Köyristä jouluun.

Katselen tässä tietsikan näytön yli ikkunasta ulos. Jotenkin lohduton on näkymä. Edellisen lumisateen rippeitä on vielä ruohikoilla. Päivän olisi jo pitänyt valjeta, viime yönä siirryttiin  " normaaliaikaan " Hienoa lumen suhua tuhuuttaa alhaalla riippuvista, harmaista pilvistä. Lahti on vielä sula ja musta kuin pataässä, vain kevyttä riitettä on rannoilla. Täällä maaseudulla keyrikin on jo ohi. Pihat siivottu ja kaikkea laitettu talviteloille. Sato on korjattu, pakastimet , kellarit ja jääkaapit pullistelee kesän ja syksyn satoa. Maanviljelijätkin ovat hoidelleet omat satonsa kattojen alle.  On se aika vuodesta, kun on vähiten toivoa ja uskoa tulevasta. Jokainen tietää mitä on odotettavissa seuraavina kuukausina - räntää, loskaa, enimmäkseen pelkkää harmautta, hämärää ja pimeyttä. Useimmilla on nuha, yskä ja kaiken maailman romuska, joillakin ihan oikea flunssakin kuumeiluineen. Ei se ole oikeastaan ihmekään, jos mieli matelee pohjamudissa, olo on kuin persuuksensa kastelleella kalamiehellä muikunkudussa. Viluttaa, ei huvita.

Mutta ! Kaikkein varminta vaipua synkkyyteen, on jäädä paikoilleen miettimään tätä ankeutta. On potkittava itseään persiille ja noustava siitä alhosta. Lähdettävä liikkumaa," ei saa jäädä tuleen makaamaan ". On käytävä kylillä,  mentävä kirkolle ja vaikka lähikaupunkiin, vaikka ei nyt olisi kovin asiaakaan. Näkeehän siellä liikettä ja toisia ihmisiä, hengissä hekin siellä sinnittelevät, vaikka onkin lokakuu. Keksiä  jotain tekemistä, aktiviteettiä, niin kuin se nykyisin ilmaistaan.  Ei nyt tarvitse saparo suorana juosta sinne sun tänne, mutta muutamana päivänä viikosta kuitenkin. Sitten on jo paljon mukavampi tulla taas siihen omaan talvipesään, sytyttää tuvan  uuniin tulet ja vaikka saunankin uuniin. Sekin on semmoista pikku puuhastelua, jossa aika kuluu sen toiminnan ympärillä. Ja pitäähän sitä välillä pötkötelläkin ihan hyvällä omallatunnolla, lukea kirjoja ja päivän epistolaa mullikasta. Jotkut ovat hommanneet jo etukäteen itselleen talvenvaralle sellaisia ( pakollisia ) menoja. Talkootöitä, kansalaisopistoa ja muuta yhdistys ja yhteisöelämää ja se on hyvä.

Minä aina hunttailen tätä elämän menoa näin eläkkeellä olevan, maalla asuvan immeisen näkökulmasta,, siis omastani. Töissä käyvillä ja  kaupungeissa asuvilla on sitten ihan omat menonsa ja ohjelmansa, jotka eivät enää minulle kuulu, eikä huvita edes muistella niitä.

 Mutta vielä tähän ajan ankeuteen ja synkkyyteen, joka meinasi tässä jo karata käsistä. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että tulisi sellainen oikea vanhan ajan syksy. Alkaisi pitää pakkasia, ei lotisisikaan. Luonto tekisi talvelle telat, niin kuin ennen aikaan. Kohtapuoliin sataisi pysyvän, valkean puhtaan lumen. Luonto saisi huoneeseensa  puhtaat  valkeat raikkaat lakanat, kuin oma makuuhuone  pyykkipäivän jälkeen. Aurinkokin saattaisi pilkahtaa joskus ja pelastaa sen päivän plussan puolelle, noin fiiliksien kannalta. Onhan tässä sentään jotain toivoa !  Ja entäs kun jouluunkaan ei ole enää kahta kuukauttakaan. Minulle ainakin joulu on tärkeä . Sitä ainakin toivoo rauhaa mökkiinsä. Sitä kuuluisaa joulurauhaa, jolloin syödään perinteisiä jouluruokia, kuunnellaan joululauluja, poltetaan kynttilöitä, ihaillaan joulukuusta ja fiilistellään perinteisesti rauhoittumalla, eikä kiireestä ja hötkyilystä ole tietoakaan. Voihan siinä pikkuisen vaikka tonttuillakin. Lunta vaan satelee ikkunan takana ja sisällä lämpimässä tuvassa kynttilät palaa ja joulukuusi tuoksuu. Nostalgista, vai mitä ?  No tässä vaiheessa syksyä meillä on lupa ainakin toivoa kaikkea tätä, kyllä sekin antaa omalta osaltaan potkua eteenpäin.

No sitten !  Joulun aika menee siinä fiilistellessä ja vyötä löysäillessä ja kohta onkin loppiainen. Silloin on jo päiväkin kukon askeleen pitempi. Voimme ihan hyvällä syyllä odottaa jo ensimmäisiä räystäältä tipahtavia vesipisaroita, kohta on jo Matin päivä, jolloin Matti kuhtuu seinustalle, aurinko lämmittää jo tyynellä seinustalla. Siitä eteenpäin kaikki onkin yhtä toivoa ja malttamatonta odotusta josta ei nyt sen enempää. Olemme selvinneet taas yhdestä synkkyydestä ja jäämme toivomaan vanhan hyvän ajan kesää, jolloin aurinko paistaa, on lämmintä ja pestyt matotkin ehkä kuivuvat.

Koko tämän touhun takana on toivo, jota emme saisi menettää edes loka-marraskuussa. Jonkun verranhan olemme tottuneet tässä vuosien mittaan tähän pohjolan vuoden kiertoon, mutta aina se tässä vaiheessa ottaa enemmän tahi vähemmän koville, painaa päälle kuin tavarajuna. En väitä ollenkaan, että minä olisin jotenkin positiivisempi kuin muut ja pystyisin aina ajattelemaan vain parasta, välillä on minullakin mieli maassa kun lakoruis, mutta hyvän päivän tullen se välillä onnistuu, se positiivinenkin ajattelu ja pystyy löytämään jotain positiivista vielä tulevaisuudestakin. Meille jään ja roudan lapsille pitäisi olla oma kauppa, josta voisimme edes ostaa toivoa, tai ladata nykyajan mukaan kortille, kaikkea muuta maailmaa mullistavaa teköälyä ja turhuutta  sitä näyttää jo olevankin myytävänä.

Turvaistuinsukupolvi.

Aika hyvä ja jotenkin niin osuva nimitys tämän ajan lapsille.
Onko sinulla varmasti uusin ja uudenaikaisin turvaistuin lapsellesi ?  Sellainen, josta varmaan ei juurikaan näy edes ulos, eikä siinä pysty liikuttamaan juurikaan muuta, kuin pikkuisen päätä.

Monesta asiasta sitä saisi olla elämälleen enempi kiitollinen, kuin mitä on. Ja yksi asia on se, että sai lapsena olla ja kasvaa maalla. Sai onkia omine nokkineen, könytä pitkin kallioita ja räksinpesiä. polokasta  lehmänpaskaan, niin että loiskahti.Tonkia siitä sitsontiaisia, heitellä kiviä ja olla olevinaan vaikka ihmissyöjä metsällä. Muistan kerrankin, kun oltiin poikien kanssa  hakametsässä jahtaamassa ihmissyöjiä. Isot pyssyt oltiin laudoista veistetty, sillä ihmissyöjä on semmonen elukka, ettei se kuole ritsoilla. Siinä sitten täräytin jonkun koivun tyveltä sillä mörssärillä päälle tulevaa ihmissyöjää. Ase oli potkasevinaan niin, että lensin selälleni isoon lehmäntattiin ja koko selkäpuoli tietenkin kauheessa liejussa. Ai että pääsikö itku ?  No ei varman. Siinä naurettiin vedet silmissä koko porukalla - äijän tykki potkas niin, että lensi selälleen ihmissyöjän paskaan.
Ei touhu ollut kuitenkaan niin kuin Turkan seitsemässä veljeksessä,paskan tonkimista nenästä räkä valuen, mutta eipä tarvinnut, kuin mennä metsään, niin mielikuvitus alkoi laukata niin, ettei sieltä edes syöntiaikaan satuttu kotiin. Ulkona oli kaikenlaista tekemistä, niin kesä, kuin talviaikaankin. Läheskään aina ei ollut edes kavereita leikeissä mukana ja silti tekemistä riitti.Enkä kalastus ja metsästys touhuun niitä olisi huolinutkaan, miehet sanoi aina, että metällä ja kalassa on oltava hiljaa, ei siihen tarvita kavereitä häsläämään. Kerran jouduin Helsinkiläis serkkujeni ja niiden faijan kanssa ongelle. Se oli niin kauheeta mesomista ja meluamista, että liekö saatu yhtään kalaakaan. Se Vilho onki munkkitaikinapalleroilla. Minusta se koko touhu oli niin älytöntä, etten lähtenyt toista kertaa mukaan. Serkkutyttökin sai sitten vielä kaiken kukkuraksi melesta päähänsä, kun ei ollut tarpeeksi nätisti veneessä.
. Talvella usein hiihtelin kilpaa itsekseni. Tein umpihankeen puolen kilometrin lenkin, enkä läheskään aina voittanut, vaikka olin Veikko Hakulinen. Joskus Arto (tintti)Tiainen pyyhkäsi lopussa ohi. Vilkas mielikuvitus on aina ollut köyhän paras huvitus ja se kyllä pitää paikkansa yhä edelleen.
Mutta mitempä nykyinen turvaistuinsukupolvi sitä käyttää. Ainuat maisemat mitkä auton ikkunasta vilisee ohi ovat kaupunkien ja teidenvarsien kaupat ja konttorirakennukset. Välillä joku piipaa- auto kiilaa ohi ja saa koko liikenteen ja kuskin pään aivan sekaisin. - helevetti, että niillä on kiire !  Sitten mennään kotipihassa laskemaan sitä kahden metrin pituista teräsliukumäkeä. Isä tyrkkää ylhäältä vauhtia ja äiskä ottaa alhaalla kiinni.  Voi mahtava mikä kokemus !  Sitten mennäänkin jo sisälle, sillä on kiire IPadille kahtomaan mitä on tullu. Sitten vähän vanhempana Iskä vie autolla harkkoihin , hakee sieltä pois, aamulla vie kouluun ja kiirehtii taas viemään  illalla harkkoihin. Koskaan ennen Suomen ja koko ( sivistyneen ) maailman historiassa, lapset eivät ole olleet niin paljon sisällä, kuin nykyisin.

Siitäkin olen hyvilläni, että meillä oli kesämökki maalla, järven rannalla silloinkin, kun asuimme Helsingissä. Annoin ihan tahallani lasten touhuta pitkin rantoja ja metsiä. Tehdä majoja puuhun ja seilailla omatekemillään lautoilla. Tottakai siinä on riski, että sattuu pikku vahinkoja, mutta voi niitä sattua siellä kaupungissakin. Ei tarvitse kun pallo lentää vahingossa kadulle ja huonolla tuurilla käy tosi huonosti. Yleesä, jos putoat muutaman metrin korkuisesta kuusen tarrista, tai luiskahdat mättäikössä nenällesi, ei tule kuin naarmuja ja osaat varman pitää seuraavalla kerralla kiinni oksista niin, että pysyt siellä puussa, tai  katot miten pompit siellä mättäikössä. Kyllä ainakin lapsi, minun käsityksen mukaan oppii kaikista parhaiten kokemuksiensa perusteella, eikä niin, että vanhemmat koko ajan selittä, ettei niin ja nuin  saa tehdä, ei mennä sinne, eikä tänne. Kerrankin meille tuli poikien kaveri stadista viikonlopuksi mökille, ei varmaan ollut taivaltanut koskaan muualla kuin sileällä asfaltilla. Kohta tuli itkien pihaan, oli kaatunut ja lyönyt otsansa kiveen.

Eihän tämä tietenkään lasten vika ole, että istutaan vain köysittyinä turvaistuimeen. Meidän vanhempien vikahan se on ja koko tämän aikakauden. Enkä minä tässä sitäpaitsi syylliä tarvitsekkaan, ihmettelen vaan taas kerran tätä maailman menoa. Laki määrää nykyisin lehmillekin ulkoiluttamis ajat. Entäs vanhainkodeissa sisällä makaaville, tai istuville vanhuksille ? Entäs kehityksen tärkeimmissä ijissä oleville lapsille ?  Ainut pakollinen ja lakisääteinen taitaa olla hyvin köysitty turvaistuin ??

Levätkää rauhassa talven alla.

Tänään oli se perinteinen  syyspäivä ennen talven tuloa, kun kävimme laittamassa pois menneiden lähiomaistemme haudat kuntoon talven alle.
Päivä olikin oikein syksyn tuntuinen, nyt ei satanut vettä ja aurinkokin yritti vilkuilla muutaman kerran päivän aikana. Kaupungillakin piti käydä, tottakai, kun kerran oltiin kaupunkiin tultu.
Kirjaston edessä, autossa istuessani ja katsellessani tuulen pyörittelemiä syksyisen kirjavia lehtikasoja, muistui yht´äkkiä mieleen, kuinka usein nuoruudessani kävelin yksin koleana syys sunnuntaiaamuna näitä katuja ja kuinka tuuli silloinkin pöläytteli puista pudonneita lehtiä autioilla jalkakäytävillä ja katujen kulmilla. Muistin selvästi sen ikään kuin kylmän ja hylätyn, aution tunteen, vaikka kävelin keskikaupungin katuja. Ei siitä tullut pahoja fiiliksiä silloin, eikä nytkään, tunne oli vaan niin voimakas.
Hautausmaillakin on mukava kävellä kuulaana, kirpakkana päivänä syyslehtien peittämiä käytäviä pitkin, siinä on jotain sellaista tunnetta, joka tietää varmaa valmistautumista talven tuloon.
Entiset, keväällä ja kesällä kertyneet istutukset ja leikkokukat otimme haudoilta pois, laitoimme katajat ja callunat perinteisesti talveksi tilalle.

Pientä huumoriakin saattaa ja saakin sisältyä toimintaan, vaikka ollankin hautoja laittamassa. Vaimoni siinä callunalle pientä kuoppaa kaivaessaan tuumasi - joka toiselle kuoppaa kaivaa, muisti sitten kuitenkin lopun - joka toiselle ei. ( oikeammin taitaisi mennä - se itse siihen lankeaa )  No, todellisuudessa, johonkin kuoppaan tässä lopuksi langetaankin, mutta onnneksi emme tiedä tulevaa ja ihan hyvä niin.
Siellä lepäävät nyt talven tuloa odotellen läheisemme. Todellisuudessahan he ovat jo kauan olleet jossain muualla, mistä me emme tiedä mitään. Hauta on vaan heidän muistomerkkinsä, muisto siitä, että he kerran olivat seurassamme ja sen muistomerkin luona on hyvä käydä heitä muistamassa ja kunnioittamassa heidän muistoaan.

Hyviä ihmisiähän he kaikki olivat ja hyviä tulee lopulta meistäkin, melkein kaikista, viimeistään siinä vaiheessa, kun hautakumpuamme luodaan umpeen. Ainakin laulun arvoisia, niin kuin " Vepa " asian ilmaisi.
Heikki Turunen ilmaisi asian Simpauttajan sanoin " hyvä olit elläissäs, mut parempi kuoltuvas "

Minä sanon - levätkää rauhassa Anna Sandelit, Vieno Esterit, Maija Annikit ja kaikki muut edesmenneet hyvät ihmiset.