Kalajuttu.

Minulla on näin keväällä vähän ennen heikkoja jäitä tapana laittaa muutama koukku hauille.
Tuohon selänsuuhun kun laittaa, niin saalis on suht varma. Paksulihaiset isot ja pienet hauet tulevat selkävesiltä pikkuhiljaa näihin lahtiin katselemaan kutupaikkoja. Niitä sanotaan myös porehauiksi, vissiin senvuoksi kun tulevat nuihin kevätporeisiin kutemaan. Sanotaan, että silloin on hauen liha parhaimmillaan ja niin se kyllä onkin.
Muistui tämä tapaus mieleen, kun vein taas tänään ne koukut tuonne selänsuulle.

Toissa kevät ei tehnyt tavoistani poikkeusta, minulla oli ne 5 koukkua tuossa selänsuussa ja eräänä aamuna yhdessä niistä tuntui poikkeuksellinen paino ja jytinä. Sain vedettyä kalan avannon seuduille, mutta itse avantoon se ei tuntunut mahtuvan millään opilla. No, annoin sille suosiolla löysät ja lähdin hakemaan kotirannasta tuuraa. Sillä isonsin sitten avantoa niin, että varmasti sopii tulemaan jäänpäälle, olkoon minkälainen peto hyvänsä. Ja sopihan se ja tuli näyttämään suuren päänsä. Myönnetään, että hieman säikähdin sen kokoa ja tuimaa ilmettä, mutta samalla se pyörähti, riuhtaisi ja niin oli kala mennyttä. Paksu punottu koukkusiima kesti, mutta koukun lenkki antoi periksi ja sinne meni. Saatatte arvata, että hieman kyrsi.  Selittele tätä sitten ihmisille ja katso niiden vistoja hymyjä - no niimpä tietennii, isohan se oli joopa joo.

No, siitä meni sitten muutama viikko, lahti oli jo sula ja naapurin Hanskillakin oli jo lahnanverkot järvessä. Yhtenä aamuna hän souteli meidän rantaan ja sanoi, että toin tuon sinun koukun.
Minä sitä ihmettelin, mutta totesin, että minun koukku se näkyy olevan, revenneine rautalenkkeineen.
Mitenkä se on nyt tässä ?  Hanski kertoi, että se haaki olj minun lahnanverkossa ja kun koetin suaha sen venneeseen, nii se riuhto ihtesä irti, verkko rieleina ja tään koukun se jätti siihen verkkoon.
Hyvä ettei tarkkana miehenä alakanu multa vaatimaan uutta verkkoo. Sano, että kaaheen iso se olj.

No, siitä meni taas muutama viikko ja kalasääksi alako pyörimään tuolla lahen pohjukassa epätavallisen hanakasti.  Soutelin sinne sitten kahtomaan, että mikä siellä niin kovin sitä kiinnosti.
Ja siellähän se pötkötti, minun koukkuhauki metrisen veden pohjassa kuolleena kuin tukki.
No arvaatte, että punnitsemaan en sitä enää pystynyt, enkä ruvennut, mutta iso se kyllä toden totta oli.
Jos sanon, että yli kymppikiloisten sarjassa olisin pärjännyt melko hyvin, vähintään mitaleille olisin päässyt, niin kokoluokasta saatte selvää, sen tarkempaa tietoa ei ole munullakaan.
Että kyllä sitä kalamiehellekin sattuu vaikka mitä.
Ja erikoisinta tässä tarinassa on vielä se, että se on taivahan tosi !