Sinfoniaa, vai Valoa yössä ?

Yritin tuossa kuunnella ja katsoa ohjelmaa, jossa RSO soitti sille pändille ominaista sinfonia musiikkia. Ei helevetti, ei siitä tullut mitään. Vieläkin olen sen käsittämättömän kakofonian, sekamelskan ja siitä johtuvan tuohtumuksen vallassa. Toistan, ei helevetti, kuinka joku voi pitää tuommosesta sekametelistä ja taputtaa sen päälle kämmenensä ruvelle ?
Onko tässä kysymys siitä, että mennään hienoimmissa iltapuvuissa, hienoimpaan ja ka
lleimpaan paikkaan, oopperataloon katsomaan ja kuuntelemaan hienoimmille ihmisille tarkoitettua kakofoniaa ? Sitten kehaistaan stokkan kahvilassa, oltiin illalla oopperassa, ah kuinka hurmioiduin Raimo Linnun johtaman orkesterin musiikista.
Jorma Panula näytti kerran jossain ohjelmassa kuinka kapelimestarin tulee näyttää muutama tahti orkesterille, kaikki muu sen jälkeen kapelimestarilta on teatteria.
No, siinäpähän kävi taiteen ystävä sitten samalla teatterissa.

 Olen usein pohtinut ymmärtämättömässä päässäni, kuinka ihmisillä voi olla niin erilaiset musiikkimaut. Joku haltioituu sinfoniasta, toinen tykkää Esa Pulliaisen kitaransoitosta.
Voiko sillä olla merkitystä, jos on kotoisin akateemisesta, tai sekatyöläisperheestä ?  Ja miksi on niin ? Jos on. Voiko jumalauta työmiehen jälkeläinen mieltyä jo heti synnyttyään Unto Monosen tangoihin, vaikka kotona ei kuunneltaisi radiota ollenkaan. Tuleeko se geeneistä ?
En muista koulussa luokillani olleen yhtään oppilastoveria koko koulu-urani aikana, joka ihaili sinfoniaa, tahi oopperaa. Missä vaiheessa ne geenit sitten alkaa kammeta ihmistä oopperataloon ?  Siinäkö, kun onnistutaan kengittämään itselle puoliso akateemisesti sivistyneestä suurperijä perheestä ? No tiedän sen melko varmaksi, että appiukolle, tai anopille ei kärsi mennä sanomaan - kuuleppa Fjalar, tahi Synnöve, myö männään tyttös kansa nyt kuuntelemmaan Agentsia työväentalolle, tahi dumaria kulttikselle. Saattaisi siinä syntyä pieni särö yhteiselämään, ja ehkä perinnönjakoonkin. Parempi on mennä sovinnolla oopperaan ja haltioitua siellä.
Että onko se yhteiskunnallinen asema, kun päättää kumpaa mennään kuulemaan ja kummasta tykätään - oikeasti ?
Että onko luettujen kirjojen määräällä ja siitä johtuvan sivistysasteen ja viisastumisen syytä, tai seurausta, että hylätään kaunis melodinen musiikki ja ne ihanat sydäntäsärkevät ja puhuttelevat sanoitukset, lyrikat, kuten nykyisin asia ilmaistaan.
Kuinka kaikella edellämainitulla voi olla merkitystä musiikkimakuumme, vai synnytäänkö me äidin armaasta lompsasta Joseph Haydn,nin, tahi Esa Pulliaisen ihailijaksi automaattisesti sen mukaan, paljonko faijalla on pätäkkää, tai montako kirjaa äiskä on lukenut.
Saatatte muuten arvata, että lapsena minun kodissa ei ollut kirjan kirjaa. En edes vihkiraamattua löytänyt, penkoessani piironginlaatikkoa pienenä. Sittemmin olen kyllä lukenut väkiäisen määrän, hevoskuorman erilaisia kirjoja, mutta elelleen ihailen kaunista, soinnukasta, melodista musiikkia.

No tietysti ymmärrän myöhemmän kotikasvatuksen merkityksen, mutta käsittääkseni Nalle Wahlrooskin dikkaa nykyisin aivan eri musaa ja bongataan aivan eri mestoista, kuin silloin nuorna miesnä ollessaan ? En tiijä mistä johtuu.

Kyllä sitä tässä elämässä riittää funtsimista tällaiselle elämän tarkkailijalle, voe hyvä ihme kuitennii.
Ja saattaapa olla ihan hyvä niin.

Sielunmaisema.

Sielu, meillä jokaisella on kuulema sielu ?

Saattaapa hyvinkin olla.  Onkohan se ehkä niinsanottu kuvittelutaito, eläytyminen liitettynä muistiin joka luo mielikuvia sisällemme, siis sieluumme, joonekin sisimpäämme ?
En tiedä, mutta jokin tällainen se kait on, tai ehkä omatunto ?  Mutta se minusta tuntuu ihan kauhealle, kun lähetetään sydänlämpöisiä terveisiä sävellahjassa jollekin rakkaalle ihmiselle.
Ajatelkaa - sydänlämpöisiä !   Minulle tulee heti mieleen teurastuspaikalla esiinkaivettu jäniksen, tahi muun teuraselukan höyryävän lämmin sydän. Voi kauhistuksen kanahäkki "
En mahda sille mitään, mutta näin vain on.  Mutta se sielu ?  Se tuntuu jotenkin salaperäisen miellyttävälle, arvoituksellisellekin ja antaa sen ollakin niin. Mitä meidän tarvitsee kaikkea selvittää itsellemme, saati sitten vielä muille ymmärtämättömille.
Kaukokaipuu, sanokaas mitä se on.  Kaipuuta, haikailua jonnekin, mistä emme tiedä. Ja sekin riitäköön selitykseksi sille asialle.

Minä asun synnyinjärveni Iisveden rannalla.  Kauniin ruohokko ja kalliorantaisen, puhdasvetisen sisävetemme rauhallisella rannalla.  Luulisi, että tuosta ikkunasta avautuu sieluni maisema ja kyllä osittain niin onkin, mutta ei sentään aivan kokonaan.
Jossain vaiheessa nuoruuteni kiireistä aikaa, aloin lukea Heikki Turusen romaaneja. Ensin melko pinnallisesti, mutta iän ja ajan kuluessa yhä syvällisemmin ja tunteella. Kävin kiinni jopa hänen raivaajasarjaansa, joka tuntui niin monelle ihmiselle olevan ylivoimainen haaste, sen vaikeakulkuisuuden, pitkien lauserakenteiden ja raskaan aiheen takia.
Minun sieluuni se kuitenkin aukesi yhdeksi merkittävämmäksi asiaksi koko loppuelämäkseni, kuten myös hänen koko kirjallinen tuotantonsa.

Jotenkin löytyi sielunveli, jota ymmärrän täysin. Hänen kirjat ja asuminen Pielisen rannalla, Kolin vastapäätä, mustarinnan, niin kuin hän siitä kirjoittaa. Simpauttajan ja Impan käveleminen pielisen rannalla, keräten rantavedestä kiuaskiviä. Jompan herääminen humalastaan Pielisen rantaheinikosta kauheaan " tautiin "  Kolin radiomaston kiertävä valo ja sen häivähdys Hupelin yläkerran kamarin seinissä synkkinä ja syys ja talviöinä.  " Siinä on jorpakko, satakilsaa kanttiinsa " - Pielinen, enimmäkseen kivikkoisia ja kallioisia, karuja rantoja, mutta sen käsittämätön mahtavuus ja suuret, lähes merelliset selät, siitä on kehkeytynyt minulle sieluni maisema, etenkin ukkokolin huipulta katsottuna. Siinä alkaa jotenkin kurkkua kuristamaan, ääni samentua ja vesi kihoaa monitehojen taakse. Sanaton kunnioitus ja nöyryys nousee sinne sieluun sitä katsellessa.
Joka vuosi sitä ihastusta on noustava muutama kerta sinne katselemaan, yövyttävä yö-pari kolilla ja usein ajettava myös Paalasmaalle. Käytävä Vuonislahdessa ja Paaterissa, jonne liittyy myös hyviä muistoja. Eevan mies, Paavo Ryynänen piti kovasti lapsista, vaikka heillä ei omia ollutkaan. Meillä niitä oli iso lauma ja Paaterissa käydessämme Paavo jututteli heitä ja arvuutteli heidän nimiään.
Myös Hessun kirjoissa on paljon sen " vornankylän " tarinaa. Itseasiassa, esim. koko Simpauttaja on kirjoitettu siitä kylästä. Heikin veli pakeni Paateriin rengiksi tienaamaan junalippurahoja " Helssinkiin," isän laitettua hänet pitkin tietä, paskanlevityskohtauksen jälkeen. Todellisuudessa kohtauksen Imppa oli siis Hessun isoveli Veijo.

Myöhemmin on ollut tilaisuuksia tutustua Hessuun myös lähemmin ja tuskin tämä vaatimaton kirjallinen ulosantini olisi avautunut itselleni ollenkaan ilman hänen kannustavaa esimerkkiään. Kirjoittaa voi, niin kuin ajattelee.
Näin voimakas vaikutus saattaa esim. jollain kirjailijalla olla toiseen ihmiseen, jopa hänen sielunmaisemaan, vaikka itse asunkin mitä sielukkaimmassa ympäristössä.