevonen seisomaan talliin ja lasketaan mahdollisesti pieneen tarhaan välillä jaloittelemaan, Suomenhevonen on sosiaalinen eläin, se tarvitsee liikuntaa, sitä on valjasteltava, ajettava lenkkejä ja mikä parasta, tehtävä töitä. Jotain mielekästä tekemistä hevosella on oltava, muuten sekin masentuu, olleutuu nuutuneeksi ja haluttomaksi. Parhaat Suomenhevosmiehet teettävät hevosilla töitä, kaikkea mitä vaan talosta hevoselle löytyy, pitävät niitä välillä laitumilla ja antavat niiden nauttia elämästään. Näin hevosen mieliala pysyy vireäna ja valmennuskin hoituu osin siinä huomaamattaan. Ruoka ja juoma käy ja ruuansulatuskin pysyy kunnossa.  Kyllä hevosmies huomaa, minkälaiset ravitaipumukset ja vauhti hevosella on, juosta ne kyllä osaa, jos ne ovat ravihevoseksi jalostuneet, mutta kunto ja mieliala on oltava moitteeton, muuten tulosta ei synny radallakaan.

Sama pätenee ratsuihinkin.

Jalostus on siis Suomenhevosellakin kääntynyt enimmäkseen sinne ravipuolelle ja hyvä niin.

Jos täältä maailmasta lähdettyä on synnyttävä johonkin uudelleen, toivon melkein, että syntyisin hyväsukuiseksi Suomenhevos oriiksi. Saisin hyvää huolenpitoa, harjailtaisiin ja selkäkin pestäisiin joka ilta ja entäs ne tyttökaverit,  leveelautasiset tammat.

( ei vaimon luettavaksi ) 😇

 

Kauan eläköön, jalostukoon ja hyvinvoikaan Suomenhevonen !  💓💖

 

                      

Ovatko lakkapaikat salaisia ?

Näin kysyi eräs kansalainen feispuukseinällään hiljattain.

Nyt kun on  juuri tulossa paras marja-aika, niin on ehkä aiheellista kysyäkin.
En huomannut kenenkään paljastaneen omaa tiettyä paikkaansa, joitakin alueita, tai tyypillisiä soita, joilla lakkaa esiintyy kuitenkin vihjailtiin kysyjälle.

Itse olin poikasena erään sukulaiseni maatilalla muutaman kesän kesävieraana, tai poikarenkinä, ihan miten vaan. Oli yleisetikin tiedossa, että siinä saaressa oli yksi kohtalaisen hyvä lakkapaikka, josta saattoi hyvänä kesänä kerätä sankollisen, ylikin lakkoja.
Mutta, sitä ilmeisesti pidettiin niin , ettei sitä muut tiedä, kuin kyseisen talon asukkaat, jossa olin, tai ainakin he olivat vissiin saaneet jotenkin ajanperintönä yksinoikeuden paikkaan. No oli miten vaan, mutta jonakin heinäkuun päivän aamuna ruokakomeroon, kaiken muun taakse ilmestyi lakka-astiat.
Niistä ei puhuttu sanaakaan missään yhteydessä, eikä edes sanaa lakka mainittu koskaan.
Siitä minä päättelin, että ainakin se lakkapaikka oli olevinaan salainen ja yksityinen, ettei peräti tabu.

No näillä tienoille, missä nykyisin asustelen ja olen syntynytkin, ovat marjapaikatkin olleet perinteisesti jotenkin jaettuja eri talojen kesken, ehkä jollain sanattomalla ja eleettömällä perinteellä, ovat siis periytyneet taloissa asuneiden sukujen ja ihmisten mukaan. Vaikkakin aivan varmasti ajanmittaan on pikkuisen poikettu aidan tuollapuolenkin, sopivan tilaisuuden tullen.

Muistan, kun itse sain kehitettyä kesämökin tontteineen tältä kylältä 80 - luvun lopulla ja esittelin perheeni ja myös vaimoni lähinaapurilleni, joka on erittäin läheinen sukulainen.
Talon emäntä sanoi vaimolleni, että kyllä myö tullaan toemeen kun vuan et mäne minun marjamaelle.
Että tämmönen ehto asetettiin toimeentulemiselle. Peli selväksi kerta paukulla.
Talolliset keräävät omilla alueillaan ja mökkiläiset on sitten niitä, jotka ramppoovat ihmisten mehtiä ja kerreevät kaekki marjat ja sienet.  No näihinhän meidän perhekin kuuluu, siksi emme juurikaan pysty osallistumaan syksyn marja ja sieni keskusteluun, korkeintaan noin vertauskuvien kautta, kun meillä ei ole kun tämä mökkitontti.

No tuosta sieni asiasta muistui vielä mieleen, että nekin on jaettu talollisten kesken näkymättöminllä rajoilla.
Ajelimme perämoottorilla tuossa kanttarelliaikoihin järvenrantoja syynäillen, josko jostain arvais mennä kurkistamaan löytyisikö niitä. Rantauduimme lupaavan näköisen puuston kohdalle ja  siellähän alkoi keltaista näkyäkin.
Kylän suurimman talon hyvinkin hurskas ja uskonnollinen emäntä oli kuitenkin seuraillut ikkunastaan touhujamme, vai oliko peräti tullut metsään seisomaan ja vahtimaan aarteitaan. no jokatapauksessa sieniä kerätessämme alkoicvat kumikengät lotista ja emäntä hengästyneenä juoksi selittämään, että kun hän on näitä kanttarelleja pitänyt vähen niin kuin ominaan tässä metässä. Ja taloon tästä paikasta oli hyvinkin yli puolikilometriä.
Jonkun verran olimme yllättyneitä hurskaan emännän toimista, mutta mikäs siinä, tarjosimme emännälle keräämämme sienet, mutta ei hän kuitenkaan niitä ilennyt ottaa, vaikka kyllä näkyi käsiä polttelevan.

Että kyllä näkyy lakka, marja ja sienipaikatkin olevan, ainakin tällä kylällä ns. salaisia, ainakin jo ennalta jaettuja.  Sittemmin kylälle on tullut muitakin mökkiläisiä noukkimaan pitkin mehtiä kaekki sienet ja marjat. Suurin osa talojen isäntiä ja emäntiä on poistunut tyhjin korein ja sankoin autuaammille ja peremmille marikoille ja tilanne on ikäänkuin normalisoitunut. Suurin osa kantaväestöä on jo sienille allergisiakin, vissiin ja marjatkin ostetaan poimittuna joiltain mökkiläisiltä, ehkä. Ainakaan mitään ruuhkaa ei ole marikoilla havaittavissa, eikä emännistä ole enää metsiensä vahtijoiksi.  Käsittääkseni tämä ikiaikainen jokamiehen oikeus on näilläkin marikoilla toteutumassa ainakin pikkuhiljaa. Se joka löytää, se kerää ja syö, kunhan ei mene sopimattoman lähelle  asumuksia rohmuamaan kaikkia marjoja ja sieniää.
Näin sen pitää ollakin ja näin on hyvä.  Mutta vieläkään emme me mökkiläiset arvaa kylläkään kehua kylällä saaliillamme, ihan noin naapuri ja sukusovun vuoksi  ☺️
Ja voin vakuuttaa, kun tässä nyt on tuttu porukka, eikä juttu leviä, että ensitalvenakin syödään meillä useampana iltana hilloa, pakastemarjoista tehtyä kiisseliä ja sienikastiketta
( tuolta Vesannonpuolelta kerättyjä )

Tottumus on toinen luonto.

Muistatteko vielä aikaa, jolloin tv lupamaksu poistui ?  Tuli mediavero, vai mikä sen oikeanpi nimi oli ? No jokatapauksessa alettiin periä jokaiselta veroa television katselusta, katsoitpa sitä tahi et ja olipa sinulla televisio tahi ei. Sanottiin , että nyt voidaan lähettää laadukkaita ohjelmia, kun laitetaan touhu verolle.  Siis alkoi tämä ohjelmien toisto, toisto ja taas toisto. Parilla kolmella kanavalla saattaa olla yhtäaikaa saman ohjelman toistojakso meneillään.
No tämähän aiheutti alussa tietysti hiukan närää ja kirjoittelua tiedotusvälineissä, etenkin näissä vapaissa väylissä, niin kuin facessa. No entäpä nyt ?  Ei kuulu enää mitään narinaa, vaikka tahti jatkuu aivan samana. Etenkin tanskalaisia sarjoja ja ohjelmia uusitaan moneen kertaan  ja myös elokuvia. Ja yleensä kaikkia sarjaohjelmia.

 Entäpä mainokset, joita tungetaan kaikkien kaupallisten ohjelmien väliin viimeistään noin vartin välein, jopa kymmenen minuutin välein ?  Jos ne olisivat edes jotenkin viihdyttäviä, älykkäitä, tai edes siedettäviä, mutta kun tuntuu,. että katsojaa pidetään täysin idioottina, vähä älyisenä keskosena, jolle voi ilveillä miten tahansa, ilmeisesti luullen, että kyllä se älykääpiö nyt ostaa tuotettamme, kun laitetaan tarpeeksi älytön mainos.
Alkuun tämäkin häiritsi osaa katselijoita, mutta nykyisin kaikki vaan ilmeisesti tuijottaa mainokset läpi ja sillä siisti. Paitsi minä, joka nappaan vähintään äänen pois välittömästi kun rahalaitos lävähtää ruutuun. Tosin ihan aina ei kerkeä, kun mainokset pamahtaa mitään ilmoittamatta kesken ohjelman.

Aikoinaan tuli myös auton käyttövero koeluontoisesti vuodeksi voiman. Tästä oli aluksi kovaa depattia jokapaikassa, mutta nyt kun tämä koeluontoinen kokeilu on jatkunut muutamankymmentä vuotta, veroa on nostettu n. 300 %  kaikki ovat ihan hiljaisia ja puristelevat nyrkkejään housun taskuissa ja maksavat kiltisti veronsa.

Uusin rasite, joka meille on laitettu on tämä " käytämme evästeitä "
Et pysty enää lukemaan juuri mitään uutisia, tai muitakaan haluamiasi linkkejä älylaitteillasi, ennen kun hyväksyt " evästeet "   Tämä kiusaaminen yleistyy ja yleistyy melkein päivittäin ja leviää kuin kulovalkea. Koetitpa päästä minkätahansa linkin sisään, räpsähtää eteesi " käytämme evästeitä, hyväksy, tai asetukset "  Ja ellet hyväksy, linkki jää sinulta lukematta.
Kuinkahan tällainen on mahdollista, liekö edes laillista, jos alettaisiin selvittämään jonkin lain puitteissa. Kuinka meidän on pakko hyväksyä mainonta ja se että meistä kerätään tietoja markkinamiesten tarpeisiin väkipakolla ?
Alussahan tämä tietysti ihmetyttää osaa käyttäjistä, osa vaan painaa " hyväksyn" sen kummempaa ajattelematta ja pikkuhiljaa se vaan normalisoituu juuri kenenkään siitä välittämättä.

Entäpä jos markkinamies laittaa seuraavaksi, että anna " sosiaaliturvatunnus " niin voit kirjautua faceen ? Ja pankkitunnuksilla voit kommentoida.  Tämäkin menee varmasti suuremmalta osaa käyttäjistä läpi " hyväksy "  painalluksella.  Alkuun pikkusen hälistään, mutta sitten siitäkin tulee normaali käytäntö. Me totumme siihen.

Näin meitä, tätä suurta hanhilaumaa, totutetaan pikkuhiljaa pitämään vaikka jääpurasta persiissämme, kun joku vippivirma, tai mainosmies alkaa pikkuhijaa akressiivisesti hiostamaan. Lopulta melkein kaikilla  housun persus vähän pullottaa.

Voi meitä " meidän herramme muurahaisia "

Pielinen

" ja uamulla myö ihhaillan pielisen pintoo "

 

Jokavuotinen, jo tavaksi tullut Pielisen ympäriajo on taas tehty.
Se alkaa perinteisesti Nurmeksen Apsilta, jossa syömme lounaan, mutta tänävuonna se ei ihan kirjaimellisesti onnistunut, korona rajotteiden vuoksi., Mutta saimme kuitenkin jotain syödäksemme ja hyvät kahvit päälle.

Minä en oikeastaan ihan täysin ymmärrä itsekään mikä minua vetää tänne Pielisen rannoille magneetin tavoin. Lienenkö joskus aikaisemmissa elämissäni asustanut täällä, vai mikä ihme tänne vetää ?
Se fiilis tulee jo ennen Nurmesta. Jotenkin siellä on kaikki niin tuttua ja hyvää, ihan erilaista kuin täällä Savosssa. Avaruutta, tasaisuutta, hiekkakankaista mäntymetsää, siistejä asumuksia ja kivettömiä peltoja valtateiden varsilla, hyvät suorat asfalttitiet.

Sitten kun poikkeat valtateiltä syrjäisille sivuteille, eteesi aukeaa aivan eri maailma.
Paljon tyhjiä asutustiloja, vanhoja hylättyjä pihapiirejä,  Juulin sannoissa " on pitäny luopuu "  ja lähtee Helssinkiin, kun ei ole moanviljellii kannattanna.

Sielunmaisema

Näillä jokaisella mökkirähjälla ja autiolla pihapiirillä tuntuu kuitenkin olevan minulle joku tärkeä sanoma. Niissä on eletty, raivattu peltokapaleita, laitettu yksinkertaista ruokaa, lapset ovat lähteneet kouluun eväät repussa. Isä pellolle, tai savottaan. Iltasella on tultu kotiin, pantu työrytkyt ja valjaat  uuninpäälle kuivamaan. Vietetty hämärätuntia lapset koulutehtäviä tehden, äitin potakkakattila hellalla kiehuen ja sianlihasipaleet valurautapannulla siristen, isän poltellessa tupakkia pahinpaan nälkäänsä. Niissä on eletty. Välillä itkien, välillä ehken jopa nauraen, Kesäisin juostu uimaan ja matkalla syöty pellonreunoista ja kiviraunioiden kupeelta mansikoita ja mesikoita. Sitten on pikkuhijaa isän terveys alkanut reistailla, on koskeksinut tuohon norttiaskin seutuville, pojilta on lennellyt kihvelistä paskakakikkareet ojiin, ei ole huvittanut pikkutilan raataminen,iltamalippuihin ei ole ollut rahaa, on tullut lähtö " pitkin tietä "

Lievästi juhlatuulella.

Isä on joutunut myymään tilan, tai jättämään sen silleen. Kukapa niitä aukoksi hakattuja metsiä ja kivisiä peltoja on ostanutkaan. On ollut muutettava lähemmä liäkäriä.
Nämä asiat tulee minulle väkisin mieleen näitä huonoja mäkisiä hiekkateitä ajellessa ja sillon on vaikea puhua, sanat ja ääni tuntuvat takertuvat kurkkuun.

Lieksan läpi ajamme ja sana Lieksa tuntuu minusta jotenkin niin kotoiselle.

Herranniemessä.

Vuonislahdessa kylän läpi ajaessa tulee mieleen vaikka mitä. Vanhat kaupparakennukset, koulu ja " mikkoryssän " baarirakennus, tanssilava ja seurantalo, autioitunut kylänraitti ja laivalaituri, josta Tuula vei matkalaisia Kolille.  Harranniemessä käymme aina, joskus olemme yötäkin ja koko viikonlopunkin.

Siitä sitten Enon, tahi Ahvenisen kautta Join kaupunkiin, tai Kolille. Juukan kautta " kotisuomeen "

Nyt jo purettu osa Joensuun historiaa.

Joensuu on kaunis ja viihtyisä pikkukaupunki. Olen aina sanonut, että jos minun olisi ihan pakosta muutettava pois Tervosta ja omasta kodistani, olisi ainut vaihtoehto Joensuu.

Tällä matkalla saan kokea koko tunteideni kirjon. Välillä itkun hyrske ei ole kaukana, välillä  iloinen ja hyvä mieli nousee päällimäiseksi.  Aina koko reissusta jää kuitenkin hyvä fiilis ja olen varma, että palaamme sinne taas uudelleen.

Saattaa se kyllä olla niinkin, että minut hyvin tunteva löytää näistä kuvista sen vinkin, mikä minua niin palastaa aina tänne " ihhailemmaan Pielisen pintoo "

KULMUNI

Kyllä kirkkaasti munille meni tämäkin Kulmunin touhu.

 

On se  onneksi vielä kansalaisilla oikeus kommentoida ja esittää vapaasti mielipiteensä näiden meidän asioidenhoitajien touhuista.
 On sitä pakko ihan ihmetellä, kuinka kova hinku se on näillä pyrkyreillä kiivetä aina vain ylemmäs ja ylemmäs, aina kärkipaikoille miten ylös vaan pystyy pääsemään. Puoluejohtajaksi, ministeriksi ja vaikka presidentiksi, jos vaan tilaisuus tulee.
Ja tässä asemassa olevaa ihmistä jännittää esiintyminen, niin että egoa on pönkitettävä kymmenillä tuhansilla euroilla.  No,tietysti ainakin minulle on sama, vaikka pönkkä maksaisi satoja tuhansia, jos se kustannettaisiin omilla rahoilla, mutta että meidän veronmaksajien on kustannettava nämä pönkitykset, se ei mahdu minun egooni.

Vedän tähän nyt kontrastiksi oman elämäni tässä tasa arvon ja hyvinvoinnin Suomessa.
Minun on tultava toimeen ja maksettava veroja viisi vuotta kyseisellä summalla, jonka joku Kulmuni tuhlaa hetkessä egonsa pönkittämiseen. Että pystyy esiintymään kustantajilleen varmana ja luotettavana paskanpuhujana julkisuudessa. Ja jolla on useita isopalkkaisia avustajia, jotka kertovat hänelle mitä hänen on puhuttava ja miten. Luultavasti kirjoittavatkin hänelle valmiin konseptin seuraavaa esiintymistä varten. Jotenkin tämä on tavallisen kansalaisen silmin katsottuna niin raakaa huumoria, että ainakaan minun oikeustajuni ei tahdo sitä oiken sulattaa. Kontrasti on liian räikeä, että pystyisin hyväksymään tällaisen menettelyn.

Maan tapahan tämä tietysti on, näinhän meitä kusetetaan ja koukeroidaan jatkuvasti ( hallitsijoiden ) toimesta. Jollekin vippivillelle maksetaan viisi miljoonaa, että toimittaa meille kelvottomia kasvomaskeja lentokonelastin. Toiselle suharille kustannetaan viidelläkymmenellä tuhannella egon pönkittämistä, että pystyy änkyttämättä kertomaan meille kyseisen koukeron, jne ja niin edelleen.
Sitten kun joku jää näistä kiinni, hän vaan hymyillen, nauraen kertoo julkisuudessa siirtyvänsä sivuun asioiden hoidosta, tai sitten jatkaa vaan kylmästi tehtäviensä hoitoa ja verorahojen tuhlausta.
Mihinkään muunlaiseen vastuuseen näitä ei teoistaan saada koskaan.  Sori, tää nyt meni vaan näin,
mutta eihän tässä mitä, varma maksaja on aina tiedossa.

Mitäpähän se hyödyttää näin yksityisen ihmisen purnata yhtään mistään mitään, mutta kun meillä on tämä sananvapauslaki vielä toistaiseksi voimassa ja näin blogin kyseessä ollen julkaisuvelvollisuuden kanssakaan ei ole ollut vielä toistaiseksi ongelmaa, niin helpottaa pikkusen, kun saa päästellä paineita.

Seppo Vihma, lohenmyyjä ( ehkä ) jumalan armosta.

Muutettuamme koko perheellä asumaan vakituisesti Helsinkiin 80 - luvulla, oli tietysti savolaiseen tyyliin löydettävä kaikenlaiset paikat, kuinka täällä toimitaan, Oli löydettävä mistä saa parhaat perunat, mistä parhaan ruisleivän, mistä tuoreimmat kalat ym. Marketit ja tavan kaupat eivät kelvanneet, kuin normaalien päivittäistavaroiden hankintaan, Helsingissäkään.

Kaikki järjestyi aikanaan. Heikinlaaksossa oli pieni leipomo, josta sai parhaan ruisleivän.
Hertsikan teollisuusalueella oli perunatukku, josta sai valita mieleisensä perunan ja kauppatorilta löytyi paras kalanmyyjä, jolla oli parhaat, tuoreet kalat.
Perunan ja vihannesten ostopaikaksi valikoitui myöhemmin kauppatorilta, Loppilainen Ketonen, jolta haettiin sitten aina potut ja vihannekset, mutta kalapaikkana säilyi aina ja ainoastaan Seppo Vihma.
Sepolle tuotiin kalat suoraan kalastuspaatista kauppatorin myyntipisteeseen.
Häntä ei kiinnostanut muiden kalojen myynti, kuin itämeren lohen, vaimo myi muut kalat ja Seppo keskittyi ainoastaan lohen myyntiin.
Lohen käsittely ja myynti olivat lähes taidetta. Joskus sai odotella vuoroaan puolituntia - kauenminkin, mutta kaikki ostajat tiesivät kyllä tilanteet ja odottivat kiltisti vuoroaan, kuunnellen siinä samalla Sepon jutustelua.
Oli komeaa katsoa, kun hän veti 8 - 10 kiloisesta lohesta fileen irti, ja alkoi paloitella sitä asiakkaan toivomuksen mukaisesti.  Siinä poistettiin kalasta kaikki ylimääräinen rasva, evät ja ruodot, hakattiin veitsellä runsaasti mukaan tuoretta tilliä ja asiakkaan halutessa kala myös graavattiin. Lopuksi tehtiin tuotteesta siisti ja kaunis paketti, käyttäen pergamiinia ja lopuksi puotipaperia ja paketti tarjottiin asiakkaalle aina niin, että nahkapuoli kalasta oli alapuolella.  Tämä operaatio ( näytös ) tapahtui aina kiireettömästi, asiantuntemuksella ja hyvien juttujen säestämänä.
Joskus osuin aamulla paikalle, kun Sepolle tuotiin kalalasti rantaan, sain seurata koko operaatiota alusta alkaen ja kun Seppo fireroi ensimäisen lohen, hän sipaisi siitä ensimäisen maistiais siivun, hieraisi siihen hieman karkeaa suolaa, tarjosi sen veitsen kärjellä ja sanoi, maistapa kaima tuosta, tuore lohi ei muuta tarvitse. Ja se oli taivaallisen hyvää !
Joskus, jos ostin lohta loppuviikolla isomman palan, hän kysyi automaattisesti, minne asti viet ?
Osasi sitten ripauttaa suolaa sen mukaisesti, laittaa jääpussit mukaan, jolloin kala kesti kylmänä pitempään.  Ja herra varjele, jos joku asiakas keksi kertoa mitä turejuustoa ja muuta hän laittaa uunilohen päälle mausteeksi  - Seppo suoristi selkänsä, katsoi asiakasta hetken silmiin, sanoisin aika merkitsevästi, mutta yleensä ei sanonut kuitenkaan mitään.

Lohi ja sen käsittely oli Sepolle ilmeisesti kutsumustyötä, taidetta, loistavaa aisiakaspalvelua, leppoisaa tunnelmaa myyntiteltassa, elämän tapa.
 Ja asiakas tunsi olevansa arvostettu ja luotettavissa käsissä ostaessaan jo siihen aikaan melko arvokasta herkkua.  Enpä juuri koskaan kuullut kenenkään kysyvän, paljonko on lohi kilo.
Hanellä oli vakioasiakaspiiri, kaikki tiesivät pelin hengen. Teltaan ei tultu, jos oli kiire ja minuuttiaikataulu, vaan saatetiin ostaa tilapäisesti viereisestä kojusta norjan lohta, jota Seppo halveksi.
Vanha iso sininen paketti mersu oli hänellä ajokkinaan, jolla hän roudasi rekvisiitan torille ja sieltä pois. Hän tuli aina, kun sai kalat suoraan kalastajalta kojuunsa, niinä päivina, kun ei lohta ollut tiedossa, hän ei tullut ollenkaan.
Kerran hän sanoi minulle, se ei mennyt katsastuksesta läpi tuo mersu, ajan sillä niin kauan kuin jeparit nappaa siitä kilvet pois. Sitten en tule enää torille.

Hän oli niihin aikoihin kun muutettiin Helsingistä pois, ehkä yli 70 vuotias. Sormet olivat jo hieman koppuraiset kymmenien vuosien kylmän kalan käsittelystä. Mutta homma kävi ja juttu luisti.

Taisi olla pari kolme vuotta, kun tulimme seuraavan kerran kauppatorille. Ketoselta ostimme uudet siiklit, porkkanat ja jotain muuta, mutta Sepon paikan rannassa oli täyttänyt jo joku muu.
Oli tainneet jepet napata hänen autosta kilvet, en kysellyt keltään asiasta sen tarkemmin, jääköön se asia silleen, mutta jotenkin tuntui tyhjemmälle kauppatorilla käynti ja aina nykyisinkin tulee jokakerta mieleen tuo armoitettu lohimies torilla käydessäni.
Kuinkahan monelle muullekin ?

On erittäin suuri harmi, kun en koskaan napannut valokuvaa Sepon kojusta. Taisi olla siihen aikaan liian kiire ajatella tällaisia kamera asioita ja että Seposta tulee vielä joskus legenda.
Mutta silloin, kun oli aikaa astua hänen telttaan, kire haihtui vähäksi aikaa.  ❤️

" anttilan keväthuumaus "

Otsikko siksi, kun vaimo sanoi jo vuosia sitten, että tuo on meidän isän laulu.

Minä todellakin jollain tavalla huumaudun ´joka vuosi tästä keväästä. Vuosien vieriessä yhä enemmän ja enemmän.  Saattaa johtua siitäkin, kun nyt on aikaa  syventyä muutenkin tähän elämän menoon ja vuoden kiertoon. Ei tarvitse enää keskittää koko tarmoaan työpäiviin ja rahan hankkimiseen. Nyt valtio maksaa jokapäivältä, teimpä mitään tahi en mitään. Tosin melko niukasti siihen nähden, mitä on tullut elämänvarrella tehtyä.
No, nyt ainakin tietää paljonko tulee hanketta tilille joka kuukausi, osaa sopeuttaa menonsa sitä mukaa.
Mutta tämä kevät.  Nyt on vielä kaikki hyvä edessä mitä kesä tuo tullessaan. Olisi hyvä, jos pystyisi jotenkin hidastamaan tätä ajankulkua, ettei se taas luisuisi käsistä liian nopeasti, niin kuin sillä on tapana tehdä. Kohta puhkeaa lehtipuihin sellainen hempeä viherrys, mikä on aivan erivärinen kuin keskikesällä. Nurmikko rupeaa punkeamaan sitä samaa hempeyttä ja kaiken maailman kevään ensikukat työntäytyy maasta kohti aurinkoa.
Siihen meni monta vuotta tänne maallemuuton jälkeen, ennenkuin pystyin istumaan jossain pallilla puolituntia sinkoilematta siitä välillä sinne tänne. Nyt saatan jo vaikkapa nukahtaa tuohon keisarintuoliini terassilla  kuunnellessani kevättä. Siis kuunnellessani kevättä.
Sitä voi todellakin kuunnelle, yhtähyvin kuin katsella. Niinsanotulla sielunsilmillä saattaa aistia paremmin, kuin korvilla.  Elämä opettaa " hiljoo kulukemaan " niin kuin vanhat ja viisaat ovat joskus sanoneet.  Muutenkin minä olen oppinut kunnioittamaan näitä vanhojen ihmisten sanontoja, tekemisiä ja ohjeita tässä oman ikäni karttuessa.  Heillä oli niin paljon sellaisia piiloviisauksia, joita täytyy vähän rätnäillä, ennen kun ne aukeavat oikeassa muodossa.

Kyllähän se näin keväällä pitäisi nousta aamulla jo tuossa sianpierun aikoihin nauttimaan tästä ihmeestä, sillä " aikainen lintu madon löytää ), mutta kun minä olen aamu uninen, sekä vielä iltauninen. Mutta hyvähän se on sekin, että uni maistuu.  Lankomiehelläni oli eläessään hyvä tyyli. Hän herättyään rätnäili ja luetteli siinä kahvia juodessaa - pitäisi tehä sitä ja pitäisi tehdä tuota, sitten olisi mentävä sinne ja käytävä tuolla. Tämäkin on vielä tekemättä ja lisää olisi vaan tehtävä.
Siinä sitten kahvipannun tyhjennyttä saattoi kiskasta pikku unet ja lähti siitä kaupalle tupakin ostoon.
Kaikki tuli sitten kuitenkin ajan mittaan tehtyä ja tupakit polteltua.

Senkin alan oppimaan tässä pikkuhiljaa, ettei kannata ahnehtia ja kiirehtiä näitäkään kevän askareita.
Siitäkin tule helposti ressi, jos koettaa rynniä hirmukiireellä jokapaikkaa, vaikka mieli tekisi. Tuokin hellapuiden tekeminen on mielekästä, kun välillä istuskelee pikkuhetkiä pöllinpäässä ja kuulostelee.
Vähän päivässsä ja vähen enemmän viikossa. Tosin nuo kaikki pöllit olisi pitänyt jo pilkkoa  kuukausi sitten, mutta niillä nyt ei ole kiirettä, kun mulla on jo parin vuoden kuivat lämmityspuut varastossa. Siitä kiiton Tuomaalle ja Helenalle.

Kohta aletaan kääntämään kasvimaata ja minä haen peräkärryllisen hevonpaskaa höysteeksi. Onneksi on vielä paikkoja, josta sitä voi hakea, ennenhän sitä oli yllinkyllin joka talossa omasta takaa. Nykyisin kai se luetaan ympäristömyrkyksi, niin kuin uuninlämmityskin, mutta hyvin sillä pottu ja tomaatti kasvaa.
Rannat alkaa pikkuhiljaa aukeamaan ja heti on katiska tyrkättävä siihen sulaan, sillä kohta alkaa kutuhauki mulahtelemaan rantaheinikossa.  Pensaita ja pehkoja pitää pikkusen oksia ja kanalaa vähän kunnostella, sillä otamme kesäkanat tänä keväänä.

Tämä kevät on erilainen, kuin viime kevät minun kohdallani. Parhaan kevään olin Kysissä kolmeviikkoa eristyksissä. En avannut edes sälekaihtimia nähdäkseni miten kaikki, koko kevät luisuu ohi. No mitä menneistä, sillä tilanne on nyt aivan toinen ja ehkä sekin osaltaan lisää tätä huumaantumistani kevääseen.
Olen varmaan monessa yhteydessä tuonut esille kuinka olen kevät ihminen ja kuinka täällä maalla on hyvä elää. Olen näistä asioista niin onnellinen, etten saata olla tuomatta sitä julki ja näin kirjoittamalla se on jotenkin sallitumpaa, kun että tolkuttaisin sitä kaikille myötäänsä tuolle kylillä.

Kyllä maalla on hyvä elää !  ❤️

                    Upea introvertti elämäni.

Otin tuon otsikon siitä, kun jollain tiielsiillä töllöttimessä on ohjelma " upea lihava elämäni "
No lihava olen minäkin, kaikissa epikriiseissä lukee 
" obeesi "lihavuuden alkamista ei tiedetä. Voi vittu, että se piristää !
No, ei ole upea elämä kellään, jolla on ( obeesi ) se selviää viimeistään siinä vaiheessa, kun alat täyttää 60v.  Liekö upeaa kellään introvertilläkään ?

Selailin tuossa määritelmää " introvertti " ihmisiä kaihtava, itseensä keskittyvä ja jotain sellaista.
Eivät ne määreet minuun sopivan läheskään kaikki. Lienenkö sitten introvertti ollenkaan, mutta itsekseni viihdyn usein paljon paremmin kuin porukoissa. En tarvitse ympärilleni joutavan vouhottajia, tekovirkeitä hyväntahtoisia lajitovereita, jotka ilveilee positiivisuuttaan edessä, mutta irvistävät, kun käännän selkäni.
No eivät kaikki ole tuollaisia tietenkään, on minulla hyviä ja kivoja ihmis suhteita ihan sopivasti.

Mutta otin aiheen paperille ( seinälleni ) siksikin, kun on nyt tämä karanteeni.
Tuntuu monet ihmisen nyt masentuvan, ahdistuvan, tylsistyvän, käpertyvän omaan surkeuteensa, kun eivät pääse parveilemaan.  En oikeastaan ymmärrä heitä.
Nythän on aika, jolloin voi käyttää omaa luovuuttaan aikaansa ja elämänsä viihdykkeeksi.
Keksiä tekemistä ja asioita joita on aina halunnut tehdä, tai jotka ovat kiireessä jääneet tekemättä.
Tarviiko siihen ympärille terapeutteja ja auttavia puhelimia ?
On se tää ihminen semmonen epeli, ettei sillä koskaan ole asiat hyvin.

Minä nyt en väitä olevani muita parempi, kertoessani oman mielipiteeni, tai  erinomaisuuteni tässä tilanteessa.  Mutta minä viihdyn nyt kyllä ainakin yhtä hyvin, kuin ennenkin. Tämä karanteeni ei vaikuta minuun millään nekatiivisella tavalla.
Minulla on mahdollisuus liitää vaikka tuolla järven jäillä potkurilla, tai ilman, jos huvittaa.
Pihapiiristä löytyy kaikenlaista tekemistä vaikka hurumykke.
Tuolla hellapuita pilkkoessa ja moottorisahalla pätkiessä kuulostelen luonnon ääniä ja istuskelen välillä mielin määrin ( tai ainakin mitä selkäkipu vaatii )  Mutta jonnilainen kasa tulee polttopuuta päivässä ja vähä isompi viikossa.  Ai että minä nautin.
Ja jos ei huvita, pötkötän sohvalla ja lähen sitte kun huvittaa.  Ai että siitä nauttii !
Pakollisia menoja ei ole nyt ollenkaan ( paitsi vessa )

Onkohan nyt vain kysymys siitä, että olen vielä niin metsäläistä sukupolvea omassa suvussani, etten vain ole vielä valmis tämän kummempaan, vaikka kaupungeissa elelinkin, jonkun 40 vuotta.
Tulin minä toimeen kyllä sielläkin ja stadissa ( helsinki ) kaikken parhaiten.

Tämän kaiken mahdollistaa nyt tietenkin se, että asun maalla.  En voi kuvitellakaan missä kahleissa olisin jossain inkilänmäen betonireservaatin yksiössä.  Hui helevetti, että vistottaa ajatuskin siitä.
Sen verran on tässä elämän hojelluksessa ollut tuuriakin, että tässä eläman vaiheessa on avaruutta ja vapautta ympärilläni. Ja kyllä olen koettanut tätä maalla asumisen evankejumia levittää ympärillenikin.  Eipähän tämä elämäntyyli tietenkään kaikille sovi, mutta minulle sopiii ja hyvin
sopiikin.
 Mutta, olinpa intro, tahi ekstro, niin ihan yksin tämäkään ei olisi näin hyvää, meitä on täällä kolme, vaimo, miisikki ja minä ja näin tuntuu olevan kaikki kohdallaan.

Nää nyt on taas niitä kaiken kumman nähneen elämäntarkkailijan mietteitä. Eikä piä kenenkkän vetää herneitä nenään, jos joku on elämäänsä tyytyväinen, vaikka korona irvistelee ikkunen takana.

Kalajuttu.

Minulla on näin keväällä vähän ennen heikkoja jäitä tapana laittaa muutama koukku hauille.
Tuohon selänsuuhun kun laittaa, niin saalis on suht varma. Paksulihaiset isot ja pienet hauet tulevat selkävesiltä pikkuhiljaa näihin lahtiin katselemaan kutupaikkoja. Niitä sanotaan myös porehauiksi, vissiin senvuoksi kun tulevat nuihin kevätporeisiin kutemaan. Sanotaan, että silloin on hauen liha parhaimmillaan ja niin se kyllä onkin.
Muistui tämä tapaus mieleen, kun vein taas tänään ne koukut tuonne selänsuulle.

Toissa kevät ei tehnyt tavoistani poikkeusta, minulla oli ne 5 koukkua tuossa selänsuussa ja eräänä aamuna yhdessä niistä tuntui poikkeuksellinen paino ja jytinä. Sain vedettyä kalan avannon seuduille, mutta itse avantoon se ei tuntunut mahtuvan millään opilla. No, annoin sille suosiolla löysät ja lähdin hakemaan kotirannasta tuuraa. Sillä isonsin sitten avantoa niin, että varmasti sopii tulemaan jäänpäälle, olkoon minkälainen peto hyvänsä. Ja sopihan se ja tuli näyttämään suuren päänsä. Myönnetään, että hieman säikähdin sen kokoa ja tuimaa ilmettä, mutta samalla se pyörähti, riuhtaisi ja niin oli kala mennyttä. Paksu punottu koukkusiima kesti, mutta koukun lenkki antoi periksi ja sinne meni. Saatatte arvata, että hieman kyrsi.  Selittele tätä sitten ihmisille ja katso niiden vistoja hymyjä - no niimpä tietennii, isohan se oli joopa joo.

No, siitä meni sitten muutama viikko, lahti oli jo sula ja naapurin Hanskillakin oli jo lahnanverkot järvessä. Yhtenä aamuna hän souteli meidän rantaan ja sanoi, että toin tuon sinun koukun.
Minä sitä ihmettelin, mutta totesin, että minun koukku se näkyy olevan, revenneine rautalenkkeineen.
Mitenkä se on nyt tässä ?  Hanski kertoi, että se haaki olj minun lahnanverkossa ja kun koetin suaha sen venneeseen, nii se riuhto ihtesä irti, verkko rieleina ja tään koukun se jätti siihen verkkoon.
Hyvä ettei tarkkana miehenä alakanu multa vaatimaan uutta verkkoo. Sano, että kaaheen iso se olj.

No, siitä meni taas muutama viikko ja kalasääksi alako pyörimään tuolla lahen pohjukassa epätavallisen hanakasti.  Soutelin sinne sitten kahtomaan, että mikä siellä niin kovin sitä kiinnosti.
Ja siellähän se pötkötti, minun koukkuhauki metrisen veden pohjassa kuolleena kuin tukki.
No arvaatte, että punnitsemaan en sitä enää pystynyt, enkä ruvennut, mutta iso se kyllä toden totta oli.
Jos sanon, että yli kymppikiloisten sarjassa olisin pärjännyt melko hyvin, vähintään mitaleille olisin päässyt, niin kokoluokasta saatte selvää, sen tarkempaa tietoa ei ole munullakaan.
Että kyllä sitä kalamiehellekin sattuu vaikka mitä.
Ja erikoisinta tässä tarinassa on vielä se, että se on taivahan tosi !

Korona

Koronavirus on nyt päivän sana. Koronaa siellä ja koronaa täällä. Siellä on sairastunut niin ja niin monta ja täällä vielä enemmän. Kahtia jakautunutta on ihmisten suhtautuminen corona virukseen.
Toiset pitää sitä paniikin lietsomisena ja toiset suhtautuu varovaisen tosissaan tähän tappavaan tautiin.
Nyt on vallalla tämä turhan paniikin lietsomisen mielipide. Jos kirjoitat someen ottavasi ihan tosisaan tämän asian, aiheutat melkeinpä someraivoa mielipiteelläsi.
Katsonkin parhaaksi kirjoitella oman mielipiteeni tänne pöndeplogiin, niin ei kukaan tule aivan silmille hyppimään ( toivottavasti ).

Raamatussa kai puhutaan muistini mukaan jostain vedenpaisumuksesta ja tuhannesta tulikivestä, joka lopulta tuhoaa tämän syntisen ja pilatun maailman.
No varmasti tulee tulivuoren purkauksia ja kaatosateita jatkossakin, niin kuin on tullut tähänkin asti, mutta ei sieltä taivaalta pysty millään tulemaan vettä niin paljon, että koko maapallo tuhoutuu, eikä niin suurta tulivuorenpurkaustakaan ole oikeasti odotettavissa, että se kaiken tuhoaisi, vaikka melkoisia pöhhäyksiä tuossa Italian rannikkoseudulla vielä joskus tuleekin ja myös ameriikan mantereella.

Satuina minä pidän paljolti muutenkin näitä paksun kirjan juttuja, uskokoon mihin hyvänsä ken uskoa tahtoo. Mutta joku koronan tapainen se on, joka lopulta joskus tulevaisuudessa ratkaisee nää ihmisen maapallolle aiheuttamat tuhot ja ongelmat. Ylikansoituksen etunenässä ja sen mukanaantuomat muut ongelmat.
On veikeä seurata miten kaikessa koetetaan panna tavallisen yksilön, kansalaisen syyksi ilmaston pilaaminen, kaiken saastuttaminen ja tuhoaminen. Vaikka se on pieni porukka maailmassa, joka on keksinyt polttomoottorin, muovin ja elintarvikkeiden lisäaineet, lääkkeet ym, mitkä pilaa tämän maailman. Heitä ja kansojen johtajia ei tietenkään saada teoistaan vastuuseen, yksittäinen kuluttaja se on kaikkeen syyllinen.
Ja K kauppias hoitaa lopun homman.  Eihän tavan kansalaisella ole juuri muuta mahdolllisuutta, kun käyttää näitä keksintöjä hyväkseen. Vai oletteko kuulleet, että joissain metropoleissa ja sivilisaatioissa eletään vielä keräilytaloudessa ?
Jos koetat lämmittää asumuksesi puunpoltolla, heti se ollaan tuomitsemassa yhtenä pahimmista ilmansaastuttamistavoista maapallolla. Teollisuus, liikenne, lentoliikenne ym, ei ole mitään uunilämmityksen rinnalla saastuttajana. Lykätään kansalaiselle veroja ja sitten ollaan oikealla tiellä. Asetetaan valtioille päästökiintiöitä, joita sitten rikkaat valtiot voivat ostaa omaksi hyväkseen ja näin maailma pelastuu.  On se semmosta hiekkalaatitikkoleikkiä koko touhu, kun vähän tarkemmin funtsii.  Kehitystä ei voi pelastaa eikä hidastaa enää mikään. Ylikansoitettu maailma hukkuu paskaan tulevaisuudessa aivan väistämättömästi.  Olis se, kun raamattuunkin olisi kirjoitettu - ja lopulta maailma hukkuu suureen paskapaisumukseen ja harvat ovat ne jumalan valitut, joiden päät pysyvät pinnalla.
No, leikki sikseen, mutta kyllä minä otan tämänkin koronan ihan todesta. On aivan turhaa vähätellä ympäristöministerinkin, että kyllä on aivan turvallista matkustella koronavirusta esiintyvien maiden naapurivaltioihin ja muutenkin matkailla voi aivan turvallisin mielin. Ei voi !  Sillä ainakin juuri lentoasemilla tauti leviää yllättävän nopeasti. Olisi aivan paikallaan, että tällaisen viruksen kyseessä ollen otetaisiin heti alkuun se asenne, että tehtäisiin selväksi yleisölle faktat, jotka viruksesta  saattavat olla seurauksena, tulipa siitä sitten panikointia, tahi ei. Kaikellehan lasketaan nykyisin hintakin heti jonkin tapahtuman seurauksena ja tässäkin tapauksessa se saattaa olla yllättävänkin korkea.

No, mitäpäs me näistä kaanaanhäistä, sanoo sananlasku, mutta uskokoon ken tahtoo ja mihin tahtoo, mutta joku tämän tyyppinen, mutta paljon ärhäkämpi korona se vielä tulevaisuudessa tulee, joka ratkaisee maailman ylikansoitusongelman  ja sen mukana ratkeaa paljon muutakin.
Ja sen jälkeen ei lasketa tautiin menehtyneitä vaan eloon jääneet ja se ei ole kovin pitkä lista.
Nää nykyiset epidemiat ja pandemiat ovat vain pieniä varoituksia tulevasta, jotka kuitenkin pitäisi ottaa aivan todesta noin maailman laajuisestikin.
Lopulta luonto toimii omien lakiensa mukaan, ellei näistä pikku coronoista opita, ( ja vaikka opittaisikin ) ja sen jälkeen ei juuri kellään ole hauskaa.

Että mikähän se on tuon kissannii henkinen olemus ?

 

Meillä kun ei oo ollu kissoo kolomeenkymmeneen vuoteen ja nyt tul tuas parvuotte sitten hommattua tuo Miisikki, niin oon sennii kohtoo meleko ussein vuntsinna.
Sillon kun ol se eellinen kissa meillä, Nasser Tarvainen, niin se ol ihan erlainen tuon ruokapuolesa osalta kun tää nykynen. Sille kun viskas ison tahi pienen sären etteen, niin aloko mahoton rutina kuulua, kun se alako syyvä sitä piäpuolesta ihan heti. Tavallisia ruokia se söe muutennii, kerrannii veti koko takkalenkin kerralla. Pikkusen mahaköyryssä lähti siitä sitten makkaelemmaan ruusupuskan alle.

Entäs tää nykynen kissa. Ei takkuulla kelepoo särki millään laella valamistettuna. Inhoten kahtoo ja pakittaa poes sären luota.  Ei kelepoo ruuan tähteet, ei makkarat eikä mitkään.  Sillae sopivasti palavattu ohuen ohut suattaa männä, erittäen pieninä palasina sirpusteltuna ja yksitellen etteen tarjoeltuna. Haukifile pieniks sipellettynä kelepoo joskus, jos on ihan tuoretta.

Kuivamokoja se rouskuttaa päevät ja yöt ja sitten nää latsit ja muut seepat, joeta on pakattu semmosiin kymmenenramman muovipussiin, ne kyllä männöö vaekka kuinka hyvin ja ihan sillon kun antaa ja kyllä se ossoo niitä kiehnätäkkii.
Jos on isompia kokkareita, niin ne on saksin kärellä siliputtava pieniks, muuten ne jiä laataselle.
Että toesinaan riepoo ! Helevetti jos annan olla syöttämätä viikon, niin katotaan eikö kelepoo kissalle eväs.  Joskus tää palaveleminen vua ottaa nii ohimosta, että eokko sua jatkoo tarjoelua, ihan nuin kissan hyvinvoennin kannalta parraaks.

No entäs sitte ? Kyllä puoliks syötyä hiirenpätkee löytyy terassin lattialta ja koettaa kantoo niitä sisällekkii.  Siinäkohti tuntuu vielä luonnolliset vaestot pelloovan, ihme kyllä.  Onkoon nuo parempmakusia karvoneen sitte kun ne sentinpitkät kanasuikaleet, jotka on saksilla pienennettävä ?
Voe hyvä ihme kuitennii.  No tämä epel on pienenä opetettu näehin ruokatottumuksiin ja niistä se näkkyy pitävän tiukasti kiini, tul meille vasta kaksvuotiaana.

Entäs sitten tää muu huonepalavelu ?  Kehtoesko ies kertoo ?
No, joka tappaaksessa se pittää meitä ihan neekereinä.  Nyt ulos ja nyt sissään. Nyt nousetta ylös minnuu kesettaa, ulos on piästävä ( kello on kolome yöllä )  Sitte tultuaan ravahtaa yläkertaan ja viäntää sinne huussiisa paskan. Ruapii ja peittää sitä kymmenen minnuuttia, nii ettei varmaan sua kukkaan nukuttua. Sitte ku uamulla myö herätään, kahtoo sirrillä silimin jostaen sohvalta, että hyvinkö nukutti ? Laettoohan uamueväs sopivaks. Kun minä aakasen ovvee ulos, niin kahtoo ku halapoo makkoroo, oonko muka pyytännä aakomaan ovia, lähen sitte ku mulle soppii.
En kehtoo enempi kertoo.  Työ kissanomistajat tiijättä varmaan loput.

Kaeken kaekkijjaan sitte ku se kahtoo hyvin viattomilla silimillä tuossa eissä minua silimiin ja yrittää suaha selevee minun puhheista, vastaeloo hyvin vienolla iänellä ja ihan sen näkösenä, että voe ku oppis puhumaan, nii en muista yhtään sen huonoo puolta. Puskehtii kohta jaloessa ja on nii hempee ku vuan pystyy olemaan, kaekki viimeöeset herätykset on mielestä poes pyihitty.
Oon arvellu sitäkii, että onkohan tuo piru liian viisas, vae patatyhmäkö lienöö ?
En tiijä, mutta hirveen suur ero on koeralla ja kissalla tässä kohi.
Kissa ei pyri millään tavalla miellyttämään palavelioosa ja sua kaeken mitä tahtoo, aenakii melekein, aenakii meillä. Koera tuas mielistellöö kaekella tavalla isänteesä ja suap sillon tällön jonnii luunkantturan.

En tiijä muuta, mutta meillä on nyt kissa ja suap ollakkii. Jos sitä joku ilives tulloo tuohon pihapiiriin jahtoomaan, nii äkkilähtö sille tulloo, ilivekselle.

Se on tuo Miisikki meijän iltapäeväimmeisten elämän valo ja päevän ilo.






Mutta totinen se on tuo Miisikki.
Ei hymyn häevee nuamalla vaekka minkälaesen vitsin viäntäsin.

Puolesta ja vastaan.

Kovasti tunnutaan nyt olevan huolissaan tästä alhaisesta syntyvyydestä maassamme.
Miksiköhän ?  Eikö saada kansantaloutta tällä menolla nousemaan, kun 1,2 prosenttia,
vaikka nousua pitäis olla vähintään se 1, 4 %  ?
No tämäkin tietysti huolettaa ainakin talous ja finanssimiehiä.
Voi se huolettaa niitäkin, jotka ovat huolissaan siitä, kuka maksaa tulevaisuudessa eläkkeet ja tekee paskaduunit.
No, eikös jokainen maksa työuransa aikaan oman eläkkeensä hyvinkin ja taitaa maksaa vähän enemmänkin. Ja mihis kaikkeen ne kansalaisilta nypittävät verorahat nyt menevätkään ?
Ja duunit, mukaanluettuna ne paskaduunit tulee kyllä tehtyä, ei jää mitään tekemättä, asioilla kun on vaan tapana järjetyä ajan kanssa, vaikka olisi vähän niukempi syntyvyyskin.
Ja pitäisi ruveta vissiin vähitellen antamaan niille tuhansille maahanmuuttajille niitäkin työlupia, vai mitä varten niitä haudotaan tuolla vastaanottokeskuksissa ?

No, nämä asiat kyllä järjestyvät aikanaan, mutta siihen syntyvyyteen.

Entäs, jos minä sanon, että kuka hullu tämmöseen maailmaan viitsii lapsia hankkia.  Kouluissa ei enää opita lukemaan, eikä kirjoittamaan.  Mihinkään ei oikein kannata enää kouluttautua, kun työelämä on niin hektistä, ettei ole ollenkaan varmaa pääseekö enää siinä ammaatissa työhön, johon on kouluttautumassa.  Työhönhakuprosessit ovat jo ylivoimaisia.  Ja jotka saavat sitä kaivattua duunia, joutuvat sitä tekemään niin, että muutamassa vuodessa nousee korvista savua ja pumppu tilttaa. On sitouduttava duuniinsa 24/7.  Paletaan loppuun,niinsanotusti.  Työn kuva muuttuu jatkuvasti ja saat kouluttautua työurasi aikaan sen kymmeneen ammatiin, jos meinaat työnteolla ihtes elättää. Tosin taitaa olla jo niin, että yhdeksän kymmenesta lapsesta haluaa joutavaksi julkkikseksi ja loput iskelmälaulajaksi.

Että tähän maailmaan lapsia, kun koko maailma hukkuu muoviin ja paskaan ?

Entäs kun tulet vanhukseski, olet ongelmajätettä, jolla kansainväliset suuryritykset kikkailevat itselleen satojen miljoonien vuosivoitot ?  ( tätä nyt ei ehkä tule vielä pienenä ajatelleeksi )
Mutta monet isit ja äitylit funtsii näitä juttuja pikkusen ennen, kun ruvetaan, tiätsä - silleen.

No, pikkusen synkkä näkökantahan tämä tietysti on, mutta melkolailla realistinen, luulisin.
Voidaanhan sitä tietysti esittää optimistisempaakin katsantokantaa ja on pakkokin, jos meinaa selvitä edes alkuun masentumatta. Onhan meillä täällä Suomessa tilaa, vielä  Helsingissäkin, minne kaikki kuitenkin vaan palastaa. On puhdasta luontoa, hyviä mökkirantoja, ihmisistä suurin osa on vielä suht järjissään, opiskelupaikkojakin tuntuu vielä löytyvän ja julkinen terveydenhuolto on maailman huippuluokkaa.
Ja jos muu, kuin Helsinki kelpaa, on halpoja asuntoja, kivoja lähes tyhjiä kirkonkyliä, joissa on hyviä ihmisiä, tilaa olla ja harrastaa.  Onhan meillä vielä vaikka mitä hyvää, jos tarkemmin ajattelee ja asennetta riittää.
Mutta se tulevaisuus ??  Kaikella on tapana järjestyä aikanaan. Niinpä niin.

Onneksi, sanon niin, koska tiedän jo olevani loppusuoralla, tuskin minun aikanani mikään tästä juurikaan muuttuu, mutta se tulevaisuus on lasten ja lasten maailmaan laittaminen, onko siinä mitään järkeä ?
Siinä sitä onkin funtsimista. Yhä useammat sitä tuntuvat funtsivan entistä pidempään, kun tilastojen mukaan aletaan lapsia ajatella hankittavan vasta lähempänä neljänkympin ikää, kuin kolmeakymppiä.
Ja sittenkin vaan yksi lapsi.  No, tietysti on erittäin tärkeää luoda ensin työura, niin iskän kuin äitylinkin. Mutta onko tämäkin vaan veruke, siirtää päätöstä mahdollisimman myöhään.
Kyllähän ihmisenä olemisen pääasiallinen tarkoitus on edelleenkin syönti ja nainti, ( suvun jatkaminen ), niin kuin muidenkin luontokappaleiden, mutta ihminen on senverran pirteä nikkari, että se on keksinyt keinot säädellä syntyvyyttä nautinnoista tinkimättä, siinä se eroaa muista elukoista.
No, ehkä se tuolla kaukoidässä on vielä lapsenkengissä sekin touhu. Että siellä vielä tarvitaan joku koronavirus väestönkasvun säätelemiseksi.
Minä toivoisin hartaasti, että ihmiskunta viisastuisi, loppuisi tämä jumalaton ahneus ja ryyhääminen.
Hiffattaisi lopultakin, että tällä menolla ei saada aikaan kuin  kaamea katastrofi.
Mutta, mutta mutta.  Tämän perinnön me jätämme niille syntyneille ja vielä harkinnassa oleville lapsillemme.

Kaikella on kuitenkin puolensa.

Isä meidän, joka olet jo taivaassa.( tai missä lienetkin )

Kuulostelin tuossa tänä aamuna syrjäsilmällä ja korvalla televisiota, kun siellä nuori mies kertoi kun oli trauma mm, siitä, kun ei isä kehunut ja kannustanu häntä koskaan.

Minä olen tätä miettinyt  vissiin vuosikausia, aina silloin tällöin, että pitäisiköhän minun kirjoittaa omasta isästäni sen mikä minun mieltäni joskus vaivaa. Olisko se korrektia, olisko se edes viisasta, tai soveliastakaan kertoa jo kuolleesta ihmisestä. Miksi paremmaksi se siitä enää tulee, joudunko ikuisen kirouksen valtaan loppuiäkseni ?
Jotenkin vaan juilii nää hienohipiäiset ihmiset, jotka saa traumoja jo siitä, kun isä ei kannustanut.
Paskat, antaa tulla lunta tupaan ja jäitä porstuaan, minä räkäsen ulos pienen osan isäsuhteestani ja isästäni, ihan nuin pintapuolisesti vaan.

Muistoni alkavat  luonnollisesti siitä, kun muistini yleensäkään alkoi tallentaa dataa.
Minun lapsena ollessa asuimme täällä Verkkokylällä, ihan tuossa kilometrin päässä nykyisestä asuinpaikastani. Isä teki metsätöitä, kalasti puoli ammatikseen ja muutenkin teki sitä duunia mitä oli saatavilla sekätyömiehelle. Paljon oli isä poissa kotoa juuri näiden työkeikkojen vuoksi, savotat eivät olleen läheskään aina tässä paikkakunnalla. Varsinkin talvella piti mennä etemmäs, sinne mistä duunia löytyi.  Aivan mahoton työmies kuuluu isä olleen nuorempana ja vielä vanhempanakin.  Mutta raskas työ vaati ilmeisesti ne raskaammat huvitkin. Viinaa käytettiin runsaasti silloin kun oli lepopäiviä ja vissiin työpäivinäkin.
Kuitenkin paljon hyviä muistoja on niiltä ajoilta isästä, joskin se viinankäyttö pilkistää väkisin niidenkin muistojen sekaan.
Aina, kun mentiin esim, kesäisin rannoille, rantakalan keittoon, tai letunpaistoon, jonkun kokoinen kiljupönttö kaiveltiin rantaan mennessä jostain kusiaispesästä mukaan. Siinä sai sitten jännittää miten tää reissu taas menee. No riita tuli äidin kanssa ainakin, ja sehän oli sitten jo hyvä syy panna vähän elämää ranttaliksi. Akka perkele naputtaa aina.
Sitten ajetiin moottorilla yöpimeässä ja muistan jonkun kerran kun käytiin kivelläkin.
Yleensä päästiin jotenkin äidin kanssa kotimökille, miesten jäädessä ( juhlimaan ) ja hankkimaan lisää kiljua jonkun ryyppykaverin mökiltä.
Lie kai niitä ollut rauhallisimpia iltojakin kotona, mutta ne eivät ole jääneet erikoisesti mieleen.

Muisti alkaa enemmän kirkastua, kun muutimme v - 1960 pikkumökiltämme Kuopioon.
Isä oli menettänyt riehuessaan töissä terveytensä ja lääkärin määräyksestä olisi löydettävä kevyempi työ, selkä ja muut paikat eivät enää kestäneet älytöntä riehumista.
Hän pääsikin rengasliike Torviselle autokuskiksi ja elämä näytti aluksi olevan ihan ok.
Mutta palkka oli varmaan turhan pieni ja niimpä hän hakeutui rakennustyömieheksi, kestipä selkä tahi ei, mutta sieltä sai parempia urakoita ja siis enemmän liksaa, mutta ne huvitkin alkoivat taas lemaan rankempia. Muutettiin vuokrakasarmista oikein omaan asuntoonkin Kasarmikadulle. Alkoholismi kehittyi kuitenkin hyvää vauhtia yhä pahemmaksi ja koko mies muuttui pikkuhiljaa akressiiviseksikin. Pienten selvien kausien aikana hän oli kuin mies ainaan, mutta varovainen piti olla, ettei vaan saanut jostain kimmoketta ja alkanut taas ryyppäämään. Kerrankin, kun hän kotiutui Järvenpään sosiaalisairaalasta, oli minun tehtävä kulkea hänen mukanaan toripäivillä, ettei isä sotkeutuisi taas juopporemmiin. Kyllä ihmeteltiin, että etkö ata ryyppyä, ota nyt edes vähän, niin tulee parempi olo. Hyvät kaverit kyllä pitää huolta kaveristaan, niinpä isä olikin muutaman päivän jälkeen taas remmissä mukana.  Olipa hän kerran mukana katsomassa kolulaisten mestaruuskilpailujakin ja otti oikein valokuvan, kun voitin kaupungin mestaruuden 60- metrin juoksussa. Mutta eipä kehunut silloinkaan, olin kuitenki aistivinani hänen ilmeestään, että taisi olla ihan hyvillään. Seuraavana vuonna voitin mestaruudet pituushypyssä ja 60- metrin juoksussa ja uskallisinkin sitten ehdottaa, että antaisi rahaa, niin ostaisin piikkarit, kun muillakin on. No menihän siinä parin karjalanviinipullon hinta hukkaan, mutta piikarit sain.

Niihin aikoihin elämä oli jo sellaista, että sai odotella jokapäivä ja ilta, missä kunnossa tullaan kotiin ja tuleeko ollenkaan. Ja ketkä nukkuu kotona aamuun asti, vai onko lähettävä yönselkään.
Ja varovainen oli oltava, ettei vaan hermostuta häntä silloin, kun oli vähän selvempi putki menossa.
Muutaman päivän jälkeen se riita kuitenkin aina jostain tuli ja mies lähti ykköset päällä kievariin ja aamuyöllä muistamattomassa humalassa kotiin ja aamulla töihin. Työasiat hän hoiti enimmäkseen, olipa kunto mikä hyvänsä, mutta kotiin ei liiennyt rahaa, kuin mahottoman uhkailun ja uhittelun jälkeen. Jokin täysin sovittamaton riidanaihe heillä tuntui olevan, siinä huoriteltiin ja välillä käytiin käsiksikin. Kouluun ja töihin täytyi kaikkien kuitenkin taas aamulla lähteä, oltiimpa miten väsyneitä hyvänsä.  Ne viikonloput, tai siis lauantait harmitti eniten, kun meidän piti lähteä Tervoon. Isä saattoi olla jorinjälillä koko viikonlpun ja auton avaimet oli aina hänellä.  Kerran isä istui minin takapenkillä emä humalassa ja äiti ei saanut jotain vaihdetta kunnolla päälle. Isä ylettyi takapenkiltä vaihdekeppiin ja riuhtaisi täydessä vauhdissa pakin päälle. No matkanteko loppui sinäkin lauantaina siihen.

Sellaista resuamista se oli. Ja vauhti parani koko ajan. Ryyppyporukkaa pölähti joskus keskellä yötä kotiin ja mukana oli niitäkin elämän sulostuttajia, niin kuin äiti asian ilmaisi. Siinä kun viisi kuusi ukkoa ja akkaa vetää kilvan norttia ja vinettoo kauheen ryminän kanssa, niin siinä on yksiössä kotoinen tunnelma. Ja siitä vaan aamulla kouluun raikkaana ja levänneenä.  Pinnasin siihen aikaan tosin aika paljon. Ei huvittanut.  Joskus, ehkä kerran isä kaappasi hirmukännissä minut syliinsä ja silitti päätä kovakouraisesti, viina ja sipulihöyryt haisi niin, että oksetti.  Se oli vissiin hellyden osoitus, ehkä, luulisin, tai tilapäinen mielenhäiriö.

Avioerosta puhuttiin yhä useammin. Autokauppias kävi kyselemässä, kun ei ole suoritettu osamaksuja muutamaan kuukauteen. No kohta ei ollut enää sitäkään miniä.
Kerran oltiin kaverini Joken kanssa lähdössä meidän pikkumökille tervoon. Isä sanoi, että ei tarvii männä, se on myyty.
Hänellä oli siihen aikaan sellainen hupullinen hiihtoanorakki, jossa oli iso vetoketjullinen tasku tuossa edustassa. Siinä hän säilytti niitä mökkirahoja niin kauan kun niitä riitti. Yöllä kun hän tuli ympäripäissään kotiin, kävin aina katsomassa minkäverran ovat rahat huvenneet ja nappasin ihan suruttomasti jonkun kympin, tai viiskymppisen, ilman yhtään huonoa omaa tuntoa. Eivät ne olleet minun karkeissa sen huonommassa, kuin kievarin kassassa.
Kerran löysin siitä taskusta venus paketin. Raivostuin niin, että tökitin niihin reikiä nuppineulalla.
Jälkeenpäin olen ajatellut hymyssäsuin, että montakohan veljeä ja siskoa mulla oikeesti on.

Kaiken huippu sattui kerran Tervossa, oli vissiin mummon hautajaiset, tai jotkut muut kinkerit, mutta suku oli koossa parhaat mustat vetimet yllä. Yhtä-äkkiä isän vanhempi sisko hyökkäsi minun kumppuun itku kurkussa ja silmässä. Minkä takis sinä Seppo otit minun laukusta rahaa. Minä olin ihan äimän käkenä, että mistä ihmeen laukusta ja mitä rahaa ?  En ollut ollenkaan tietoinen missä itsekukin piti laukkuaan ja mitä täällä nyt oli tapahtunut. No, ei siinä selittelyt auttaneet ja tieto tietysti levisi kaikille, että Seppo on vienyt rahat.
Kotona sitten  äiti oli pannut isän tiukille ja isä oli tunnustanut, että hän oli ottanut kympin, että saa kievarissa rapulakaljat.
Koskaan kukaan ei tähän päivään mennessä ole pyytänyt minulta anteeksi tapahtunutta ja varkaan maine  on pysynyt voimassa. Tosin suurin osa juhlaväestä on jo nyt  autuaammilla laitumilla, onhan tapauksesta jo 50 vuotta.

Tässä pintahipaisua meidän perhe elämästä.  Vanhemmat erosivat, isä kuoli puukkoon Espoon Kivenlahden rakennustyömaiden asuntoparakissa jouluaamina v 1971.  Rauha hänen sielulleen.

En tiedä liekö jäänyt traumoja, en ainakaan tunnista. Mutta kaunaa jäi paljonkin. En ymmärrä ehkä koskaan minkätakia tämä kaikki piti näyttää meille lapsillekin, veljeni on melkein kymmenen vuotta minua nuorempi, mutta osansa sai varmaan hänkin.
Ei kunnon ihminen sotke lapsiaan tällaiseen paskaan, vaikka puolison kanssa erimielisyyksiä olisikin.
Ei sovi minun päähän vieläkään, vaikka aikaa on kulunut. Ei minun ole pakko entaa edes anteekisi, jos tunnen niin.  Joku on kysynyt, että miten olet osannut kasvattaa omat lapsesi, kun oli tällainen isämalli. En kehu olevani hyvä isä ja kasvattaja, mutta lähes kaiken olen koettanut tehdä lasteni eteen, minkä olen osannut ja mihin olen pystynyt.
Ei se ole aina helppoa kellään tämä maallinen hojellus, mutta jotenkin tuntuu sille, että kannattaa ehkä koettaa käyttää sitä järkeä, mitä itsekellekin on suotu.
Isä ei ollut tyhmä, mutta jotenkin tuntuu, että tuhma hän kyllä oli.

Sori, mutta nyt se on tehty, olkoon kuka mitä mieltä hyvänsä. Ei kehunut isä, mutta eipä juuri jäänyt kehumisen aihetta minullekaan.