"aina hauskaa olla pittää"

Kun lapsi tulee koulusta kysytään kotona - oliko hauskaa, oliko kivaa?
Sama kysymys  tehdään yleensä aina tulipa lapsi mistä hyvänsä ja sitä kysytään yleisesti myöskin aikuisilta erittäin monessa yhteydessä.
Entäs kun mennään vanhainkotiin joskus  tapaamaan vanhaa mummia tai ukkia, kysytään - onko täällä ollut  hauskaa? Perheeseeni kuuluu sairaanhoitaja, joka teki elämäntyönsä työelämässä vanhusten parissa sairaanhoitajana. Kerrankin eräs nuori hoitajaharjoittelija oli kysynyt lähes yhdeksänkymppiseltä vanhukselta - oliks sodassa kivaa?
Viimeistään tässä kohden tulee mieleen, että pitääks aina olla kivaa tai hauskaa, kun ei tää elämä pääosin kuitenkaan ole mitään sirkushuvia eikä tarvitse ollakaaan.
Eikö voitaisi vanhukselta kysyä, oletko viihtynyt täällä, onko sinua hoidettu hyvin, onko ruoka maistunut? Vai eikö uskalleta kysyä, ettei vanhus pahoittaisi mieltään?  Ne, joilla on kokemusta tai faktatietoa vanhushoidosta tietävät, että kysymys on aika uskallettu, jos vanhus vastaakin vaikenemalla ja silmästä vierähtää kyynel.
Entä jos koulusta palaava lapsi vastaakin - Äiti, minä en jaksa enää, minua kiusataan joka välkällä.  Siitähän tuleekin kysyjälle todennäköisesti surullinen, kiusaantunut olo. Ei ollenkaan niin hyvä mieli kuin kysyjä olisi toivonut. Ei olekaan hauskaa.  Mitähän nyt pitäisi tehdä? Siinäpä vasta ollaan pulman edessä, tunnetaan pahaa mieltä, ehkä toivottomuuttakin. Sanotaan - no voi voi, kyllä se siitä, olet vain reippaana etkä välitä.
Vanhukselle sanotaan, no jospa se siitä, hoitajilla on vaan niin kiire. Ja jälleen on kysyjällä parempi mieli. Ongelmat vaan ovat lakaistut maton alle, mutta pääasia, että taas on hauskempaa.
En tiedä miksi nykyihmisellä pitää aina olla hauskaa. Mikä meidät on näin hauskan hakuisiksi kehittänyt? Ruoankin pitää olla  erikoisen hyvää " hyvä ruoka, parempi mieli " on jo lähes pakolla hyväksytetty käsite. Jos tuon pöytään tavallista arkiruokaa, onko sitten perheellä paha mieli? Viimeistään illalla annetaan mököttävälle lapselle kymppi - käy mäkkärillä syömäsä jotain hyvää! Tulee sitten parempi mieli.
Peitetäänkö tämän (hauskuuden) alle elämän todellisuutta, sitä, että elämään kuuluu olellisena osana myös vähemmän kivaa. Eikö kestetä enää oikeaa todellisuutta, elämää jossa ei aina olekaan hauskaa?
Näin ( elämän tarkkailijana ) olen pannut merkille, että näin taitaa todellakin olla.
Kun tulee vastoinkäymisiä, ohi menevää alakuloa, väsymystä, sanotaan että olen masentunut. Ja viimeistään toiset sanovat - sinä olet masentunut. Käy lääkärillä!
Ja mikä ihmeellisintä, lääkäri diagnostisoi sinut tietyillä kriteereillä masentuneeksi. Antaa sinulle masennuslääkkeen ja nukahtamislääkkeen ja heti tuntuu sille, että nyt aletaan sairastamaan luvan perästä.
Nyt en pyri kysenalaistamaan kaikkea diagnostisointia ja ihmisten masentumista, paniikkihäiriöitä ja työuupumista, niihin löytyy takuulla oikeasti aihetta ja syytä tästä nykyisestä pelon ja epävamuuden maailman menosta. Itsekin olen ikionnellinen, kun olen päässyt irti työelämän oravanpyörästä ja olen todella huolestunut lasteni ja lastenlapsieni pärjäämisestä tulevaisuudessa. Mutta tekisi mieleni alkaa elämän apostoliksi ja levittää arkipäivän evankeliumia. Ei elämän tarvitse aina olla hauskaa, eikä se sitä olekaan. Hyvään elämään kuuluu arki murheineen, vastoinkäymisineen, epäonnistumisineen, sitten vasta pienet ilonpilkahdukset ovat oikeasti hauskaa ja niitäkin pitää todellakin olla. 
Olisikohan meillä parempi vaihtaa kysymykseksi - kuinka olet voinut?
Näin tekee eräs hyvä ystäväni soittaessaan minulle ja olen siitä kovin otettu.